Otepää ja 10 ihmettä - 6. ihme: Päiväreissut

Aloitin tämän sarjan vastatakseni kysymykseen, joka nousi esiin keskustellessani Otepään Turismi-infokeskuksen uuden johtajan Ene Reedin kanssa: Kerro 10 syytä miksi kannattaa tulla Otepäälle.

Pyrin tässä sarjassa löytämään ns. pieniä ihmeitä, sellaisia, joita ei ehkä turistikatalogista  löydy. - Ei niin etteivätkö nämä katalogien matkailuvinkit, linnat ja muistomerkit ja museot, olisi vierailemisen arvoisia nekin. Toki. Mutta yritän etsiä ns. vakionähtävyyksien oheen lisäarvoa Otepäälle, jotain sellaista, jota itse olen täällä eläessäni kokenut merkitykselliseksi ja elämykselliseksi.

Kirjoitin aiemmin myös, ettei käsite 'Otepää' ole ihmeitteni sarjassa mikään tiukasti maantieteellisesti rajattu alue, vaan käsittää kaiken sen, mikä asettuu Otepään ympärille, mikä on helppo täältä käsin saavuttaa.

Niinpä 6. ihmeeni viekin matkaajan tien päälle, Otepään ulkopuolelle, tutkimusmatkoille lähiseuduille.

Kuudes ihmeeni on siis: Päiväreissut.

Otepään suuria etuja on sen erinomainen sijainti Etelä-Viron sydämessä. Otepää on kuin monisakaraisen tähden keskus, sakaroiden kärkien suuntautuessa jokaiseen ilmansuuntaan ja tarjotessa jokainen jotain uutta ja mielenkiintoista.

Päiväretket Otepäältä lähiseuduille, -kaupunkeihin ja -maakuntiin ovat itsellekin olleet elämän sokeri  - vai suolako se on, joka tekee elämästä maukkaamman?

Otepäällä asuminen on mahdollistanut vaivattoman tavan tutustua hyvinkin laajaan alueeseen Viroa, joka reissu reissulta avautuu yhä heterogeenisempänä, monimuotoisempana. Ja päiväreissuja suosittelemme myös Villa Ottilian asiakkaille, niille jotka ovat päättäneet jäädä luoksemme useammaksi päiväksi.

Riippuu matkaajasta itsestään kuinka pitkälle hän haluaa ajaa, kuinka paljon aikaa käyttää päiväreissuunsa. Jo alta tunnin matkan päästä löytyvät seuraavat tutustumisen arvoiset kaupungit: yliopistokaupunki Tartto,  Võrumaan keskus Võru, kaksoiskaupunki Valga/Valka ja Põlvamaan keskus Põlva. Eikä aikaa kulu kuin ehkä puoli tuntia pidempään ja on tavoitettu myös Mulgimaan keskus Viljandi, Kaakkois-Viron mielenkiintoinen Setomaa, Räpinan puutarhakaupunki ja Peipsi ja sen mielenkiintoiset pienet vanhauskovaiskylät.

Viljandin vesitorni

Ninan kirkko lähellä Alatskivea

Kimmo ja Latte Peipsin rannalla Räpinan lähellä

Kimmo poseeraa Jägalan putouksilla

Menisi koko päivä, eikä se riittäisikään kertomaan kaikesta siitä mitä näistä eri kaupungeista ja maakunnista löytyy. Kaupungit itsessään ovat kukin erilaisia ja mielenkiintoisia ja edustavat omalle alueelleen tyypillisiä piirteitä. Niiden ympäristössä on runsaasti luontokohteita, nähtävyyksiä, museoita. Löytyy uskomattoman hienoja suomaisemia, vanhoja linnanraunioita, komeita kartanoja, satakielilaaksoja, kanjoneita, hiekkakivilouhoksia, lepakkoluolia, kirkkaana virtailevia jokia ja kauniina kimmeltäviä järviä. Kyläkauppoja, toreja, mielenkiintoisia vanhoja hautausmaita. Herttaisia kahviloita, kauniita pihapiirejä ja puutarhoja.

Olen kirjoittanut tänne blogiin kymmeniä tarinoita päiväreissuiltamme. Hakusanoilla blogin omasta hakulaatikosta löytyy niistä juttua pitkälti. Tässä vain muutama linkki:

Pieni päivälenkki Latviaan.


