Varhainen lintu

Sanovat että aikainen lintu madon löytää. Mutta tänään tohdin epäillä lausetta.

Kuulin nimittäin aamulla asiakkailtamme - ja nyttemmin hyviltä ystäviltämme Aarelta ja Seijalta - että he olivat eilen Otepään lähistöllä ajellessaan nähneet ensimmäisen haikaran! Aivan uskomatonta. Oli kuulemma istunut pesässään, mutta liikahdellut sen verran, että mistään muovisesta haikarasta ei kyse voinut olla.

Sitähän on tänään mentävä katsomaan! Kimmo lupasikin jo ystävällisesti toimittaa luontopaparazzin paikalle kera pitkän putken. Perästä kuuluu.

Siihen asti täytyy minun käyttää kuvituskuvana vanhempaa tuotantoa, tämä viime kesältä:

Mutta sen sanon, että luonnon merkit ovat sekaisin. Enpä ole aiemmin kuullut haikaroista maaliskuun alussa. Eiväthän nämä varhaiset linnut matoa löydä, sammakosta puhumattakaan.

Runo-ralli-kilpailu, leikkimielinen, eräästä siipiveikosta!

Aa-aa-ankka, takapuoli vankka, lallateltiin minun lapsuudessani. Oikeasti ankat eivät reaali-lapsuuteeni kuuluneet, pullasorsat kyllä, mutta en ollut koskaan varma, oliko niiden takamus yhtä vankka kuin ankkojen. Ja onko vankka hyvä vai huono asia?

Sitten lallateltiin että Tiina-kananen-se-koulutiellä... enkä siitäkään ollut kovinkaan innoissani. Ehkä se johtui siitä, että kyseessä oli mielestäni niin minua kuin naissukupuolta halventava ralli. Oli selvästi jako kukkoihin ja kanoihin: oli kaikkitietävä Aapis-kukko ja sitten ne (päättömät) kanat koulutiellä. Ehkä Tiina-kananen-se-koulutiellä -laulun inhoaminen kertoi esi-puberteettisestä feminismistäni, kuka tietää. Tai sitten vaan pelkäsin, että minua alettaisiin laulun myötä koulussa kiusata.

Joka tapauksessa, monenlaista siivekästä kulkijaa kuuluu lapsuuden lallatuksiin. On kiiltävästä hurmautuvia harakoita, on korppi puussa juusto suussa ja sitten on pitkä liuta harmaavarpusia. Riikinkukkoja ja pöyhkeileviä kenokauloja unohtamtta. Petolinnusta ja sen perseestä en sano mitään.  Ja tietenkin on se kuuluisa tiu-tau-tilhi äidin ryytimaassa.

Mutta yhdestä uupuu:  haikaroista. Ja se on itse asiassa sääli. Voisin vain kuvitella miten muhevia ja mainioita sananlaskuja, ilmaisuja ja ralleja Suomen kansa olisi kattohaikaroista säveltänyt, jos sillä siihen vain olisi ollut tilaisuus.

Miksi ihmeessä tällainen tulee mieleeni? Kerron.

Tänä aamuna kurkistin puolihuolimattomasti parvekkeen lasi-ikkunoista ulos ja siinä porttimme ohi pasteerasi haikara, kuin preussilainen upseeri, pää pystyssä ja jalat suorina, yksi jalka toisen perään polvia viivasuorana heittäen: vasen vasen vasen.

Ja jälleen kerran, vaikka näky ei ollut mitenkään ainutlaatuinen, sydämeni jätti pienen lyönnin väliin. On se vaan niin ihmeen iso ja komea lintu. Ja niin majesteetillinen. Ja koominen. Ja... ja... ja...

Juoksin verannan portaille ja sain muutamaisen kuvan tästä kopeasta linnusta:

Jalat ovat kuin kapeista kepeistä tehdyt, suoranainen joustava plastisuus ei ole haikaroiden ykkösominaisuus.

Sirosti nousee jalka, vaikka hieman jäykästi.

Ajattelin kirjoittaa pienen runonpätkän tai rallin haikarasta, tyyliin aa-aa-ankka. Vaan mitään ei tullut mieleen. Mikään ei kauhean hienosti rimmannut haikaran kanssa! Ja minä en oikeasti ole mikään kaksinen runoilija.

