perjantai 3. joulukuuta 2010

Muisteloita: jättimäinen juomaraha

Lueskelin iltani ratoksi suomalaisia iltapäivälehtiä, ja Iltalehdessä oli tarinaa jättitipin saaneesta taksikuskista. Saman keveän juttupalan päätteeksi pyydettiin lukijoita lähettämään lehteen omat muistonsa jättimäisestä juomarahasta, jos sellainen ihme ja autuus oli sattunut jollekin osumaan.

Ja minultahan sellainen muisto löytyy. Ja siitä tarinaa ohessa.

Olin kahdeksantoistavuotias ja vastavalmistunut ylioppilas. Kirjoitusten jälkeen en oikein tiennyt mitä tehdä elämälleni ja lähdin töihin Foto-Nyblinin valokuvalaboratorioon. Joulukuussa tein säästetyillä rahoilla viikon lomamatkan Lontooseen. Ja jäin sille tielle.


Tiina ja Trafalgar Squaren kuuluisat pulut lomaviikon ensimmäisinä päivinä.


Tänä päivänä nuoret ovat lähtökohdiltaan ja asenteiltaan  maailmankansalaisia ja matkustavat luontevasti maanosasta toiseen koulun tai harrastusten tai kiinnostuksiensa mukaan. Minun nuoruudessani matkustaminen ei ollut yhtä lailla helppoa. Se, että lähdin Lontooseen lomamatkalle ja jäin sille tielle, hankin työpaikan ja asunnon, enkä palannut varatulla paluulennolla, oli jotain lähes skandaalimaista. Niin ei vaan tehty. Vaan minäpä tein! En hetkeen oikein itsekään jaksanut uskoa, että olin ollut näin huimapäinen ja rohkea.

Sain töitä St. James's Tavern -nimisestä pubista, aivan Piccadilly Circusin tuntumasta, silloin pahamaineisen Sohon nurkalta. Osoite oli Great Windmill Street 1, W1.

Työn mukana tuli asunto pubin yläkerrasta, pienoinen huone, johon mahtui niukin naukin sänky ja lipasto. Palkka oli, jos oikein muistan, £50 viikossa sisältäen ateriat ja asumuksen. Vapaapäiviä oli 1,5 viikossa.



Kellastuvia kuvia albumista

Minusta tuli siis barmaid Sohossa. Turistien suosimassa pubissa. Tein hommia pari vuotta, ja minusta muotoutui niinä vuosina - ainakin omasta mielestäni - aivan uusi, uljas ihminen, street-wise, kokenut ja sofistikoitunut. Paino sanalla kokenut. (Tähän suuri näkymätön ja ymmärtävä hymiö)

Olivathan ne hauskoja aikoja, hurjiakin, mutta ennen kaikkea hauskoja. Yhteishenki oli porukalla hyvä.

Aloitimme työt aamuvarhain. Ensin aamiainen, minkä jälkeen siivosimme edellisen illan jäljet: täytimme viinapullot ja oluttynnyrit, pesimme lattiat, kiillotimme messinkiset ovenkahvat ja muut nupit ja nippelit,  puleerasimme baaritiskin, levitimme sahajauhoja lattialle ja sytytimme kaasulyhdyt (pubin erikoisuus). Söimme aamiaisen ja sitten avasimme ovet kello 11.00  ja ryhdyimme hommiin. Keskellä päivää pubi suljettiin vanhan alkoholilainsäädännön mukaisesti ja meillä oli kolmen tunnin tauko. Iltapäivällä avasimme ovet uudelleen ja teimme töitä iltaan asti. Sitten juhlimme itse. Ja seuraavana aamuna aloitimme jälleen työt.

Kuten sanottua, työ oli hauskaa ja yhteishenki oli hyvä.

Muutaman kuukauden jälkeen tunsin kuuluvani kantahenkilökuntaan ja kuvittelin nähneeni kaiken. Olin siis kovasti cool, kuten nykyisin sanotaan.

Ja nyt - vihdoinkin - pääsen otsikon aiheeseen, eli siihen, miten sain jättitipin.


Tiina, 18 v., kaiken nähnyt ja kokenut cool barmaid


On yksi ilta muiden joukossa. Baari on täynnä asiakkaita ja me huhkimme baaritiskin takana. Minä olen asettunut pesemään astioita pienessä tiskialtaassa tiskin takana. Edessäni seisoo kaksi amerikkalaista nuorta miestä, toinen edustaa habitukseltaan hippiaatetta, toinen on puettu perinteisemmin.

