perjantai 17. joulukuuta 2010

Nojatuolimatka Nepaliin - osa 2

Harmaiden talvipäivien ratoksi käyn uudelleen läpi vuonna 2007 tekemäämme matkaa Nepaliin. Aiemmat matkapäivät näet peruuttamalla eli klikkaamalla jutun lopussa olevaa vanhempi viesti -linkkiä. Tai valitsemalla vasemmalla olevasta arkistolistasta haluamasi matkapäivän.


27.10.2007 New Delhi – Kathmandu

Aamiainen on seitsemältä, kellon laitoimme soimaan 6.40. Olemme nukkuneet siis hieman yli kolme tuntia, mutta ei väsytä. Liian paljon uusia asioita torkkumiseen.

Olemme New Delhissä ja yritämme aistia ja imeä sen ominaislaatua ja –hajua muutaman tunnin aikana. Paljon ääntä, huutoa, vimmaa. Tuntuu että kaikki ovat riidoissa kaikkien kanssa. Kadulla käy jatkuva vilske, huuto ja draama.

Kattoterassiltamme tutkimme mitä läheisellä rakennustyömaalla puuhataan, siellä keitetään aamiaista keskellä tiiliskiviröykkiöitä.   Ja tarkkailemme läheisten talojen elämää; jotkut elävät talojen katolla, siellä ovat sohvat ja tuolit ja pöydät avaran pölyisen taivaan alla.






Ajamme takaisin lentokentälle, ja nyt savusumuisessa päivänvalossa liikenteen kaoottisuus vain vahvistuu.

Myös köyhyys, kerjäläiset, kulahtaneet lehmät ja kiireisten, hermostuneiden, huutavien ihmisten paljous korostuu. Mietin, että jossain on toisenlainenkin Delhi. Kauniimpaa, siistimpää, rauhallisempaa. Ja jossain luultavasti vielä kurjempaa, likaisempaa, köyhempää. Totean, etten minä tiedä näkemäni pohjalta tästä kaupungista yhtään mitään.

Lento Kathmanduun oli ikimuistoinen. Ja nyt, edellisen lennon jälkeen, vain silmänräpäys eli kaksi tuntia. En saa tälläkään kertaa koneessa ikkunapaikkaa, istun nuoren intialaisen naisen ja Kimmon välissä. Kun Himalajan vuorijono aukeaa alle, yritän ottaa siitä kuvaa ja nuori nainen auttaa minua. Hänkin on innoissaan – ensimmäisen kerran hänkin näkee Himalajan näin hyvin. Pyytää, että lähetän sähköpostissa hänelle kuvia matkan jälkeen, minkä sittemmin teenkin.




Alamme jutella ja nainen kertoo olevansa silmälääkäri ja matkalla Nepaliin, hyväntekeväisyysklinikalle. Hän kysyy kohteliaasti mitä mieltä olen hänen kotimaastaan, Intiasta ja minä hienotunteisesti vastaan, etten ole oikein maata nähnytkään, mitä vain vilauksen Delhistä. Nainen ottaa kartan ja osoittaa sormellaan kaupunkeja, paikkoja, joissa minun täytyy seuraavan kerran käydä. Hän kehuu maataan kauniiksi, ja uskon häntä.


Lento Dew Delhistä Nepaliin on lopuillaan ja kone alkaa laskeutua

Jos lento Kathmanduun on maisemiensa puolesta ikimuistoinen, on saapuminen Kathmandun lentokentälle vähintään toinen vastaavan luokan kokemus. Hälyä, hermostumista koko vastaanottohallin verta. Ensin jonotamme 1,5 tuntia viisumijonoissa ja matkanjohtajamme on täysin eksyksissä, pyörii ympyrää eikä osaa ryhtyä mihinkään. Tajuamme että oppaasta, joka on lamaantunut liikkumattomaksi, ei ole meille apua.

Minä ja Kimmo aloitamme puikkelehtimisen ihmisvirroissa, haemme kaikille englanninkieliset maahantulokaavakkeet ja alamme neuvoa ryhmän kielitaidottomille niiden täyttämistä. Samaan aikaan matkatoverimme Mari kerää kaikilta passit ja työntyy niiden kanssa ryhmäviisumiluukulle, virallisen oppaan seuratessa nöyränä perässä. Vallankaappaus on tapahtunut, kapteeni on syrjäytetty virastaan ja ryhmä alkaa toimia itsenäisenä yksikkönä, mitä jatkuu koko reissun ajan.