Sain siis idean! Koska pieni ajatusjumppa ja kisailu on aina hyvästä, täällä blogissakin, julistankin nyt pienen suuren runo-ralli-kilpailun haikarasta.

Siis valjastakaa runoratsunne, ja lallattakaa, runoilkaa, kertokaa minulle haikarasta - vaikka ylläolevien kuvien innoittamana! Ajatus ja riimi ja muoto on vapaa!

Palkintokin tietenkin kisassa on! Ja se on vapaavalintainen: joko A5-kokoinen kuva yllä olevasta siivekkäästä  tepastelijasta tai vapaavalintainen A4-kokoinen kuva Ottilia's Visions-kuvagalleriasta.

Ja tärkein palkinto on tietenkin maine ja kunnia. Ja sitä piisaa!!!!

Nyt siis haikarasta laulamaan, kertomaan, runoilemaan, ja hengentuotokset tämän blogin perään! Jos ujous iskee, voi runot, tarinat ja rallit laittaa myös sähköpostiini: tiinalinkama väkkyrähäkkyrä gmail.com (joskin miten minä sitten voittajan julistan, jos sitä ei saa julkaista?)

Viimeinen runon-rallin-tarinan jättöpäivä on 27.8.2011.

Jään mielenkiinnolla kilpailuvastauksia odottamaan!!!! Areena on nyt teidän!

Kohtaaminen haikaran kanssa - Kolmas ihme sarjassa 10 ihmettä Otepäällä

Olen (hieman itseltänikin huomaamattani) alkanut hahmotella kokoon sarjaa:  Otepään Kymmenen Ihmettä.

Aihe tuli esiin jutellessani eilen Otepään Turismi-infokeskuksen uuden johtajan Ene Reedin kanssa. Silloin tuli puhetta siitä, että meidän pitäisi ymmärtää Otepään erikoislaatu ja meidän pitäisi osata kertoa siitä myös asiakkaille. Kuten Ene totesi, meidän pitäisi kyetä nopeasti luettelemaan 10 syytä asiakkaalle tulla juuri Otepäälle. Kymmenen hyvää ja hienoa on helppo luetella. Ne ovat yleensä lueteltukin  turismikatalogeissa. Eivätkä huonoja kohteita ole nekään, päinvastoin. Stadionit, museot, kartanot.  Kahvilat, baarit, ravintolat. Kuntosalit ja keilaradat. Golfkentät ja Seikkailupuistot. Hoidetut hiekkarannat rantakahviloineen ja vene- ja kanoottivuokraamoineen.

Minä lähdin itsekseni miettimään 10 pientä asiaa, jotka voisivat olla lomalaisille suuria. Kohtaamisia, jotka tuottavat vierailijalle syvän elämyksen. Ne voivat olla ainutlaatuisia Otepäälle. Tai ne voivat olla yhteisiä Etelä-Virolle. Tai vaikka koko valtakunnalle. Ne ovat joka tapauksessa  Kymmenen Ihmettä, jotka ovat mahdollisia kokea Otepäälle suuntautuneella lomalla. Joiden kokemiseen ei tarvita rahaa. Vain silmiä, korvia ja sydäntä.

Minun Kymmenen Ihmettä ovat siis pieniä ihmeitä, mutta sitä kauniimpia, kun niiden arvon ymmärtää.

Ensimmäinen ihmeeni oli kesällä heilimoivat upeat pellot, kuin kultaiset tai keltaiset meret. Silmä lepää niiden suurissa väripinnoissa, rypsin kirkasta keltaista, nuoren kauran vihreää, kypsyneen vehnän kultaa. Laajoina, aaltoilevina pintoina, jotka jatkuvat kumpumaastossa muuttaen väriään valon, päivän ja vuodenajan mukaan.

Toinen ihmeeni oli hepokatit, jotka pysyvät (yleensä) näkymättömissä, mutta jotka täyttävät Villa Ottilian pihamaan iltaisin laulukonsertilla, joka on moninaisuudessaan ihmeellinen. Joiden lauluun on hyvä nukahtaa. Ja joiden laulu tuo mieleen lapsuuden, viattomuuden ajan.

Kolmas ihmeeni on kohtaaminen luonnonvaraisten eläinten kanssa, olkoot ne sitten hepokatteja, pörrinkäisiä tai lintuja - kuten haikarat. Tai peuroja, kettuja tai mäyriä. Niitä kaikkia liikkuu Villa Ottilian lähistöllä.