He juttelevat niitä näitä ja minä tiskaan, kuunnellen toisella korvalla heidän jorinoitaan:

Hippimies: "Raha ei merkitse minulle mitään!"
Kaveri: "Kyllä raha merkitsee kaikille jotain."
Hippimies: "Ei minulle!"
Kaveri: "Helppohan sinun on puhua!"
Hippimies (tuohtuneena): "Miten niin!!??"
Kaveri: "Sinulla on rikkaat vanhemmat."
Hippimies: "En minä ole rikas."
Kaveri: "Just tänään sait Western Unionin kautta isältäsi 40 puntaa."
Hippimies (hyvin tuohtuneena): "HMPHH... Kyllä, mutta ne rahat eivät merkitse minulle TODELLAKAAN MITÄÄN!!!!"

Ja sanojensa todistukseksi mies nappaa taskustaan kahdenkymmenen punnan setelin ja repii sen nenäni edessä silpuksi ja viskaa ilmaan huudahtaen: "Näetkö, ei raha merkitse minulle mitään!"

Setelinpalat leijailevat ilmassa, minä pesen astioita miesten edessä ja rahasilppua laskeutuu tiskiveteen.

Minulla palaa käämit. Kunnolla.

Avaan sanaisen arkkuni ja annan tulla - työkaverieni riemuksi. Olenhan ulkomaalainen ja pitkään olen ollut aika varovainen sanoissani. Puheissani ja sanojen käytössä neutraali, kun en ole parempaakaan osannut. Jääprinsessaksi minua kutsuivat. Mutta nyt lähtee.

Minä tuohtuneena ilmoitan hippimiehelle, että hän voi minun puolestani edustaa hippiaatettaan ja köyhyyden palvontaa millä tahansa kotialttarillaan niin paljon kuin sielu sietää, mutta että on EPÄHIENOA ja AJATTELEMATONTA tulla heittelemään rahasilppua minun silmilleni. Sillä minä (todellinen työn sankari) seison tiskin takana lähes viikon (kipeillä jaloillani) ansaitakseni sen, minkä arvon herra viskaa silmilleni. Ja minä koen sen LOUKKAUKSENA ja HALVEKSUNTANA (todellisia työn sankareita kohtaan.)

Etusormi täristen osoitan ulko-ovea ja komennan hippiherraa ULOS. "Äläkä koskaan enää tule tänne takaisin!"

Muu henkilökunta hurraa ympärilläni ja lallattelee: "Jääprinsessa suuttui, jääprinsessa suuttui!!!"

Nuori hippi on noloudesta kirkkaanpunainen. Ja hiippailee selkä köyryssä ulko-ovea kohti. Minä puhisen ja työkaverit taputtavat selkään: "Kyllähän sitä suomalaisesta tyttösestä lähtee ääntä kun tarvitaan," he ihailevat.

Hetken kuluttua hippimies palaa takaisin. Hän ojentaa kätensä minua kohti kuin kätelläkseen, minäkin ojennan kättä miestä kohti, en tiedä miksi, ja sitten mies painaa jotain kämmeneeni ja juoksee sen jälkeen kylkimyyryä nolona ovesta ulos. Avaan kämmeneni ja siinä on pieneksi mytyksi taiteltu £20 seteli. Tuijotan sitä silmät suurina. Iso raha.

Sitten suutun taas ja huudan miestä takaisin, mutta mies juoksee pois. En pääse hyppäämään tiskin yli, mutta sen toisella puolella seisoo pubin isäntä, pomoni. Työnnän rahan pomon käteen ja käsken tätä viemään nopeasti rahan takaisin hippimiehelle.

Pomo nauraa, laittaa taitellun setelin rintataskuunsa ja sanoo: "Huomenna olet asiasta eri mieltä."

Seuraavana aamuna, aamiaisella, pomo ojentaa aplodien kera minulle St. James's Tavernin isoimman tipin ja toteaa: "Suomalaiset ovat jotain ihan omaa luokkaansa. Ne vetävät £20 tippejä loukkaamalla asiakkaita." Muut nauravat ja hurraavat jääprinsessalle.

Oikeassa oli pomoni.  Minulla oli äkkiä £20 käytössäni, ja siihen aikaan se oli ISO summa. Ostin sillä Miss Selfridgen ikkunassa olleen ja pitkään himoamani mekon, kauneimman mitä olin koskaan nähnyt.

Mitä kaikkea mekon kanssa tuli nähtyä ja koettua, on taas ihan oma tarinansa. Mutta sen sanon, että kaunis se oli!

16 kommenttia:

Kimmo Linkama kirjoitti...