Kun passimuodollisuudet on selvitetty, siirrymme matkatavarahalliin, jossa on menossa täydellinen sirkus. Kolmen perättäisen lennon matkatavarat ovat menneet sekaisin eivätkä matkalaukkuhihnat toimi. Saapuvan matkatavaran halli on tupaten täynnä epätoivoisia, ärtyisiä, agressiivisia, hysteerisiä ja toivonsa menettäneitä matkustajia, jotka etsivät tuskaisina omia tavaroitaan tavararöykkiöistä, yhden orvon hihnan ajaessa yksinäistä rallia salin reunalla.

Törmäämme kaaoksessa Helsinki-Delhin koneessa tapaamaamme Daveen ja jaamme joukkomme. Kimmo ja minä kiertelemme tavararöykkiöissä etsien matkalaukuista Delhin koneen tarroja, Dave kiipeilee kekojen päällä ja huomaa lopulta aukon salin takaseinällä, missä lauma miehiä heittelee matkalaukkuja aukosta sisään. Dave kiljuu meille: ”Delhin koneen laukkuja!” ja lähdemme puikkelehtimaan aukolle.


Laukkusirkus

Lopulta, kuin ihmeen kautta, kaikkien matkatavarat löytyvät ja pääsemme jatkamaan matkaa.


Lentokentällä, ulkona, meitä odottivat nepalilaisen matkatoimiston edustajat - ja nyt alkoivat asiat sujua!

Lentokentän vastaanottohallissa odottaa nepalilaisen matkatoimiston vastaanottokomitea meitä, heiluttelee Embach-kylttejä ja kietoo jokaiselle kaulaan keltaisen huivin, tervetuloa Nepaliin. Meidät ohjataan taksiin ja viedään hotellille, Thamelin turistikaupunginosaan. Olemme saapuneet Kathmanduun.

Kathmandun hotellimme, Hotelli Vaishali, on upea! Neljän tähden hotelli, kiiltelevää mahonkia ja säihkyvää messinkiä. -En ole koskaan ennen (enkä jälkeen) asunut neljän tähden hotellissa.

Henkilökunta on avuliasta ja ystävällistä. Piccolot iloisia. Henkilökunta kohteliasta äärimmäisyyksin asti. Upeat huoneet. Olemme innoissamme.

Juttelemme hetken nepalilaisen matkatoimiston vetäjä Navan kanssa ja teemme hänelle samat kysymykset, joita olimme turhaan lähetelleet sähköpostissa Embachille. Jokaiseen kysymykseen saamme selkeät, tarkat vastaukset. Muu ryhmä kuuntelee vieressä, me tulkkaamme ja nyt alkaa epävarmuus vihdoinkin hävitä ryhmästä. Tähän asti kaikki on mennyt kovin huterasti, emme ole olleet aivan varmoja minne menemme, mitä on odotettavissa. Virolainen oppaamme on ollut vähintään yhtä pöllämystynyt kaikesta kuin mitä me. Nyt tunnemme olevamme osaavissa käsissä, seikkailun alussa. Ihmiset ovat pelkkää hymyä, kaikesta väsymyksestä ja matkatavarahässäkästä huolimatta.

Me teemme Kimmon kanssa kahden illalla lyhyen kierroksen Thamelissa. Ostamme ajantasaisen Nepal-opaskirjan, kartan ja nivaskan postikortteja ja päätämme kirjoittaa ne pois alta – ehkä ne ehtisivät näin perille ennen meitä – ja suomalaisethan aina kirjoittavat postikortteja matkoilta, kuten virolainen ystävättäremme Anne on joskus ihmetellyt, mutta miksi. Eivät kortit ehtineet. Kuukauden kulki lopultakin posti Nepalista Suomeen – mutta kulki!

Kaikki mitä näemme Kathmandusta viehättää meitä. Ihmiset ovat ystävällisiä, avuliaita. Kieli on hindipohjaista, mutta paljon pehmeämpää kuin mitä Intiassa kuulemamme. Pienet Thamelin kauppakujat ovat täynnä turistirihkamaa myyviä kojuja, on pashminaa ja jakkihärän villasta tehtyjä shaaleja, pieniä buddhankuvia, puuveistoksia, koruja, t-paitoja, hippirihkamaa, rukousmyllyjä ja maustekauppoja. Myyjät kutsuvat liikkeisiinsä, iloisesti tervehtivät, haluavat tehdä kauppaa, kuten kaikki kauppiaat kaikkialla maailmassa, mutta tarjoaminen ei tunnu päällekäyvältä; kun kieltäydymme, nauravat kauppiaat: ”Mutta tulkaa sitten huomenna!”