Taevaskoda ja Võru


Setomaalla ja hieman Venäjälläkin


Endlan suomaisemat


Viljandi ja Põltsamaa


Paitsi hakusanoilla, pääsee blogissa samanaiheisiin teksteihin klikkaamalla jutun lopussa olevia tunnisteita.

Hyviä päiväreissuja toivotan, ensin näin blogissa, ja ehkä myöhemmin ihan oikeassa elämässäkin. Tervetuloa! Me ohjaamme teidät perille!

Että tällainen ihme tällä kertaa.

Otepää ja 10 ihmettä - 5. ihme: Elämyksiä korkealta

Viro on pääosin hyvin tasaista. Sen huomaa ajaessaan vaikkapa A2-tietä Tallinnasta Tarttoon. Peltoja, laajoja tasankoja, kuusiaitaa. Jos suoraan sanotaan, tie on koko lailla tylsä. Siksi yleensä neuvonkin asiakkaillemme vaihtoehtoisia ajoreittejä, eivät yhtä nopeita kuin A2, mutta mielenkiintoisempia.

Kun Tartosta lähdetään ajamaan kohti Otepäätä, maisemat muuttuvat tyystin. Joka kerta kotiin palatessani Etelä-Viron kumpuilevat mäet sykähdyttävät; äkkiä Tatran kohdalla huomaa katsovansa sinisiä mäkiä, jotka seurailevat toisiaan horisontiin asti.

Otepää on Viron korkeimmalla sijaitseva kaupunki (151 m). Se asettuu ylängölle, ja on tyypillistä kumpumaisemaa vehreine mäkineen ja kauniine laaksoineen.  Maisema viehättää silmää, on virkeä, eloisa. Eri vuodenaikoihin maisema vaihtaa väriään, keväällä on yleissävynä hento vihreä, kesällä vahva vihreä ja syksyllä keltapunainen. Kaikkina vuodenaikoina maisemat ovat yhtä upeat.

Minun viides Otepään ihmeeni ovat elämykset, joita korkeus tarjoaa. Näköalatornit, kukkulat ja mäet, joista esteettömät näkymät jatkuvat silmänkantamattomiin. Korkealta näkee kauas, sanotaan. Ja sanotaan sitäkin, että korkealla tuulee. Molemmat pitävät Otepäällä paikkansa. Ja kun sanomaan aloin, niin sanonpa vielä senkin, että ellei ole kiivennyt ainakin yhdelle mäelle tai yhteen torniin, tuntenut ylängön tuulta hiuksissaan, auringonkiloa silmissään tähytessään kaukaisuuteen, ei ole kokenut Otepäätä täydellisesti.

Näkymää Otepään uudesta hyppyritornista

Helpoiten pääsee korkeuksiin nousemalla - joko portaita tai hissillä - Otepään uuteen hyppyritorniin, joka on kaupungin ylpeä lisä sen talviurheilutarjontaan. Torni seisoo Tehvandin urheilustadionin viereisellä mäellä ja sen näköalatasanteella seistessään on samalla Viron toiseksi korkeimmassa kohdassa. Hyppyrin seinässä on huimapäille 34 metrin korkeuteen kohoava kiipeilyseinä.

Toinen kaupungin keskustassa oleva näköalatasanne on Otepään Linnavuori, josta aukeavat huikeat näkymät etelään. Linnavuorelta lähtee myös Otepään seikkailupuiston huima ilmalento, joka on 300 metriä pitkä ilmarata, jossa korkeimmillaan mennään 30 metrin korkeudella. Linnavuorella on nimensä mukaisesti myös vanhan linnan rauniot.

Näkymää Linnavuorelta alas laaksoon ja etelään

Huima ilmelento, joka alkaa Linnavuorelta ja päättyy Seikkailupuistoon

Hyppyrimäki ei ole Otepään ainoa näköalatorni. Sen ohella voi maisemaa katsoa kahdestakin tornista, toinen virallinen, toinen ei niin. Jälkimmäinen on Väike Munamäen (207,5 m) huipulla oleva masto, jonka huipulla on pieni tasanne. Kiipeämistä sinne ei ole kielletty, mutta eipä se taida olla silti ihan sallituakaan.

Minä olen käynyt mastossa kolmeen otteeseen. Ensimmäisen kerran otepääläisen ystävättäreni Kerstenin kanssa. Toisen kerran Kimmon kanssa - halusin näyttää myös miehelle näitä käsittämättömän upeita maisemia, jotka mastosta avautuvat. Ja kolmannen kerran yksin.