Eilen otin kontaktia haikaraan, tuohon Virossa tuttuun suureen lintuun, joka on aina vaan yhtä komea ja ihana. Sellainen satujen lintu.

Minun haikarani etsiskeli sammakoita kuivalla peltoniityllä, helteisenä iltapäivänä. Pysäytin auton riittävän matkan päähän, otin kamerani ja lähdin hitaasti etenemään sitä kohti. Haikara nosti päätään ja tuijotti minua pienillä tarkoilla pikisilmillään. Pysähdyimme hetkeksi molemmat paikoillemme, toisiamme arvioiden.

Haikara päätti, kuten luonnon eläimet yleensä tekevät, että varovaisuus on viisautta. Ja kipitti pitkillä jaloillaan meitä erottavan pienen kummun taakse. Lentoon se ei lähtenyt. Niin vaarallisena otuksena se ei minua pitänyt.

Minä seuraamaan haikaraa. Kahisevaan kuivaan peltoon, jonka uumenista loikkii harmaanruskeita pieniä heinäsirkkoja ristiin rastiin. Etenen varovasti, kiipeän minäkin kummulle ja sen yli, en halua haikaraa pelästyttää. "Minne sinä menit?" minä kyselen äänettömästi. "Tule tänne, anna että otan sinusta kuvan!"

Etenen rauhallisesti enkä näe haikaraa korkean heinän keskeltä. Haikara ei puhu mitään. Se vain odottaa, että minä katoan. Mutta minä yhä etenen. Ja niin haikaralta katkeaa pinna. Se ei kestä enää tätä piiloleikkiä vaan kahahtaa ilmaan suoraan edessäni. Hetken tuntuu että sen siivet melkein koskettavat päälakeani. Se nostaa korkeutta, hankalasti, se on haikara, ei haukka, ja lopulta muutaman räpiköivän siivenvedon jälkeen se pääsee liitoon. Ja kuinka kauniisti se liitääkään!

Läps, läps, läiskivät sen suuret mustavalkeat siivet. Hetki hetkeltä sen lento on vakaampaa. Ja miten somasti ja sirosti se ojentelee sääriään halkoessaan taivasta:

Suuren linnun lento pään yläpuolella on sydämen hetkeksi pysäyttävä näky!

Minä seuraan haikaraystäväni lentoa. Ei se kauaksi lennä. Riittävän kauaksi kuitenkin minusta. Se viilettää pienen mäen toista sivua alas, suuntaa kohti laaksoa. Se kertoo minulle, että voimme olla kavereita, mutta meidän hajurakomme täytyy olla riittävän suuri.

Katson sen laskeutumista laaksoon, tuntuu kuin vauhti olisi liian suuri tuoda suurta lintua alas tyylikkäästi. Se näyttää hetken heittävän kuperkeikkaa, mutta lopulta laskeutuu kuitenkin kaatumatta:

Komea lintu, jännittävä kohtaaminen. Hetkellinen tunne siitä, että ymmärrämme toisiamme. Se on minun kolmas Otepään ihmeeni. Kohtaaminen luonnon kanssa. Joka on jotain ihan muuta kuin mitä se on vaikkapa eläintarhoissa.

Otepäällä olet luonnon keskellä, ja riippuu sinusta, miten tilanteeseen menet mukaan. Kuten jo aiemmin sanoin: jos olet silmät, korvat ja sydän avoinna, saatat kokea jotain ihmeellisen ainutlaatuista!

Tässä siis ensimmäiset kolme kymmenestä ihmeestä. Jatkoa seuraa...

Sataa sataa ropisee, pili pili pom

Viron kesä on kuin Suomen, lyhyt mutta sateinen. Tai ainakin niin tekisi mieli nyt murista. Sillä ihanan helleaallon jälkeen palelee niin minun, Nalle Puhin kuin naapuriston haikaran varpaita. Vai mitä sanotte: pellonpientareella värjöttelevä jätkä on melko vettyneen oloinen:

Tänään ei kyllä tee mieli laittaa nenänpäätäkään ulos. Onneksi sisäpuuhissakin riittää.

Kerronpa salaisuuden: ensi viikolla aukeaa minulla Haapsalussa valokuvanäyttely H2O - Vedessä on elämä. Ja näyttelyn tiimoilta riittää kyllä vielä tekemistä. Tämän aamun olen kieli keskellä suuta leikannut paspoja.

