Maanrajanmaalari

Ja taas sitä mennään

Blogissa on viime päivinä ollut hiljaista, mutta se ei tarkoita, että Ottiliassa oltaisiin jo asetuttu talviunille. Päinvastoin.

Muutama päivä sitten saimme luoksemme varsin mieleiset vieraat, puutarhapiireistä tutut ystävämme, joiden kanssa aika meni taas kuin siivillä.

Ei liene yllätys että tie vei jälleen Tartu Puukoolille. Täytyihän kavereille näyttää miten hieno paikka se on! Onnistuin osoittamaan rautaista, jopa itseäni hämmästyttävää mielenlujuutta. Vain ihan muutamainen kasvi tarttui kärryihin, ja ne saattelin maihin nopeasti.

Puukoolilla oli kuitenkin mukava käydä, jo sen oman näytöspuutarhan vuoksi. Olen aiemminkin kehunut Puukoolin omaa yli 20 vuotta tehtyä paraatipuutarhaa, ja nyt pääsivät sitä myös kaverit ihmettelemään.


Elina on Puukoolissa yhtä onnellinen kuin lapsi karkkikaupassa.

Tunnelmat olivat Puukoolilla lämpimät, suorastaan aurinkoiset. Kimmo naureskeli sivustaseuraajana sitä lapsenkaltaista iloa, jonka halvat hinnat ja hyvät kasvilöydöt saivat aikaan.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Niin kaverien visiittikin. Kun punainen pakettiauto oli kadonnut näköpiiristämme alkoi taas rauhaiselo Ottilian pihassa ja puutarhassa – tai niin ainakin luulin.

Kunnes eilen aamulla sain mielestäni loistavan idean – lähdemme tuhlaamaan minulle aiemmilta reissulta ylijääneitä lateja naapuriin eli Latviaan. Osoitteena, kuinka ollakaan, Baltezersin unelmahavutarha Riian lähettyvillä.

Kimmoa ei ollut vaikea puhua ympäri. Mieshän on viime aikoina osoittanut ihailtavissa määrin kiinnostusta hortikulttuuriin. Kuusi vuotta se otti, mutta nykyisin kasvitarhoilla käynti tai ylipäätänsä kasveista tai pihasta keskustelu ei nostata tämän kasvoille häkeltynyttä ilmettä tai lasittunutta katsetta.

Mutta Baltezersista piti minun kertomani. Sinne me siis ajaa hurautimme hieman usvaisessa säässä, koirat takapenkillä keikkuen. Perillä ei kuitenkaan satanut ja mukavasti aika menikin Taivasparatiisissa. Minä kiersin, valitsin, vertailin, vaihdoin ja taas valitsin tulevia havuja. Välillä otettiin taskulaskin esille, riittääkö rahat. Ja sitten taas kiertämään, valitsemaan, vaihtamaan ja keräämään pikku aarteita kärryihin.



Puutarhalla vastaanotto oli lämmin – latvialaisittain suorastaan sydämellinen – ja taimitarhan pääjehu tuli itse tervehtimään ja kertomaan, että Ottilia Oü on saanut heiltä nyt pysyväisasiakkaan statuksen ja sen myötä -5% pysyväisalennuksen. Mikäpä sen mukavampaa. Kyllä bisnesmies aina höynän asiakkaan tunnistaa.

Kun kaikki 42 pensasta, puuta ja pöheikköä oli lastattu autoon lähdimme vielä kiertämään näytöspuutarhoissa.



Ja kuinka kauniita nämä istutukset olivatkaan! Tämä päivä on mennytkin koneella kuvia katsellen – kas vain, kivasti ovatkin yhdistäneet kanervaa ja rentoakankaalia – tuosta sainkin idean! Ja kas kuinka hauskalta näyttää keltainen lumikellokanerva harmaata ja vihreää vasten – hmh, minullahan onkin lumikellokanervaa tuliaisena…

Nyt ulkona sataa tihuuttaa, joten luultavimmin jatkan näiden kuvien katselua ja haaveilua omasta puutarhastani.















Toivotaan että huomenna on parempi sää – ja minä virkeämpi, taisi viedä eilinen kiihtymys ja osteskelu tästä tytöstä hetkellisesti mehut – pitäisi ostokset saada maahankin vielä ennen lumien tuloa.

Mutta täytyy sanoa, että viime aikoina harva asia on tuottanut samanlaista iloa ja riemua kuin tämä pihan suunnittelu ja muotoilu. Jatkuvasti ajatus askartelee uusien visioiden parissa. Aika kuluu rattoisasti pienen pienten taimien katselussa ja mielikuvajumpassa: millainen piha on viiden vuoden kuluttua? Millainen se on kymmenen vuoden kuluttua? Millainen se on ensi keväänä?

Joskus nuorena joku epäili minussa olevan taivaanrannanmaalarin vikaa. Väärässä oli! Enhän minä mitään taivaanrantaa maalaa, vaan maanrajaa! Ja pensselin, siveltimen ja palettiveitsen sijasta ovat minun työvälineinäni lapio, kuokka ja talikko. Maaleina koko vihermaailma ja sen värit.

Maanrajanmaalarina on hyvä olla. Siinä rasittuu niin keho kuin polla.

Earth Art Rules OK!