Luulen, että maston huippu on korkein kohta minne ihminen voi Virossa mennä, jopa korkeampi kuin Suur Munamäen suhteellisen matalan näkötornin tasanne. Tämä tosin vain minun arveluani ja siis epävirallista tietoa.

Keskimmäinen kerta oli jäädä viimeiseksi. Nousimme siis mastoon yhdessä Kimmon kanssa. Minulla roikkui kamera kaulassani ja ahnaasti odotin pääseväni huipulle kuvaamaan. Maisemat olivat upeat.

Siinä minä sitten räiskin kuvia ohuesta metalliritilästä tehdyllä tasanteella, kun Kimmo innostuneena ilmoittaa: "Huomaatko kuinka tämä heiluu?!" Ja vasta silloin minäkin huomasin sen. Ja äkkiä alkoi minua huimata. Tartuin kaiteeseen kiinni kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Sisälläni velloivat sekalaiset tunteet: yhtäältä huimaus, toisaalta halu kuvata mahtavia maisemia. Jälkimmäinen voitti. Joskin hetkeksikään en päästänyt toista kättä irti kaiteesta.

Kolmannen kerran kiipesin torniin yksin - vain voittaakseni tuon korkeanpaikan pelon, josta en aiemmin ollut tiennyt kärsiväni.

  Näkymää mastosta Võrun suuntaan.

Latte pitää kaikki neljä tassuaan tukevasti maan pinnalla. Väike Munamäeltä on sen mielestä ilman mastoakin riittävän hienot maisemat. Takana nyttemmin toimintansa lopettaneen laskettelumäen hissi.

Jos Väike-Munamäen torni on liian extremeä, on Käärikun lähellä oleva Harimäen näköalatorni sitten riittävän tukeva ja turvallinen aremmankin maisemabongarin kiivetä. Torni sijaitsee viimeisten mittausten mukaan 211,3 m merenpinnan yläpuolella .Se on puusta tehty 28 m korkea rakennelma, jonka ylin tasanne sijaitsee 24 metrin korkeudessa.  Tornista aukeavat näköalat Otepään mäille ja Väike Emajõen laaksoon sekä Karulan ylängöille.

Harimäen toteemi, takana näkötorni

Harimäellä olemme käyneet useasti, kaikkina vuodenaikoina. Eritoten keväisin ja syksyisin olen tavannut kiivetä sen huipulle kuvaaman maisemia, jotka vaihtavat väriään, suurina värikkäinä pintona.

Harimäeltä Karulan ylängöille

Näkymää Harimäen tornista.

Vihreitä vyöhykkeitä Valgjärven suuntaan

Maisemaa Käärikun suuntaan.

Kuten sanoin tämän postauksen alussa, korkealta näkee kauas ja korkealla tuulee. Joskus korkealla voi huimatakin. Mutta varmaa on, että korkealta löytää näkymiä, joista tasamaan tallaajat eivät voi uneksiakaan!

Ja nämä elämykset ovat minun viides Otepään ihme. Antakaa katseenne kiitää kaukaisuuteen!

Otepään 10 ihmettä: vuorossa 4. ihme - Salaiset järvet

Jatkan eilen aloittamaani sarjaa Otepään Kymmenestä Ihmeestä. Ja ennen kuin asennan sulkakynääni roottorin, tai päästän sormet tanssimaan näppäimillä, teen muutaman tarkennuksen.

Tarkennus 1: Nämä kymmenen ihmettä ovat kesän, tai tarkemmin heinäkuun ihmeitä. Syksyllä on meillä aivan uudet ihmeet, kuten talvella tai keväälläkin.

Tarkennus 2: Kun puhun Otepäästä, en puhu Otepään kaupungista tai kunnasta. En edes Valgamaasta, eli maakunnasta, johon Otepää kuuluu, vaan puhun paikoista, jotka ovat helposti Villa Ottiliasta tavoitettavia. Jotkut ovat kävelymatkan päässä, jotkut n. 5 - 30 minuutin ajomatkan päässä kotoamme.

Tarkennus 3: Nämä listaamani ihmeet ovat minun omia löytöjäni, eivät matkailuvaltteja, joista matkailuesitteet kertovat. Mielelläni ne teidän kanssanne jaan.