Ai ai. Ei tiennyt hömppäherra, öh, hippiherra, mihin osui. Käämienpalamisilmiöön (kunnolla) näin vanhemmiten tutustuneena voisin nyt valistaa herraa, että räjähdysaineiden lähistöllä tulella leikkiminen on vaarallista...

Tiina Linkama kirjoitti...

Ja höh ja pöh sanon minä.

Ennemminkin muotoilisin lauseen näin: Jo nuorella iällä koin aikuiskasvatuksen tehtäväkseni.

Muutenhan olen, kuten tunnettua on, viileä viilipytty, vai alkaako joku väittää, mitä!, vastaan?

Tiina Linkama kirjoitti...

Itse nyt kommentoin itseäni, joka tietenkin on vähän typerää.

Mutta yhä, yli 30 vuotta tapahtuman jälkeen muistan tuohtumukseni.

Itse olin tuolloin perin idealistinen nuori, vihasin rahaa, mielestäni se korruptoi kaiken. Ostin - ja näköjään vieläkin - kaikki vaatteeni kirpputoreilta. Vihasin kerskakulttuuria, ja jos totta puhutaan, teen niin vieläkin.

Mutta niin tyhmä en ollut silloin, enkä ole vieläkään, että polttaisin tai silpoisin käypää rahaa aatteiteni vuoksi. Se kun vain on tyhmää.

Ensimmäisen omistusasuntoni ostin kovalla velalla ollessani lähemmäs nelikymppinen.

Ja nyt ollaan tässä: minulla on perhehotelli Villa Ottilia ja ehkä tulevaisuudessa toinenkin majoitusliike: Merituulen maja (tai mikä Huvikummun lopulliseksi nimeksi tuleekaan).

Olisi mielenkiintoista nähdä mitä on tullut siitä nuoresta hippiherrasta, joka aikanaan sai minut suutahtamaan.

OnuKoo kirjoitti...

Aika söpö oot ollu Lontoon aikoina :)ja siis jo silloin myös täyttä dynamiittia :D
Mutta tosiaan. Raha ei kasva kaikilla puussa ja ankaralla työnteolla ansaittuna sitä tulee myös kunnioittaa. Ei palvoa.
Veikkaan, että hippisi on parhaillaan saamansa perinnön turvaamana pikkukartanossaan takkatulen ääressä whiskynsä äärellä, koirat jaloissa ja vaimo hyväntekeväisyys seuroissa.

Sirkku kirjoitti...

Olipa hauska tapaus (luettuna). Tiesihän miehesi naimisiinmennessänne, kuinka hurjan naisen kanssa aikoo lyödä hynttyyt yhteen ?
Periaatteen nainen, voisi sanoa.
Terveisiä lahden takaa!

Marjattah kirjoitti...

Railakas episodi! Asettuu elämäsi palapeliin uskottavana, näin kerrottuna. Hyvän kielitaidonkin olit hankkinut, koska viestisi osui ja upposi :)

Tiina Linkama kirjoitti...

Marjattah käytti hienoa allegoriaa: palapeli. Ja palojen uskottavuus.

Menneisyytemme todellakin on pienistä paloista koostuva kokonaisuus, mutta palat eivät ole tarkkasärmäisiä - ne elävät. Pala, jonka sivu oli eilen niin viiltävän särmikäs saattaa tänään, anteeksiannon myötä olla pehmeämpi.

Kuvio, se lopullinen, on muodostumassa ja sekin elää. Siihen asti että meistä viimeinen henkäys lähtee. Ja sen jälkeen voivat vielä sukulaiset ja historioitsijat omia puzzlepalojamme muutella, vaihdella paloja tai siloitella tai korostaa palojen värejä.

aimarii kirjoitti...

Reipasotteinen nuori nainen olit!
Sinulla oli sana hyvin hallussa, eikä se ole hukassa vieläkään. Kirjoitat niin elävän vauhdikkaasti.

Nimetön kirjoitti...

Aivan huippuhieno tarina, sinulla on ollut asennetta! Olitko muuten jo silloin Lontooseen viikoksi lähtiessäsi päättänyt, edes salaa tai alitajuisesti, että jäät pidemmäksi aikaa vai tuliko työpaikka noin vain nopeasti vastaan?

Ja olipa muuten hieno tuo kuva sinusta ja puluista. Siinä oli ajan patinaa ja suurkaupunkitunnelmaa.

Terkuin Lahden takana -S

Tiina Linkama kirjoitti...

