Randlane tuli, näki ja valloitti Etelä-Viron

Elämän parhaita hetkiä on yhtä vaikea panna paremmuusjärjestykseen kuin on arvottaa parhaimpia luettuja kirjoja tai nähtyjä elokuvia. Yhtenä päivänä yksi nousee ylitse muiden, ja seuraavana päivänä muistuu mieleen joku toinen hetki, joku toinen mielentila.

Silti voin sanoa vitivarmasti, että viime viikonloppu oli yksi elämäni hauskimmista, hilpeimmistä, huvittavimmista, eloisimmista, jännittävimmistä, koskettavimmista, naurattavimmista, hervottomimmista ja hulvattomimmista.

Teater Randlane saapui Otepäälle kuin tuulispää, kantaen mukanaan Läänemeren raikasta tuoksua. Veni, vidi, vici. He tulivat, he näkivät ja he valloittivat.

Tämä viikonloppu jää minun muistojeni albumiin otsikolla: Suuret Hyvät Hetket.

En pysty kirjallisesti, en edes kuvienkaan kanssa kertomaan kaikesta mitä olen saanut nähdä, kokea, mutta parhaani yritän.

Näin se meni.

Perjantaina saapui Villa Ottiliaan Teater Randlasen etujoukko, kahdessa erässä. Ensin tulivat Anne, Hedi, Margit ja Indrek. Ja keskiyöllä joukkoon liittyivät myös Maie ja Marko.

Eli:

Anne = Anne Pangsepp, Meretagune Asi –näytelmän pääroolin, Mallin esittäjä. Minun ystävättäreni jo kymmenen vuoden ajan. Näyttelijä Jumalan armosta. Tomera ja toimelias, hyväsydäminen ja kiltti Anne. Sanalla sanoen: ainutlaatuinen.




Hedi = Hedi Kroon, näytelmän morsian, ja takaumissa nuori Malli. Hehkeä ja herttainen nuori nainen, joka laulaa kuin enkeli.



Margit = Margit Saarsoo, Teater Randlasen armoitettu puvustaja, jonka taitavista käsistä on syntynyt mm. tämänvuotisen Valge Daamin näytelmän puvustus. Neuvokas ja taitava käsityön taitaja, jonka rauhallinen olemus saa jokaisen kriisin hallintaan.



Indrek = Indrek Pangsepp, Annen poika, ja näytelmän valoista vastaava. Taiteilija Moliéren, Rabelais’n ja Shakespearen mittasuhteissa.



Maie = Maie Matvei, näytelmän tomera ja jämerä ohjaaja. Nainen joka kantaa tiikeripaitaa, ja on aikamoinen tiikeri itsekin! Kuten ohjaajan pitääkin, Maie sanoo aina mielipiteensä suoraan ja selkeästi. Ja ajatuksia Maiella on runsaasti. Ja lienee turhaa sanoa: Maie rakastaa teatterilaisia kuin omia lapsiaan.




Marko = Marko Matvei, teatterin musikaalinen ja lahjakas näyttelijä, pillimees, soittaja. Äärimmäisen hyvätapainen, kohtelias, hauska ja tarmokas nuori mies, joka menee elämässään vielä pitkälle, riippumatta siitä minkä tien hän valitsee!



Olemme nyt siis perjantai-illassa, joka meni rauhaisan mukavasti, syöden, jutellen, saunoen. Kaikki odottivat jo seuraavaa päivää, jolloin alkaisi todellinen toiminta.

Lauantaiaamu koitti sateisena ja sumuisena, mutta päivän mittaan ilma parani. Kymmeneltä lähdimme teatterille tutkimaan tiloja, mutta talo oli täynnä kuorolaisia, jotka vetivät viimeisiä harjoituksiaan keskipäivän konserttia varten. Ryhmä Randlane sai silti käsityksen lavan koosta, sisääntulo- ja ulosmenoväylistä, valoista ja sähköliittymistä.

Minä katselin tyhjää salia ja mietin iltaa. Montako ihmistä tulee paikalle? Jännitys oli selkeästi nousemassa jokaisen selkäpiihin, vaikka me kaikki olimmekin niin olevinamme ammattilaisia ja huolettomia.

Iltapäivä kului valmistautuessa illan koitokseen. Indrek soitteli kitaraa ja viihdytti muita. Me lähdimme Kimmon kanssa ulkoiluttamaan koiria metsään ja Anne aloitti lounaan valmistelun. Anne oli tuonut mukanaan suuret kattilat täynnä esipaistettuja paisteja, kotletteja ja muuta hyvää. Maie oli tuonut taas tuoreet perunat omalta perunamaaltaan ja näitä rouvat alkoivat siis puuhakkaina valmistaa samalla kun odottivat teatteriseurueen jälkijoukkojen saapumista.



Kolme taiteen muusaa keskittyy kokkaukseen.