Ja nyt vihdoinkin asiaan.

Hyvät ystävät, vuorossa on Otepään 4. ihme: Salaiset järvet.

Suomi on tuhansien järvien maa. Virossa järviä on vähemmän. Kartasta katsottaessa ei Virosta löydy esimerkiksi Saimaan kaltaista valtavaa vesialuetta - ellei Peipsiä lasketa, mutta Peipsi onkin sitten Peipsi, kuin meri. Tämä ei silti tarkoita sitä, etteikö meillä täällä Etelä-Virossa olisi järviä. Toki on! Ja millaisia!

Suurimpana ja kauneimpana, tai ainakin kuuluisimpana, nousee yksi ylitse muiden: Pyhäjärvi, viroksi Pühajärv. Joka sijaitsee Villa Ottiliasta n. 2,5 km päässä.

Pyhäjärven rannat eivät kuitenkaan kuulu otsikon Salaiset järvet alle. Sillä Pyhäjärvi on kuulu upeasta hiekastaan, hyvistä palveluistaan, puhtaasta vedestään. Kesäpäivisin sen rannat täyttyvät kesälomalaisista, jotka sulassa sovussa lepäilevät ritirinnan omilla pyyhekaistaleillaan. Matkaradiot tai iPodit soivat. Lapset kirmaavat vesirajaa pitkin tai pulikoivat kirkkaiden uimarenkaiden kannattamina rantavedessä. Herttaisaa. Mutta ei sangen salaista.

En minä kuitenkaan Pyhäjärveä millään muotoa väheksy. Ensimmäisinä kesinä vietin itsekin pitkiä aikoja rannalla, lippalakki silmille vedettynä. Kuuntelin järven liplatusta ja ihmisten jutusteluja. Nautin keveästä kesätuulesta ja kaukaa kuuluvasta musiikista. Ja välillä pulahdin Pyhäjärven pehmeään puhtaaseen veteen.

Käyn minä vieläkin Pyhäjärvellä useasti, mutta eri aikaan kuin muut. Kuljen siellä sadepäivinä, myrskypäivinä tai aamuyön tunteina. Jolloin järven ihmeellinen lumo paljastuu. En oikeastaan tiedä montaa kauniimpaa paikkaa koko maailmassa kuin Pyhäjärvi heinäkuisessa aamuyössä tai aamussa.

Heinäkuun aamun ensi tunteina on rannalla vain muutama kalastaja.

Pyhäjärven pieni risteilyalus Helena on sekin nukahtanut kesäiseen yöhön, vetäen pressunsa silmilleen.

Minä en siis vieraile Pyhäjärven rannoilla helteisinä kesäpäivinä, vaikka haluaisin veteen pulahtaa. Sillä minä tiedän missä saan olla rauhassa, ylhäisessä yksinäisyydessäni niin halutessani. Minä tiedän tiet Otepään salaisille järville.

Ensimmäinen ja lähin on Pilkuse järv, joka on toki tuttu otepääläisille, vaan ei turisteille. Se on suopohjainen järvi, jonka väri on hieman rusehtava. Vesi tuoksuu kuitenkin raikkaalta eikä jätä jälkiä pyyhkeisiin.

Miten monen monta nautinnollista iltauintia olen Pilkusella tehnytkään!

Tiina pullikoi Pilkuse-järvessä.

Hyvä ystävämme Aatos äityy riehakkaaksi Pilkusella.

Pilkuse on ensimmäinen ja lähin salainen järvi Villa Ottiliasta katsottuna. Sen vieressä on Kaarnajärv, suurempi upea järvi, jonka rantamat ovat nekin lähes täysin rakentamatta. Kaarna-järvellä olemme vierailleet usein, eikä vähiten siksi, että perheessämme on Vesipeto, joka rakastaa uimista. Enkä nyt puhu itsestäni, vaan jopa minuakin intohimoisemmasta uimarista, Lattesta, jolta on pääsy kielletty esimerkiksi Pyhäjärven rannalle.

Latte syöksyy Kaarna-järveen.

Viime kesänä aloitti Latte oman projektinsa: 100 järveä, jolle antoi alkusysäyksen tuolloin Ilta-Sanomissa ollut Merja Mähkän matkablogi: 100 maata. Ja Latte kirjoitti omasta vinkkelistään lähistömme järvistä, juuri niistä salaisista. Niistä, joissa koira saa temmeltää riemurinnoin, ilman pelkoa ulkopuolisista. Suosittelen, että luet ainakin Latten ensimmäisen bloggauksen: Sata järveä tähtäimessä. 