Näyttely sisältää nimensä mukaisesti vesikuvia. Kuvia puroista, koskista, meristä, putouksista. Vedestä jäätyneenä ja vedestä kuohuvana.

Paikka on Hotelli Laineen kylpyläosaston ja ravintolan ala-aula. Sopiva paikka siis vesiaiheisille kuville, vai mitä.

Tiistaina lähden Haapsaluun ja keskiviikkona on ripustus. Eli tervetuloa ensi torstaista asti Haapsaluun vetisten aiheiden äärelle.

Luontouunot lähtevät pohjoisrannikolle

Huomenna on meillä suunnitelmissa herätä aamuvarhain ja suunnistaa kohti pohjoista etsien erilaisia putouksia ja koskia. Oletamme, että nyt kevään tullessa rytisten ja kuohuen yli äyräidensä,  putoukset näyttävät parhaan voimansa.

Ajatuksena on ajaa suorin vartaloin Narvaan ja lähteä sieltä, Viron koillisimmasta kolkasta ajelemaan rannikkoa pitkin kohti Tallinnaa ja sen ohi aina Paldiskiin asti ja sieltä sitten kotiin. Matkalle pitäisi jäädä vähintäin viisi-kuusi putousta tai koskea.

Koska herääminen on aamuvarhain, alankin tässä hiljalleen valmistautua omaan pesäpuuhun kiipeämistä ja unten maille lähtöä.

Joten palailen linjoille ylihuomenna, mitä luultavimmin.

Kevät on nyt täällä, sitruunaperhoset ja haikarat ovat varma merkki siitä.

Pieni päiväreissu Latviaan

Otepää on siitä mukava paikka, että täältä on lyhyt matka vähän joka puolelle. Kuten Latviaan. Jo muutaman tunnin sisällä ollaan aivan uudessa paikassa, suorastaan ulkomailla.

Niinpä me koko perheen voimin, kun tilaisuus tulee, eli kun asiakkaita ei ole, teemmekin muutaman tunnin "ulkomaanreissuja". Näin myös eilen.

Lähdimme puolilta päivin liikkeelle ja tulimme kotiin illansuussa. Jälleen monta kokemusta rikkaampina.

Tässä koko ajoreittimme:

Rajan ylitimme pienen Lillin raja-aseman kautta - tai siis paikan, jossa joskus on ollut raja-asema. Nythän rajat ylittyvät heittäen, ei tarkastuksia.

Ensimmäinen pysähdyksemme oli Ruja-joella, jossa kukkivat valkeat satulumpeet.

Jokivarren rannalla seisovat rautakurjet kurottelivat taivaisiin, taivaan pilvisammakoita tavoitellen.

Bussipysäkin kansantaide nauratti meitä:

Matka jatkui pieneen, mutta idylliseen Rujienan kaupunkiin. Koirat autosta ulos ja puistoon jaloittelemaan:

Puistikko on täynnä patsaita, paikallisia suurmiehiä ja ties ketä - kielestä kun ei selvää saa. Mutta tämä patsas puhuu kaikille ymmärrettävää kieltä:

Vaan on Rujienassa ihan oikeitakin muistomerkkejä, tai kai tuo ylempikin on "oikea". Jäi kiinnostamaan teksti joka siinä oli, kenen muistoksi, miksi se oli pystytetty. Oliko kyseessä kuvanveistäjän pila, vai mikä.

Tässä kuitenkin hieman sovinnaisempaa kaunotaidetta:

Paikallinen nuoriso kokoontui keskusaukiolle:

Kaiken kaikkiaan hyvin sympaattinen paikka, tuo pieni Rujiena. Hieman juoppoja horjui kaupungilla, mutta hyväntahtoisia juoppoja. Ja mitäpä muuta on sunnuntai-iltapäivällä pienessä kaupungissa tehtävää.

Matka jatkui naapurikaupunkiin eli Mazsalacaan.

Rujienan tapaan tämäkin oli viehättävä pikkukaupunki, puistoja, puutaloja, lisää hyväntuulisia juoppoja.