Tänne tuli pari kysymystä jotka jäivät eilen vastaamatta. Sirkku - taisi mies tietää tai ainakin arvata. Ja yleisesti ottaen olen ihan kiltti ihminen.

Lahden takana -S- , hyvä kysymys. Kyllä kai ajatus oli jossain mielen takamailla pyörinyt, mutta kun lomaviikon aikana minulle tarjottiin töitä St James's Tavernista, niin päätin napata tilaisuudesta kiinni. Ystävätär palasi Suomeen ja kävi kertomassa sitten äidilleni, että sinne se jäi, ja minäkin lähden kohta takaisin. Mikä tapahtuikin.

Suski kirjoitti...

Aivan huippujuttu! Hyvä Tiina! =)

Nimetön kirjoitti...

Tutun näköinen pub...harmi, ettei oltu yhtä aikaa siellä. Mutta kyllä Harlequins'issakin oli mukavaa olla levyjä myymässä - joskin pitkät olivat työpäivät.

Minulta oli päässyt unohtumaan tuo pubin nimi, mutta nythän sekin tuli selväksi - sehän se oli.
Sääli, ettei mulla ollut kameraa reissussa, olisin voinut liittää tähän kuvia samoilta kulmilta.
Muistatko Mariean?

Ihanat nuo sun kuvat!!!!
Terkuin Siili

Lastu kirjoitti...

Helppo hipin leikkiä köyhää, jos rahaa tippuu isäpuusta. Ymmärrän hyvin suuttumuksesi kun hippi jolle "raha ei merkitse mitään" repii setelin silmiesi edessä, kun leipääsi työsi äärellä tienaat.

Tarinan jakamisesta iso kiitos. Kuvatkin niin kivat ja energisen kauniit.

Tiina Linkama kirjoitti...

suski - hyvä kun tykkäsit!

Siili, toki muistan Mariean, ja muistan Hazelin, Paulin, Peterin ja Paddynkin. Oli tosiaan suuri harmi, että meidän oleskelumme Lontoossa menivät aikanaan ristiin. Meillä olisi taatusti ollut hauskaa siellä kimpassa.

Lastu - juuri näin!

Sylvia kirjoitti...

Palapelistä puheen ollen, olisit vielä poiminut sen revityn setelinkin kasaan ja käynyt pankissa vaihtamassa kokonaiseen...

Minulla muuten risoo nykyajan nuoret ja rikkaat: pitää kavereille näytellä että tässä nyt on rahaa vaikka kuinka, esimerkiksi tilaamalla kaksi huippukallista champpanjapulloa pöytään ja sitten sanotaan kyyppärille että kaada se toinen viemäriin kaverien nenän edestä! Ja sitten tilataan toinen satsi ja sama toistuu taas....

Kimmo Linkama kirjoitti...

Sallinette muistelon minultakin.

Nuorna miesnä joskus 70-luvun alussa olin erään koulukaverini kanssa useampaankin kertaan portsarina erään helsinkiläisfirman eläkeläisten pikkujouluissa. Kyseessä oli iso firma, minkä vuoksi juhliin kerääntyi paljon väkeä, ehkä satakunta henkeä. Kaikenmoista peräänkatsomista tarvittiinkin, etenkin illan edetessä pidemmälle.

Näin suurelle väkimäärälle oli pistetty pystyyn tilapäiset naulakot alakerran yhteen käytävään, jossa säilytettiin mm. tyhjiä postin laatikoita. Kerranpa sitten juhlien päättyessä eräs hiukan väsynyt rouvashenkilö istahti laatikkopinon laidalle vetämään talvisaappaita jalkaansa ja kuinka ollakaan, humpsahti laatikkoon ns. perä edellä, jalat kohti kattoa.

Autoin hänet sieltä ylös ilmeenkään värähtämättä, mikä hänestä oli kovin gentlemannimaista. Toki, olisihan tuossa tilanteessa voinut purskahtaa nauruunkin, tilanne oli sen verran koominen, mutta onneksi tilannetajuni piti.

Auttaessani rouvaa taksiin hän sujautti käteeni setelin. 500 markkaa. Se oli tuohon aikaan niin iso raha, että oli pakko kysyä, tulikohan nyt virhe. Rouva iski silmää kuin salaliittolainen ja sopersi, että juuri näin paljon hän arvosti käyttäytymistäni.

Se tuntui hyvältä.

Ja mitä rahalla tein? Kaverini kanssa oli sovittu, että pistetään kummankin saamat tipit puoliksi, joten ihan noin paljon ei sitten lopulta käteen jäänyt. Mutta hyvä mieli jäi.