Tuossa yllä olevassa linkissä on lueteltu monia meidän salaisia järviämme. Joiden rannoilla voi viettää vaikka koko päivän yksin. En siis lähde niitä enää tänne uudelleen luettelemaan. Sanonpa vain, että listaa voi jatkaa vielä pitkään, ja jatkammekin. Täytyyhän Latten saada kiintiönsä täyteen!

Tänään emme lähteneet etsimään Lattelle uutta järveä, vaan valitsimme suosikeistamme ihastuttavan Kooraste-järven. Latte sai toimia mannekiinina todistaakseen miten huisan hienoa voi olla omalla rauhallisella järvellä ilman ainuttakaan ulkopuolista.

Tässä hieman kuvasatoa tältä päivältä:

Hiihaa, täältä tullaan Kooraste-järv!

Ja taas!

Salaiset järvet ovat siis minun listani neljäs ihme. Ne saattavat kasvaa lumpeita tai ulpukoita, ne voivat sijaita keskellä suota tai metsää. Ne ovat kirkasvetisiä ja kauniita, ja niiden suurin ihme on niiden koskemattomuus. Eritoten ihmisille, jotka ovat tottuneet viettämään kesäpäiviään satojen tai tuhansien muiden rantalomalaisten kanssa.

Sanoisin: ei huono ihme lainkaan!  Vai mitä te sanotte?!!

Jälkikirjoitus: Eivät nämä minun salaiset järveni niin salaisia ole, ettenkö niistä asiakkaillemme kertoisi. Salaiset järvet ovat samalla yksi minun oma matkailuvalttini omille asiakkaillemme.

Kohtaaminen haikaran kanssa - Kolmas ihme sarjassa 10 ihmettä Otepäällä

Olen (hieman itseltänikin huomaamattani) alkanut hahmotella kokoon sarjaa:  Otepään Kymmenen Ihmettä.

Aihe tuli esiin jutellessani eilen Otepään Turismi-infokeskuksen uuden johtajan Ene Reedin kanssa. Silloin tuli puhetta siitä, että meidän pitäisi ymmärtää Otepään erikoislaatu ja meidän pitäisi osata kertoa siitä myös asiakkaille. Kuten Ene totesi, meidän pitäisi kyetä nopeasti luettelemaan 10 syytä asiakkaalle tulla juuri Otepäälle. Kymmenen hyvää ja hienoa on helppo luetella. Ne ovat yleensä lueteltukin  turismikatalogeissa. Eivätkä huonoja kohteita ole nekään, päinvastoin. Stadionit, museot, kartanot.  Kahvilat, baarit, ravintolat. Kuntosalit ja keilaradat. Golfkentät ja Seikkailupuistot. Hoidetut hiekkarannat rantakahviloineen ja vene- ja kanoottivuokraamoineen.

Minä lähdin itsekseni miettimään 10 pientä asiaa, jotka voisivat olla lomalaisille suuria. Kohtaamisia, jotka tuottavat vierailijalle syvän elämyksen. Ne voivat olla ainutlaatuisia Otepäälle. Tai ne voivat olla yhteisiä Etelä-Virolle. Tai vaikka koko valtakunnalle. Ne ovat joka tapauksessa  Kymmenen Ihmettä, jotka ovat mahdollisia kokea Otepäälle suuntautuneella lomalla. Joiden kokemiseen ei tarvita rahaa. Vain silmiä, korvia ja sydäntä.

Minun Kymmenen Ihmettä ovat siis pieniä ihmeitä, mutta sitä kauniimpia, kun niiden arvon ymmärtää.

Ensimmäinen ihmeeni oli kesällä heilimoivat upeat pellot, kuin kultaiset tai keltaiset meret. Silmä lepää niiden suurissa väripinnoissa, rypsin kirkasta keltaista, nuoren kauran vihreää, kypsyneen vehnän kultaa. Laajoina, aaltoilevina pintoina, jotka jatkuvat kumpumaastossa muuttaen väriään valon, päivän ja vuodenajan mukaan.