Löysimme hylätyn puiston, joka joskus on ollut komea. Pylvästuijat kertovat vanhasta ajasta:

Joki halkoo kaupunkia ja joen rannalla on viehättäviä, luultavimmin vanhoja tehdasrakennuksia:

Löytyy kaupungista muitakin komeita rakennuksia. Tästä minä pidin:

Urheilukenttä, joka kaupungista löytyi, oli hieman riutuneen oloinen. Peli on jäänyt ilmeisesti kesken:

Mazsalacasta suuntasimme auton kohti Viroa. Ja monenlaista mielenkiintoista jäi matkan varrelle. Kuten nämä hervottomat putket, mitä lienevät. Kaukasianjättiputkia? Latvian erikoisputkeloita? Luultavasti myrkyllisiä, joka tapauksessa.

Linkama asettuu mittatikuksi:



Ja tässä vielä pari kuvaa näistä pelottavista myrkkyputkista. Tai siis, myrkyllisiksi aavistamistani putkikasveista:

Osaako joku tunnistaa mistä kasvista on kyse?

Saapuessamme Latviaan törmäsimme teräskurkiin. Lähtiessämme sieltä tapasimme puukurjen, joka kaulaansa myös elegisesti kohotteli taivaita kohti:



Hauska päivä oli meillä jälleen ollut. Paljon nähty, paljon koettu ja jännät sapuskat Mazsalacassa syöty - hyvää oli, vaikkei hajuakaan ollut mitä tilattiin. Mutta tämähän on juuri sitä parhainta seikkailua.

Ylitimme rajan jälleen pikkuruisen raja-aseman kautta, jossa ihmisiä ei ollut mailla ei halmeilla. Vain ne pari haikaraa, joista laitoin kuvia edelliseen kirjoitukseen:



Että tällainen reissu tällä kertaa.

Toivottavasti en ole puuduttanut teitä liialla kuva-annilla - uskokaa huviksenne, että kuvia olisi paljon paljon enemmän. On hieman vaikeaa annostella kuvia kun ei tiedä onko enemmän enemmän vai olisiko vähemmän enemmän. Kertokaa te! Eli laitanko näihin juttuihin liikaa kuvia? Voiko kuvia koskaan olla liikaa!?

Ja sitten tämän jutun loppusanat:

Vaikka Latvia on tuossa ihan vieressä ja sinne poikkeaminen Otepäältä ei vie paljoakaan aikaa saati bensaa, on siellä käydessä aina sellainen olo, että on selkeästi ulkomailla. Ja ulkomailla käynti piristää sielua aina!


------------------------


PS. Kuten tämän saman viestin kommenttiosuudessa kerroin, sain houkuteltua viattoman latvianmatkaajan poseeraamaan patsaan viereen. Mies kun ei huomannut minkä vieressä poseerasi. Patsas on muihin ilmansuuntiin paitsi siihen, jossa minä olin, lähinnä vain kivipaasi.

Näin sitä taas pidettiin hauskaa siipan kustannuksella. Hehehehe.

Kävelyllä haikaroiden kanssa

Eilen tehtiin taas aivan ihana pieni reissu Latviaan. Kirjoitan, kunhan ehdin, siitä hieman enemmänkin, mutta nyt laitan tähän pienen kuvasarjan kävelyretkestäni kahden haikaran kanssa.

Lenkkikaverini kohtasin Viron ja Latvian rajalla. Kaksi topakkaa kattohaikaraa, jotka kävelivät reippaasti maantietä pitkin, kunnon kulkuriromantiikan tapaan. Vain kepit ja nyytit keppien päässä puuttuivat.

Lähdin minä sitten kävelemään haikaroiden perään, ajatuksena kuvata tyyppejä. Kip-kip kävelin minä, varovasti kiiruhtaen, että pääsisin haikaroita lähemmäksi. Kip-kip, laittoivat haikarat töppöstä toisen eteen, samaa vauhtia kuin minä. Välimatka pysyi samana.

Ja näin taivallettiin pitkä tovi maantietä pitkin.

Linkama ehkä kertoo mitä samaan aikaan tapahtui...

Mutta tässä joka tapauksessa tuo kuvasarja kattohaikarakävelystä.




































--

Kaikki kuvat aukeavat napsauttamalla isommiksi. Ja isompina näkyy linnut paremmin, nythän olen ottanut kuvat aika kaukaa, eikä objektiivini ole kovin kaksinen.

Olisin jatkanut kuvaussessiota pidempäänkin, minusta haikaroiden pylvään nokkaan asettuminen oli vasta kutsua seuraavaan leikkiin. Vaan käsky kävi lähteä. Ja kuten sanon, ehkä Linkama itse kertoo, miksi.