Kello käy kahta. Kolmelta pitäisi lähteä Kulttuurikeskukseen. Ennen esitystä on siis kaksi tuntia aikaa käydä kenraaliharjoitus läpi. Mutta missä luuhaa Teatteri Randlasen jälkijoukko? Muutaman puhelinsoiton jälkeen selviää, että jälkijoukko on kuin onkin jo Otepäällä, mutta ei tunnu millään löytävän tietään Villa Ottiliaan. Anne seisoo parvekkeella luuri korvassa ja antaa ohjeita niin kovalla äänellä, että epäilen ohjeiden kuuluvan perille ilman kännykkääkin.

Mutta lopulta – ilo ja riemastus – loppujoukkokin pääsee perille.





Alkaa ripeä ruokailu. Koko porukka on paikalla ja Annen paistamat herkut nostetaan pöytään.



Tässä loput teatterilaisista, jotka saapuivat lauantaiaamuna:

Meeli = Meeli Piirikivi, toinen näyttelijä Anne Pangseppin ohella selkeästi Jumalan armosta. Loistava, loistava lavalla – ja vielä loistavampi vapaa-ajalla: rakastettava, hauska ja hervoton. Vahva nainen, jolla on ollut viime vuosina paljon kannettavanaan.



Liisu = Liisi Talbonen, näyttelijätär, joka tässä produktiossa on toimittanut tukijoukkojen virkaa, milloin lipunmyyjänä, milloin muonitusmestarina. Liisu on Meelin rohkea ja vankkumaton ystävätär. Toinen teräsnainen, joka jaksaa aina vaan innostua, kannustaa ja välittää.



Anto = Anto Siimson, teatterin komistus, niin äänen kuin ulkomuotonsa puolesta. On hyvinkin mahdollista, että Anto on maailman positiivisin ihminen! Kun Anto syttyy hymyyn ja nauruun, mikä on usein, täyttyy huone valosta. Anto kun vaan on niin ihana! Ja kaikki teatterin naiset ovat varmasti samaa mieltä. Herttaisen luontonsa ohella Anton avuihin kuuluu verraton musikaalisuus. Anto on varsinainen haitarin Hatshaturian, jonka musiikki on yhtä mukaansatempaavaa kuin hänen hymynsä.



Vello = Vello Nõupuu, tämän produktion rauhallisin ja rakastettavin mies. Mies, jolla on jo riittävästi elämänkokemusta ollakseen illanvietoissa liiemmälti riehumatta tai riekkumatta. Mutta jonka lempeä hymy lämmittää koko huoneen. Vello ei ole vain mukava mies, vaan myös vivahteikas näyttelijä. Tässä näytelmässä Vellon rooli on pieni, mutta Vello onnistuu silti hetkellisesti nappaamaan huomion hulvattomalla esityksellään humalaisena appiukkona.



Arved = Arved Alas, joukon ainoa oikea ja todellinen merimies. Suuri, herkkä, hellyttävä nalle, jota ei voi olla halaamatta, aina kun vain Arved on lähellä. Suuri mies, jolla on suuri sydän. Ja mikä hymy! Arvedia ei voi olla rakastamatta!



Tässä siis tämä Teatteri Randlasen kokoonpano, jota Etelä-Viron kulttuuriattashea oli lähtenyt markkinoimaan.

Olemme siirtyneet ajassa nyt lauantain keskipäivään. Ryhmä lähtee teatterille kello 15.00 ja aloittaa siellä harjoitukset.



Otepään Kulttuurikeskus on tapahtumien keskipiste


Anne kenraaliharjoituksessa hukkumassa jäihin


Meeli pelastaa Annea hukkumasta

Kello käy. Esitys alkaa kello 17.00. Valot ja paikat ovat nyt katsottu valmiiksi. Nyt on vain yleisöä vajaa.

Minä olen kuin kuumilla kivillä. Yritän näyttää rauhalliselta, mutta samalla jännitän hermot pinkeinä tulevaa. Tuleeko katsojia?!! Olenko luvannut Teatteri Randlaselle liikoja? Minä houkuttelin tämän teatteriryhmän Otepäälle ja minulle povattiin yleisöksi 20 henkeä. Minä vannoin, että tuplaan tuon luvun. Vähintään.

Tämä sali tulisi täyttää, näin lupasin.



Kello tikittää eteenpäin tuskallisen hitaasti. Kulttuurikeskuksen ovet ovat auki ja ihmisiä valuu hiljalleen sisään. Ja niitä tulee. Ihania, ihania katsojia. Ryhmissä, yksittäin. Ovi käy. Koko ajan.

Minä olen täpinöissä, yritän näyttää rauhalliselta, mutta se on vaikeaa. Taas ovi narahtaa auki, ihmisiä tulee lisää. Ja lisää.

Lipunmyynnissä on Kulttuurikeskuksen puolesta ystävällinen Ene-rouva. Ja ovella seisoo Kimmo, joka toivottaa kaikki katsojat tervetulleiksi. Olemme valmiit.