Toinen ihmeeni oli hepokatit, jotka pysyvät (yleensä) näkymättömissä, mutta jotka täyttävät Villa Ottilian pihamaan iltaisin laulukonsertilla, joka on moninaisuudessaan ihmeellinen. Joiden lauluun on hyvä nukahtaa. Ja joiden laulu tuo mieleen lapsuuden, viattomuuden ajan.

Kolmas ihmeeni on kohtaaminen luonnonvaraisten eläinten kanssa, olkoot ne sitten hepokatteja, pörrinkäisiä tai lintuja - kuten haikarat. Tai peuroja, kettuja tai mäyriä. Niitä kaikkia liikkuu Villa Ottilian lähistöllä.

Eilen otin kontaktia haikaraan, tuohon Virossa tuttuun suureen lintuun, joka on aina vaan yhtä komea ja ihana. Sellainen satujen lintu.

Minun haikarani etsiskeli sammakoita kuivalla peltoniityllä, helteisenä iltapäivänä. Pysäytin auton riittävän matkan päähän, otin kamerani ja lähdin hitaasti etenemään sitä kohti. Haikara nosti päätään ja tuijotti minua pienillä tarkoilla pikisilmillään. Pysähdyimme hetkeksi molemmat paikoillemme, toisiamme arvioiden.

Haikara päätti, kuten luonnon eläimet yleensä tekevät, että varovaisuus on viisautta. Ja kipitti pitkillä jaloillaan meitä erottavan pienen kummun taakse. Lentoon se ei lähtenyt. Niin vaarallisena otuksena se ei minua pitänyt.

Minä seuraamaan haikaraa. Kahisevaan kuivaan peltoon, jonka uumenista loikkii harmaanruskeita pieniä heinäsirkkoja ristiin rastiin. Etenen varovasti, kiipeän minäkin kummulle ja sen yli, en halua haikaraa pelästyttää. "Minne sinä menit?" minä kyselen äänettömästi. "Tule tänne, anna että otan sinusta kuvan!"

Etenen rauhallisesti enkä näe haikaraa korkean heinän keskeltä. Haikara ei puhu mitään. Se vain odottaa, että minä katoan. Mutta minä yhä etenen. Ja niin haikaralta katkeaa pinna. Se ei kestä enää tätä piiloleikkiä vaan kahahtaa ilmaan suoraan edessäni. Hetken tuntuu että sen siivet melkein koskettavat päälakeani. Se nostaa korkeutta, hankalasti, se on haikara, ei haukka, ja lopulta muutaman räpiköivän siivenvedon jälkeen se pääsee liitoon. Ja kuinka kauniisti se liitääkään!

Läps, läps, läiskivät sen suuret mustavalkeat siivet. Hetki hetkeltä sen lento on vakaampaa. Ja miten somasti ja sirosti se ojentelee sääriään halkoessaan taivasta:

Suuren linnun lento pään yläpuolella on sydämen hetkeksi pysäyttävä näky!

Minä seuraan haikaraystäväni lentoa. Ei se kauaksi lennä. Riittävän kauaksi kuitenkin minusta. Se viilettää pienen mäen toista sivua alas, suuntaa kohti laaksoa. Se kertoo minulle, että voimme olla kavereita, mutta meidän hajurakomme täytyy olla riittävän suuri.

Katson sen laskeutumista laaksoon, tuntuu kuin vauhti olisi liian suuri tuoda suurta lintua alas tyylikkäästi. Se näyttää hetken heittävän kuperkeikkaa, mutta lopulta laskeutuu kuitenkin kaatumatta:

Komea lintu, jännittävä kohtaaminen. Hetkellinen tunne siitä, että ymmärrämme toisiamme. Se on minun kolmas Otepään ihmeeni. Kohtaaminen luonnon kanssa. Joka on jotain ihan muuta kuin mitä se on vaikkapa eläintarhoissa.

Otepäällä olet luonnon keskellä, ja riippuu sinusta, miten tilanteeseen menet mukaan. Kuten jo aiemmin sanoin: jos olet silmät, korvat ja sydän avoinna, saatat kokea jotain ihmeellisen ainutlaatuista!

Tässä siis ensimmäiset kolme kymmenestä ihmeestä. Jatkoa seuraa...

Pörrit lähikuvassa

Päivän kuvat tulevat kahdentyyppisistä siivekkäistä. Ensimmäinen setti on pörreistä eli mehiläisistä, kimalaisista ja kukkakärpäsistä.