Istumme hetkeksi Vaishali-hotellin baariin ja alamme väkertää kortteja. Samalla jutustelemme nuoren baarimikon, Chudan kanssa. Ja saamme tietää häneltä nopeasti enemmän kuin mitä olisimme pikapäiten ehtineet oppaasta lukea. Hän kertoo olevansa niin buddhisti kuin hindu. Mikä on Nepalissa yleistä. Uskonnot eivät sulje toinen toistaan pois ja suvaitsevaisuus on nepalilaiselle hengenelämälle muutenkin leimallista. Chuda kertoo kastinjaosta kansanomaisemmin kuin mitä opaskirjat. Kasteja on neljä, kaksi alinta ja kaksi ylintä. Alimpien välillä seurustellaan, samoin ylinten välillä, mutta ylimmillä ja alimmilla ei ole kosketusta toisiinsa. Chudan ystävät ja kaverit ja koulutoverit tulevat kaikki samasta kastista.


Chuda- viehättävä ja tietoviisas Vaishal-hotellin baarimikko. Joskus tosiaan kannattaa roikkua baareissa.

Avioliitosta kysymme Chudalta, saako hän itse valita puolisonsa, ja hän yrittää selittää hienovaraisin sanakääntein, että perhe valitsee, tai ainakin keskustelee puolison valinnasta keskenään ja tulevan puolison perheen kanssa. Kun kaikki ovat yhtä mieltä, niin tulevat puolisot kuin näiden suvut, liitto solmitaan. Hänestä se oli hyvä ja toimiva tapa – ainoa tapa jonka hän tietää.

Ilta on pitkällä, vetäydymme kauniiseen hotellihuoneeseemme muutaman olutpullon ja vesipullon kera. Kirjoittelen matkapäiväkirjaani, Kimmo lueskelee opaskirjaa. Illalla katselemme verhojen välistä miten valot syttyvät vastapäisten talojen ikkunoihin. Jossain tehdään remonttia. Jossain on juhlat. Musiikki kuuluu vaimeana korviimme. Olemme väsyneitä ja onnellisia ja kupsahdamme nukkumaan.

Ja näin päättyy ensimmäinen iltamme Kathmandussa.

5 kommenttia:

SusuPetal kirjoitti...

Juuri tuota sekamelskaa ei kaipaa nojatuolimatkaaja. Käsilaukku on sievästi jossain, eikä sitä tarvitse etsiä laukkukasasta!

Intia ei todellakaan ole paikka ihmiselle, joka ahdistuu väkijoukoissa tai on sosiaalisesti rajoittunut...

Pidän tuollaisesta rakentamisesta, tiedä sitten, onko turvallista, mutta se kun jätetään pystyraudat näkyviin, niin voi lisätä kerroksia myöhemmin, jos perhe/suku kasvaa.
Samanlainen tapa on arabimaissa, joissa olen kierrellyt.

Tiina Linkama kirjoitti...

Kreikassa, joskus kauan kauan sitten, joku selitti, että jos rakennus on kesken - tyyliin pystyraudat sojottavat taivaisiin - talo on keskeneräinen ja siitä ei tarvitse maksaa jotain valmiin rakennuksen veroa tms.

New Delhin talo ei nähdäkseni valmistu ihan heti - kuvassa on nähdä kun remppamiehet keskittyvät rakentamisen sijaan kokkaamiseen.

Henrietta kirjoitti...

Väkijoukkoja en kestä joten tuo kuulostaa siltä ettei ikinä koskaan kiitos. Olen aina sanonut ettei Intia ja Kiina taida olla koskaan mun juttuni ihmismäärän takia, tarvitsisin sen jälkeen lomaa kuukauden ja sulkeutuisin mökille yksikseni ilman kontakteja. Toisaalta tämä on inhottavaa ennakkoluuloa mutta tunnen itseni sen verran hyvin että tiedä mitä jaksan mitä en. Uskon että Intiassa on kaikkea valtavan kaunista ja ihanaa kuhan sen löytää. Rakastan Intian värikästä värimaailmaa ja koristelua.

Tiina Linkama kirjoitti...

Henrietta - jos jaksat seurata tätä nojatuolimatkaa, tulet huomaamaan että esimerkiksi Nepal on jotain ihan muuta kuin Intia.

Kimmo Linkama kirjoitti...

Kun outona seikkailee täysin tuntemattomissa paikoissa, jotenkin alitajuisesti tulee aistineeksi paikkaa minkäänlaisen rationaalisen ajattelun sijasta.

Delhin ja Katmandun ero oli tässä mielessä huikea. Delhissä oli tunne, että koko ajan täytyy vahtia, mitä ympärillä tapahtuu. Kauppiaat ja kerjäläiset tuntuivat hyvin aggressiivisilta. Kieli ja/tai puhetapakin olivat jotenkin vihaisempia kuin Nepalissa.

Katmandussa oli ihan yhtä tiheä tungos, vanhassa osassa ehkä tiheämpikin, mutta mitään tunnetta, että olisi pitänyt jotenkin varoa, ei syntynyt. Kummallinen ilmiö.