Kello 17.00 esitys alkaa. Istun salissa ensimmäisessä rivissä. Ja takanani on täysi sali! Kuulitteko: täysi sali!



Valot pimenevät. On hetken hiljaisuus. Ja sitten kuuluu hanurinsoittoa jostain kaukaa. Esitys alkaa.

Anne, eli siis vanha Malli-rouva, tulee sisään teatterisalin ulko-oven kautta, paukauttaa oven kuuluvasti kiinni sisään tullessaan. Päät kääntyvät. Ja Malli puuskuttaa läpi katsojien raskasta taakkaa kantaen, sadattelee, juttelee itsekseen ja nousee lavalle, kaikkien nähtäville.

Ja koko yleisö on napattu koukkuun. Kaikki istuvat hipihiljaa, innostuneina, jännittyneinä, kiinnostuneina. Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Ja siitä alkaa Meretagune Asi -näytelmä. Naurua, iloa, surua, kyyneliä.







Tunti ja 20 minuuttia menevät kuin varkain. Ja on aplodien vuoro.

Jo loppulaulun aikaan kaikki taputtavat raivoisasti ja laulavat tuttua merimieslaulua. Näyttelijöiden kasvoista on nähdä että hekin ovat riemuissaan, yleisön riemu on tarttunut heihin.



KLAP – KLAP – KLAP – KLAP – KLAP. Minä huudan: Bravooo!

Teatteri Randlane tulee kumartamaan uudelleen. Ja uudelleen. Aplodeista ei ole tulla loppua.





Anne – tai siis vanha Malli-rouva – tulee vielä kerran yksin lavalle. Kiittää Otepään yleisöä Abrukan saaren murteella ja muistuttaa että vaikka Meretagune asi on kaukana, meren takana, saattaa sen joskus löytää sisämaastakin, jopa Otepään korkeilta kunnailta.

Lisää raivoisia taputuksia! Kumarruksia! Taputuksia! Kumarruksia!

Esitys on ohi. Sali on ollut täynnä ja ihmiset ovat poistuneet innostuksesta posket punehtuneina! Tämä esitys on ollut täkäläisittäin katsottuna menestys. Meille luvattiin 20 katsojaa. Me saimme katsojia lähemmäs sata!

Arvaatte, että minä olin helpottunut. En ollut kutsunut teatteria tänne turhaan. Tunsin itseni kalastajaksi, joka oli heitellyt verkkoja veteen. Ja verkot olivat vetäneet. Ne pullottivat kaloja, ihania hopeakylkisiä pulleita kaloja.

Näytelmää oli tullut katsomaan myös ystävättäreni Kadri Tartosta, joka miehensä Silverin kanssa vietti samalla hääpäiväänsä. Näytelmä olikin kuin mittatilaustyönä heille tehty – kertoihan sekin häistä ja rakkaudesta.

Esityksen jälkeen Kadri ja Silver halusivat ojentaa teatterilaisille kukat ja lahjan, kullankeltaisen suuren melonin.






Randlane juhlii Villa Ottiliassa

Kun esitys oli ohi, kun kaikki jännitys, niin minun kuin näyttelijöiden, oli ohi, alkoivat juhlat Ottiliassa!

Ja mitkä juhlat ne olivatkaan! Laulu raikasi! Kitara soi. Juttu luisti! Halauksia, hellittelyjä, pusuja. Mutta ennen kaikkea: musiikkia.

Me lauloimme maailman alusta loppuun. Alkumusiikista viimeisiin hitteihin. Ja väliin jäi satoja, satoja lauluja! Jopa minä, aina yhteislauluissa vaikeneva uskalsin avata suuni, ja sieltähän tuli laulua! Ja kun katsoin vierelleni, kukapa se siinä vetää iloisena aariaa, ellei Kimmo, toinen perinteinen ryhmälauluhetkissä kiusaantuneesti vaikenija!

Teater Randlane osaa vangita yleisönsä teatterisaleissa. Sen tiesin. Mutta sitä en tiennyt, että se pystyy houkuttamaan minutkin, vanhan variksen laulamaan sydämeni kyllyyydestä. Puhumattakaan Kimmosta.

Ja kyllä me laulettinkin! Tanssista puhumattakaan.









Jotta tällainen kulttuuritapahtuma Otepäällä.

Tiina



Post Scriptum: Statukseni Otepään kulttuuriattasheana on nyt virallistettu. Oheinen kunniakirja ojennettiin meille asiaankuuluvine puheineen ja seremonioineen kera viehättävien lahjojen. Saimme kaksi lämmintä shaalia – ne voimme kietoa ympärillemme, kun Teater Randlane ei ehdi meitä halaamaan.



Ja lopuksi kuva kun vakavahenkinen kulttuuriattashea ottaa vastaan uutta arvonimeään.