Minulla on mahdollisimman huonot välineet (lue objektiivit) makrokuvaukseen, enkä lajia muutenkaan harrasta saati osaa. Silti, tällaisena kuumana päivänä, kun pörrinkäiset puuhailevat heinäkuun kukkijoiden kimpussa, huomaan kuvailevani pieniä siipiveikkoja aikani kuluksi ja omaksi riemukseni.

Ja ovathan nämä hauskoja kuvattavia, vaikka niin tuikitavallisia. Tuntuu kuin pörreilläkin olisi yksilöllisiä luonteita. Joku on pedantti ja imuttaa mettä pitkään ja hartaasti yhdessä kukassa, toinen lentää kukasta kukkaan, ei osaa asettua aloilleen. Viereinen kukka tuntuu aina paljon mielenkiintoisemmalta. Sitten on heittäytyjät eli tyypit jotka rynnivät krassin tai malvan ytimeen voimalla ja rytinällä. Ja sitten on varovaiset epäilijät, jotka eivät nekään oikein osaa päättää mitä tehdä, kova on kutka mettä imuttaa, mutta se oikea kukka vaan tuntuu olevan jatkuvasti hakusessa. Nautiskelijalle on tärkeämpää siitepölyssä kieriminen kuin sen kerääminen. Ja kukkakärpänen, se väistelee isompiaan ja hakee kukkaa johon se parhaiten sulautuisi.

Kukkakärpänen kiinni malvikin syrjässä.

Täysin humanoidi kukkakärpänen, katsokaa nyt sen läpikuultavia jalkoja ja kasvoja - tällaisia asuu teidän kukissanne! BÖÖ!

Hi, give me high-five!

Tunnollinen työntekijä malvikissa - mutta MIKÄ SE TUO ON, joka lähestyy kukkaa oikealta?

Tuntosarvet tanassa, valmiina syöksymään krassin uumeniin. Tätä poikaa ei pelota! Sinne vaan!

Nautiskelija, joka pörisee ja kieriskelee siitepölyssä pelkästä elämän riemusta.

Jälkimmäinen päivän postaus siivekkäistä ystävistämme, tällä kertaa hieman isommalla siipien kärkivälillä, tulee vielä tämän päivän aikana. Pysykää kuulolla! Tai ainakin taajuuksilla.

Oli hepokatti katonrajassa poikittain eli 2.Otepään ihme

Hotellinpitäjä joutuu aika ajoin outojen tilanteiden eteen. Kuten me eilen, kun huomasimme että katonrajassa on hyvän kokoinen hepokatti. Kyse on siis vihreästä isosta hyppivästä hyönteisestä, joka ei ole kovinkaan läheistä sukua heinäsirkan kanssa, vaan tulee lähemmäs ns. varsinaisia sirkkoja.

Parhaimmillaan nämä vonkaleet voivat kasvaa 5 cm pituisiksi. Tyypillistä niille on vartaloa pidemmät tuntosarvet, kuten tälläkin jöllikällä.

Hepokateista (ja herhiläisistä) olen kirjoittanut aiemminkin ja oheisesta linkistä voi lukea lisätietoa: hepokatti ja herhiläinen.

Edellisessä postauksessa pohdin kymmentä hyvää syytä tulla Otepäälle. Ja ohitin perinteiset nähtävyydet, hyppyrimäet ja hiihtostadionin ja Dalai Laman pylvään ja uimarannan ja kylpylät. Ja nostin esiin pellot. Tänään lisään listalle hepokatit.

Sillä hepokattien laulu, joka alkaa heinäkuussa, ja on jo nyt hyvässä vedossa, on ihanaa kuultavaa. Siinä on jotain salaperäistä ja perin turvallista yhtä lailla. Nouseva laskeva moniääninen kuoro laulamassa tuutulaulua ilta toisensa perään. Kunnes elokuussa, kuin napista painaen, se loppuu. Ikäänkuin hepokatit yksissä toimin päättäisivät, että se oli siinä ja nyt pillit pussiin.

Hepokatit ovat siis ihastuttavia - ulkona ja iltaiseen aikaan. Sisällä ne eivät ole yhtä ihania. Ja niinpä kuvan kaveri piti saattaa takaisin luontoon, asiakkaita pelottelemasta. Mutta se olikin helpommin sanottu kuin tehty.

Hepokatit voivat purra aika kipeästi, kertoo Wikipedia. Niillä on pienet siivet, joilla ne eivät pitkiä matkoja lennä, mutta joiden avulla ne saavat loikkaansa lisäpotkua. Näin jo sieluni silmin Kimmon loikkivan hepokatin perässä pitkin asuntoa. Ja aavistin, että loppuvaiheessa saattaa hepokatti vielä puraista Suurta Valkeaa Metsästäjää nenänpäästä. Otin siis kameran esiin ja olin valmis tallentamaan hepokatin pyydystysoperaation kaikissa sen eri vaiheissa. Operaatiota saapui ihailemaan myös muutamainen asiakas, jotka antoivat hyviä ohjeita metsästäjälle.Ilmassa oli siis suuren urheilujuhlan tuntua.

Tarvittiin tuoli,  lasi, postikortti ja tikkaat.  Ja paikallaan pysyvä hepokatti.

Melko helposti vihreä sirkka antoi lopulta itsensä pyydystää. Se saatiin lasin alle ja asiakkaat hurrasivat. Hepokatti palautettiin sitten luontoon; parvekkeelta se otti valtavan loikan ja hyppäsi aidan taakse naapurin niitylle. "Hulluja suomalaisia" se tuntui ajattelevan, "ei hetken rauhaa!"

Ennen vapautustaan vietti sirkka kuitenkin hetken lasikuvun alla, missä sen komeutta ja kokoa oli turvallista tarkastella. Valitettavasti kuvassa lasi heijastelee liikaa ja sirkkaa on vaikea nähdä. Asiakkaat kuitenkin ihailivat tuota vonkaletta, olivat suorastaan innoissaan. "On se vihreä!" ja "Enpä ole tuollaistakaan ennen nähnyt!"

Että ei mikään huono syy listasta hepokatteja Otepään Kymmenen Ihmeen joukkoon, vai mitä sanotte?!

Traktorimiehet ajavat omia polkujaan - Ihme nro 1 sarjassa 10 Otepään Ihmettä

Käväisin eilen Otepään turismi-infokeskuksessa hakemassa Villa Ottiliaan lisää esitteitä ja karttoja. Ja samalla tapasin infokeskuksen uuden johtajan, Ene Reedin, jonka kanssa keskustelimme Otepäästä matkailukohteena ja niistä toimenpiteistä, jotka lisäisivät paikkakunnan kiinnostavuutta myös suomalaisten matkailijoiden silmissä.

Olimme molemmat sitä mieltä, että Otepää on oivallinen matkakohde, mutta kaipaa lisää markkinointia. Liian harvat ulkomaalaiset tuntevat paikkakunnan monipuolisen tarjonnan. Urheiluväki tuntee Tehvandin stadionin ja monet Tartto-maratonin tapahtumat, mutta luontoturistit eivät välttämättä tiedä miten paljon paikkakunnalla onkaan tarjota.

Ene pohti sitä, että meidän pitäisi pystyä hetkeäkään epäröimättä luettelemaan ainakin 10 hyvää syytä valita juuri Otepää matkakohteeksi.

Siitä lähdin sitten ajelemaan eteenpäin, kamera etupenkillä. Suuntana oli Keeni, jossa on upeita peltomaisemia. Ja mietin sitä, mitkä olisivat minun 10 hyvää syytä suositella Otepäätä matkakohteeksi. Eihän meillä ole Eiffelin tornia eikä Disneylandia tarjota, mutta meillä on tarjota paljon fantastisia näkymiä, sinisiä järviä, vehreää kumpuilevaa maastoa, on luontopolkuja, näköalatorneja, polkupyörä- ja kävelyreittejä. On muutama museo, kartanoita ja vanhaa perinteistä asutusta ja herttaisia kyläyhteisöjä. Seikkailupuisto ja golfkenttä ja tietenkin upea Pyhäjärven uimaranta.

Ja meillä on peltoja! Ehkä kaikki eivät laittaisi peltomaisemia ykkösnähtävyydeksi, mutta minä, kaupungissa koko ikäni asunut, rakastan näitä värikkäitä laajoja väripintoja, jotka huojuvat tuulessa kuin meri.

Ja kuin vakuudeksi kävin napsimassa seuraavia peltokuvia. Päivän kuvausteemana: traktorimiehet ajavat omia polkujaan.

Ja loppuun vielä muutama kuva herttaisista peltonäkymistä ja niittykukista ihan yleisemmin: