Valokuvatorstain 279. haaste: tipu

Valokuvatorstaissa ollaan jo hieman etuajassa pääsiäistunnelmien kanssa, ja niinhän mekin olemme olleet.

Hankimme toissapäivänä kotiin pääsiäisen kunniaksi lasilintuja ja nyt tipuset ilmassa leikkiä lyö.

 Muita tipuja löytyy täältä: Valokuvatorstain 279. haaste

Maaliskuun minimalismia

Oi tätä maaliskuun keveyttä. Kun on jaksettu rämpiä läpi masentava marraskuu ja joulukiireinen joulukuu, kun on sivuutettu tasapainoton tammikuu ja hiljalleen hienommaksi käyvä helmikuu tullaan mahtavaan maaliskuuhun. Ja nyt puhun tietenkin ilmoista, en henkisestä elämästämme, joskin toki ilmat mielialaankin vaikuttavat.

Maaliskuun auringonpaiste on jotain ihmeellistä. Ja nyt sitä on jatkunut kaksi viikkoa putkeen. Taivas on sininen, niin ihanan sininen ja aurinko lämmittää niin että hyvää tekee. Silti ilma on mukavasti pakkasen tuoksuinen, mutta siinä on jo pieni vivahde tulevasta keväästäkin.

Iltapäivisin aurinko on vielä korkealla, päivien pidentymisen voi melkein nähdä silmissä. Vielä kuuden aikaan on valoisaa ja aamullakin kuuden aikaan on jo aurinko antamassa itsestään ensimmäisiä merkkejä. Tarkat ajat ovat tälle päivälle: auringonnousu kello 06.34 ja lasku 18.14.

Me olemme nauttineet näistä ihanista maaliskuun päivistä ulkoilemalla runsaasti Latten kanssa. Minä olen ajellut itsekseni kameran kanssa lähiseutuvilla ja muutamia päiväretkiä ollaan tehty hieman kauemmaksi koko perheen voimin.

Tässä vain muutamia kuvia eiliseltä reissulta. Kohteet ovat yksinkertaisia, joten annan sarjalle nimeksi: maaliskuun minimalismia.

Yksin

Kaksin aina kaunihimpi

Anna kaikkien kukkien kukkia, ja kaikkien puiden kasvaa

Kuningas ja puoli valtakuntaa

Latte kertoo: Vapaa on vain umpihanki

Hojo hojo,

meidän perheen energisimpänä tai ainakin nuorimpana jatkan täällä kirjoittelua, kun Johtokunta ei tunnu pääsevän millään kirjoitusvireeseen. Siis minä, Latte.

Täällä on nyt hiukkasen hienoo, etten paremmin sano. Ilmat ovat olleet ihan superhienot. Aurinkoa on jo kohta parin viikon ajan riittänyt joka päivälle ja taivas on pilvetön ja sininen. Luntakin on messevästi. Joten mikä on koirapojan elellessä ja ulkoillessa.

Eilen me mentiin taas koko porukka pitkälle lenkille. Nyt me mentiin Käärikuun, siellä on sellainen urheiluopisto ja sitten siellä on käynyt myös joku Kekkonen, jota en itse tunne, mutta sen mukaan sinne on perustettu myös Kekkosen latu, joka kuulemma on vallan mainio hiihtolatu. Näin on sanoneet meidän asiakkaat ja näin on siitä Kekkosen ladusta kirjoittaneet ihan suomalaiset lehdetkin.

Me ei ladulle menty vaan mentiin Kääriku-järven vierestä kulkevalle kävelytielle. Johtokunta tallusteli tietä pitkin, mutta minä muistelin Hellaakosken runoa: "tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki." Ja vietin sitten suurimman osan matkasta umpihangessa. Asiaa kyllä auttoi suuresti se, että Iskä viskeli mulle myös lumikokkareita sinne umpihankeen.

Äiskällä oli kamera mukana, koskapa sillä ei olisi. Aurinko paistoi ja hanget hohtivat ja turkkini leiskui entistäkin kultaisempana valkeaa hankea vasten. Joten ei ihme että Äiskä sitten antoi kameran laulaa tavallistakin reippaammin.

Ei minulla ole mitään kuvaamista vastaan, ei varsinkaan jos Iskä kuitenkin samaan aikaan jaksaa viskellä niitä lumikokkareita. Minkäs minä sille voin että olen niin fotogeneettinen. Näin on Äiskä ainaskin sanonut.

Tällaista jälkeä syntyi:

Tässä me mennään kohti Kääriku-järveä

Mä leikin että mä oon ihan oikea leijona tai kissapeto. Ja aina ennen lumikimpaletta tein hirveän tappoloikan .

Välillä mä sitten leikin kans kengurua. Boing boing boing.

Mulla on saalis suussa

Täällä on tosinastaa

Vähänkö mua suorastaan naurattaa

Välillä oli sitten heittäydyttävä taas hangelle kellimään

Kyllä elämä on koiran parasta aikaa

Ja sitten taas kiidetään kun lumikenttien kutsu käy

Nyt me palataan tässä autolle. Tuolla takana on se urheilukeskus, mutta ei siellä ketään näkynyt.

Kyllä mä tosiaan tykkään näistä keleistä, mutta Äiskä vähän mutisee että olisi kyllä hyvä jos olisi myös asiakkaita näistä ilmoista nauttimassa. Mä en sano siihen mitään. Mulle kelpaa elämä näinkin ihan vaan kotijoukkojen kanssa. Mutta kai ne asiakkaat tuovat mulle tavalla tai toisella nappulaa kuppiin, joten oishan se kiva jos niitäkin olisi. Että tulkaa vaan!

Tässä alla vielä kuva meidän talosta että osaatte sitten tulla.

Villa Ottilia B&B

Ei mulla muuta tällä erää. Ciao! Ja hännänheiluttamisiin

teidän

karvainen blogistinne, Latte the Dog, vonkunoomi

Latte kertoo: Vitipalun koulutuspäivä

Hojo hojo kaverit,

se olen minä, teidän ja Mamman karvainen sivubloggaaja täältä Virosta. Minä! Latte!

No kyllä te sen varmaan jo otsikostakin arvasitte, tai viimeistään alkutervehdyksestä. Kunhan nyt yritin vähän tunnelmaa ja ennakko-odotuksia  lukijoissa nostattaa. Heh.

Innostuin tänään bloggaamaan kun yksi päivä yksi täti, joka ei ole koskaan mua nähnyt tai edes Äiskän kanssa koskaan keskustellut minusta, innostui analysoimaan mua (ja siinä samalla kai Äiskääkin). Sen mielestä mä olen neuroottinen, ja se on Äiskän vika. Ja ohjeeksi antoi lisää ulkoilua ja aivoille työskenneltävää.

Oikeesti uskon, että se täti tarkoitti varmaan kuiteskin ihan hyvää sillä kommentillaan. Se vaan ei tunne mua ja mun elämää tai mun henkistä rakennetta. Eikä se taida tuntea Äiskääkään sen paremmin. Mutta täytyy sanoa että vähän se loukkasi meitä molempia. Kun mä tiedän, että Johtokunta kovasti panostaa mun hyvinvointiin. Ja omasta mielestäni olen ihan jees-koira, vaikka olenkin... hmmm... persoonallinen. (Pöljä, sanoo Aare-setä, mutta ei se mua haittaa.)

Se neuroosi-juttu oli sellanen että kerran tais käydä niin että kun ylitin liukkaalla laminaatilla yhden lattialistan niin kynsi tarttui siihen ja sitten sattui. En oo ihan varma että oliko sen näin, eikä Johtokuntakaan tapahtumaa nähnyt. Mutta sen jälkeen olen alkanut pelätä sitä lattialistaa ihan isosti. Sen ylittämisestä on tullut sellainen kauhun paikka, että ensin hidastelen ja kerään voimia ja sitten rymistän sen yli, ja yleensä taas jalat sliiraa, ja tuntuu pahalta. Nyt sen päälle on hankittu matto, ja menen yli aika heittäen.

No joo, tää nyt oli tällaista alkuhöpinää. Mennään otsikkoon. Mulla oli tänään koulutuspäivä. Mulla aika usein on. Mutta se on oikeesti tosi jees. Mä tykkään! Kun koulutuspäivillä saa aina kehuja ja namejakin saa, ainakin aika usein. Ja itselle tulee tosi hyvä mieli siitä kun onnistuu. Kai tää on just sitä mitä se yks tuntematon täti sanoi aivojen työskentelystä.

No, tämänpäiväinen koulutuspäivä vietettiin lähellä Elvaa, Vitipalun metsässä. Siitä on tullut mun uus lemppari. Kiva metsätaival jota kuljetaan jotain 3-4 kilometriä (Johtokunta) eli sellaset 5-8 kilometriä (minä). Se Vitipalun tie kulkee osittain samoja reittejä kuin Tarton maratonirata. Siellä on tosi paljon metsää eikä yhtään autoja, ainoastaan hiihtäjiä saattaa tulla vastaan aika ajoin. (Niistä hetken kuluttua lisää).

Me käydään täällä Vitipalussa aika usein Iskän kanssa kaksistaan ja sitten Iskä kouluttaa täällä mua kaiken muun rymistelyn ja hyppelyn ohella. Mutta tänään tuli Äiskäkin mukaan, ja se tallensi meidän koulutuspäivää kameralla. Huomasin että Iskä oli aika silleen täpinöissä, vaikka se yritti esittää tosi coolia, ja hiljaa mielessään se kai toivoi, että mä en mokaa, kun tehdään Äiskälle näytös siitä mitä kaikkea mä olen oppinut.

En mokannut.

Tässä nyt kuvasarja siitä, mitä päivän eka oppitunti käsitteli. Se oli sellainen nami-temppu-juttu, jossa vaaditaan pitkää pinnaa ja hajuaistia. Ensin yhtä, sitten toista.

Ja näin se lähti. Iskä antoi mun ensin juosta sinne ja tänne ja sitten kutsui: vierelle. Ja mähän menin. En kyllä istunut ihan vimpan päälle oikeassa asennossa, mutta tää asento riitti Iskälle:

Sivulle. Paikka. Iskä rapistaa namia taskussa.

Paikka!

Ja paikka! Vaikka Iskä menee koko ajan kauemmaksi ja sillä on namit mukana.

Tää on paha. Paikka! Ja Iskä katoaa metsään. Minne se menee piilottamaan sen namin.

Paikka! Iskä palaa takaisin metsästä. Ja nami on piilotettu. Ja vähänkö se kiinnostaa. Mutta lähteä ei saa.

Lopulta Iskä antaa luvan lähteä etsimään namia. Etsi! Säntäys.

Nyt alan haistaa jo namia. Tänne jonnekin se on piilotettu.

Ja voi riemua, mä löysin sen, vaikka se oli lumen alla! Nams nams.

Tää oli meidän ykkösjuttu tänään. Me tehtiin tätä kolme kertaa ja kolme kertaa löysin namin metsästä. Mutta sitten oli vuorossa kakkosjuttu. Ja se oli sellanen, että mä en saa yhtään vilkaistakaan hiihtäjää, joka suihkii ohi, vaikka olen irti. Puhumattakaan että saisin lähteä sitä jahtaamaan. Eikä mulla olekaan mitään Elvan hiihtäviä tyyppejä vastaan, mutta kun joku nopsasti suhahtaa ohitse ihan kummallisilla laudoilla, sauvoilla viuhtoen, niin sitä saattaa koiralle tulla mieleen, että tuon perään pitää lähteä. Se kuulemma ei ole hyvä.

Niinpä sitäkin harjoiteltiin tänään. Ja mitäs sanotte? Hyvin meni!

Tässä kuvasarja lähestyvästä hiihtäjämammasta. Iskä komentaa viereen. Pyytää pitämään paikan. Ja valvoo että pidän sen. Yks- kaks-kolme ja kas, hiihtäjämamma katoaa horisonttiin.

Hiihtäjämamma suhahtaa korvan vierestä. En reagoi.

Hiihtäjämamma katoaa takaviistoon. En reagoi.

Hiihtäjämamma katoaa yhä vaan kauemmas. En reagoi.

Niin, että kutsukaa minua neuroottiseksi tai pöljäksi, tai miksi itse tahdotte. Minä olen minä. Latte! Ja jos ketä huolestuttaa, että en saa päivittäin tarpeeksi puuhaa aivoilleni, niin nukkukaa rauhassa yönne. Kyllä minä saan. Minun suuri älynystyrällä varustettu pääni on varsinainen think-tank. Sellainen paikka, jossa kovasti tapahtuu kaikenlaista. Kyllä te tiedätte.

Ja lopuksi sitten vielä päivän kuva, kun koulutuspäivät ovat ohi. Saa vähän relatakin!

Ei mulla muuta kuin että ciao!

Terkuin

Latte

Elämä ON laiffii!

Lähellä kaukana ulkomailla asti

On meitä kelit hellineet. Aurinkoa on riittänyt viikon verran jokaiselle päivälle. Hanget ovat valkeita ja vaikka yölämpötilat ovat aika hurjia, niin nopeasti auringon noustua ilma lämpenee miellyttävälle tasolle. Tänään herätessäni oli pakkasta -18°C ja kahden tunnin kuluttua vain -9°C.

Muutama päivä sitten myös Kimmo havahtui tietokoneensa äärestä katsomaan ulos ja ehdotti pientä päiväretkeä. Ne kun ovat meidän tapamme nähdä muailmaa. Toisaalta, olemme tätä lähimuailmaa nähneet jo niin monelta kantilta, että ihan heti ei löydy kohdetta, jossa emme olisi käyneet.

Suuntasimme siis katseemme kartalla Latviaan ja siellä Aluksnen kaupunkiin. Sielläkin olemme kerran käyneet tai sen läpi ajaneet, kun teimme matkaa Liettuaan. Mutta silloin menimme vain kiiruusti läpi. Nyt päätettiin mennä katsomaan, miltä Aluksne näyttää maaliskuun kauniissa keleissä.

Ja niin pakkasimme auton kameralla ja yhdellä innostuneella matkakoiralla ja lähdimme liikkeelle.

Reittimme Latvian rajalle kulki Võrun ja Ruusmäen kautta. Võrussa oli ihan pakko pysähtyä ihanaan Katariina-kahvilaan, jossa leivotaan takahuoneessa suussasulavia piirakoita, ja tuoksu tulee jo eteiseen vastaan. Taas oli mistä valita. Oli kaalipiirakkaa ja lihapiirakkaa, nakki- ja kinkkupiirakkaa, oli kilu-muna-piirakkaa (kilu on siis sellainen pieni muikun näköinen kala) ja kanapiirakkaa ja oli tarjolla montaa muutakin plaatua. Makeista piirakoista puhumattakaan. Ja palvelu, se on Katariinassa niin lämmintä, että tuntee olevansa kuin rakastettu ja kauan kaivattu vieras.

Haanjassa oli menossa hiihtokilpailut joten Suuren Munamäen ohitimme heittämällä. Ruusmäellä täytyi toki kuvata Ruusmäen kartanoa - ja lisätä kuva jatkuvasti kasvavaan kartanokuvien kansiooni.

Rogosin kartano Ruusmäessä

Rajan ylitimme Muratissa ja sitten lähdimme suunnistamaan kohti Aluksnea, pikkuteitä ajaen ja mahdollisia kartanoita bongaillen, apunamme Latvian kartta niiltä osin kuin se näkyy Eesti Teede Atlas -karttakirjassa. Siitä eteenpäin sitten ihan arvailuiden ja Latvian peruskartan mukaan.

Aluksnessa aurinko paistoi vaihtelevasti. Teimme pienen kävelylenkin Karvakaverin kanssa Aluksnen linnan puistossa ja Karvakaveri heitteli voltteja hangessa, tuttuun tyyliinsä. Minä ilokseni huomasin että sitten viime käynnin oli linna korjattu ja kunnostettu. Nyt siellä toimii museo. Turismi-info oli siirretty Ernst Glückin Raamattumuseeon. Ja oli kiinni. Kukapa sitä lauantaina turismi-infoa tarvitsisikaan. Parempi pitää paikka auki pari tuntia kahtena päivänä keskellä viikkoa.

Aluksnen linna on saanut uuden värin ja näyttää nyt komealta pytingiltä

Latte ja Kimmo Aluksnen linnan puistossa. Ja lunta näyttää tulleen Latviaankin ihan reippaasti

Aluksnesta jatkoimme matkaa kohti Gulbenea, mutta jälleen pienillä teillä mutkitellen. Tulimme parillekin jännälle paikalle, missä oli aikanaan ollut hieno linna tai upeita rakennuksia, mutta jotka nyt ovat jääneet tyhjiksi. Ikkunat oli peietetty laudoilla tai sitten rikki kivitettyjä. Aika surullista.

Autiotalo Stamierinassa

Kalna Muiza eli Kalnan kartano on tyhjillään ja ikkunat on rikki kivitetyt

Matkamme ei edennyt mitenkään jyrkkäviivaisen määrätietoisesti. Kun näimme jossain ruskean nähtävyyttä viittilöivän kyltin, saatoimme lähteä sivuteille nähtävyyttä etsimään. Ja näin päädyimme Vecstamiernaan, mistä löytyi todella upea ortodoksikirkko ja jos mahdollista, vielä upeampi linna. Kirkko on kunnostettu, linna odottaa vielä restauroijan hellää kättä ja paksua lompsaa. Linna on kuulemma myynnissä, tämä kiinnostuneille sivulauseessa kerrottakoon.

Komea ortodoksikirkko Vecstamiernassa. Kupoleissa kiiltää kristalleja - näin kuulimme jälkikäteen

Vecstamiernan linna on myytävänä

Pylväskuja

Tämä on jo ihan kunnon linna eikä mitenkään kohtuuttoman huonossa kunnossakaan

Naisfiguuri ikkunan yläpuolella

Ajan hammas on nakertanut pylväitä

Linnan läheltä löysimme Sonate-kahvilaravintolan, joka oli vähintäänkin eksoottinen paikka. Varsinaiseen ravintolaan emme päässeet - siellä oli yksityistilaisuus - mutta pienestä baarista saimme matkaamme juotavaa. Ja mikä tärkeintä, Sonatesta löytyi myös hotelli helpotus, mallia: hyvin riisuttu

Kahvila-ravintola Sonate

Ja matka jatkui. Seuraavaksi oli vuorossa Gulbene, joka vaikutti ihan isolta kaupungilta. Sieltäkin löysimme kartanon, mutta se oli paketissa, eli sitä sitä kunnostettiin. Gulbenestä sitten kohti Smilteneä ja sieltä Valka/Valgaan.

Valgassa pyöräytimme jälleen Lattea jäätyneen Pedeli-joen rannassa ja sitten syömään korealaiseen Horaniiin. Aurinkokin laski upein värein ja sen mentyä mailleen levittäytyi Valgan ylle sininen hetki kirkkaana ja kuulaana. Maailma näytti kovasti kauniilta.

Valgan kirkko sinisen hetken aikaan

Hieno reissuhan tämäkin oli. Ja jälleen näimme mitä hienoimpia näkymiä, komeita linnoja ja ei niin komeita kartanoita. Ihmettelimme ihmisen eloa, kansojen ja yksityisten ihmisten historiaa ja Balttian rakennuskulttuuria ja erikoispiirteitä. Tuntui kuin olisi käynyt paljon pidemmälläkin.

Kuvia otin paljon, ja arvatenkin yllä on vain murto-osa. Jos haluat tutustua reissuumme kuvagallerian kautta tarkemmin, niin sehän käy päinsä Villa Ottilian fb-sivujen kautta. Ja tästä linkistä sinne pääsee - riippumatta siitä oletko facebookissa vai et: Päiväreissu Latviaan  Tällä kertaa albumin virallinen kommentaattori on Latte, tämä vain ihan vinkkinä.

Ja kun Latesta ja facebookista tuli puhetta, niin Latte pyysi mainostamaan, että myös hänellä on nykyisin feissarissa omat sivunsa: Latte Lörppäkorva on profiilinimi. Sinne vaan kaveripyyntöä lähettämään, ja pääsette seuraamaan maailmaa Karvajätkän silmin.

Kontakteja Suomen huippuravintoloihin?

Käytiin tänään Tartossa ihan virallisilla asioilla ja kun sen jälkeen oli sellainen tunne, että tarvitaan tai ehkä suorastaan ansaitaan pientä hemmottelua, mentiin yhteen meidän suosikkiravintolaamme, MOKAan, jota pitää innostunut ja mielikuvitusrikas kokki Andrus Vaht.

On ihanaa tavata ihminen joka omistautuu asialleen ja on vuodesta toiseen innostunut työstään. Suorastaan intohimoinen siinä. Andrus on nostanut MOKAn tason todella korkealle sen jälkeen kun hän hankki sen muutama vuosi takaperin.

Ruoka on ollut siellä aina hyvää, jänniä makuyhdistelmiä ja aina valtavan kauniisti aseteltuna. Viime aikoina Andrus on panostanut myös ravintolan sisustukseen ja astioihin ja MOKA on nyt mielestämme kaikin puolin korkeatasoinen paikka, jota voi suositella vilpittömästi kaikille. Eikä minusta ole liioiteltua sanoa, että se ansaitsisi saada myös Michelin-tähden jossain vaiheessa. Jos en aivan väärässä ole, olisi MOKA silloin ensimmäinen lajissaan Virossa.

Törmäsimme Andrukseen tänään ja hän kertomaan uusimmasta haaveestaan ja suunnitelmastaan. Hän haluaisi toimia tovin jonkin suomalaisen huippuravintolan keittiössä, vaikka vain apulaisena. Hän uskoisi sen antavan jälleen uusia ajatuksia ja visioita hänen omalle yritykselleen. Tai sitten hän haluaisi kutsua alan ihmisiä MOKAan - jakamaan ajatuksia ja tutustumaan hänen keittiöönsä.

Lupasin kysellä tuttaviltani ja laitanpa kyselyn tännekin. Mitä kautta tämä viehättävä ja suomeakin osaava idearikas ja energinen mies saisi kontakteja Suomen huippupaikkoihin? Uskoisin että hyöty olisi molemminpuolinen, sillä en todellakaan liioittele kun sanon että Andrus on erinomainen ja innovatiivinen kokki ja ravintoloitsija, joka pyrkii koko ajan parempaan suoritukseen.

Ei siis ihme, että tasavallan presidentti Toomas Hendrik Ilveskin on kestinnyt valtiovierailun aikana vieraitaan juuri MOKAssa.

Andrus Vaht Mokan edessä

Toomas Hendrik ja Evelin Ilves saapuvat Mokaan Puolan presidentin vierailun yhteydessä

Yllä olevat kuvat olen ottanut parissa eri tilanteessa. Ylimmän kuvan otin Andruksesta kun tein hänestä haastattelua The Baltic Guide -lehteen muutama vuosi takaperin. Kaksi alinta kuvaa otin kun Ilves saapui seurueineen MOKAaan Puolan presidentin vierailun yhteydessä.

Nyt siis kysyn neuvoja teiltä, jotka olette innostuneita kulinarismista ja ravintoloista. Miten auttaa Andrusta löytämään oikeat kontaktit? Ja mitkä olisivat niitä parhaita ravintoloita, joita suosittelisitte Andrukselle tutustumiskohteiksi? Saa toki suositella huippuravintoloita kaikkialta Suomesta, mutta Andrus itse ajatteli että matkustamisen puolesta ehkä Helsinki olisi paras vaihtoehto.

Me olemme niin pois kartalta, että emme tiedä Helsingin - vielä vähemmän muun Suomen - huippuravintoloista hölkäsen pöläystä. Joten neuvoja kaivataan!

Pärnun punainen aurinko

Pärnu on jäänyt tässä blogissa hieman lapsipuolen asemaan. Tahtoo sanoa, että aika harvoin olen sieltä mitään kirjoittanut jos verrataan siihen miten olen esitellyt muita Viron kaupunkeja. Onhan Pärnu kuitenkin yksi suomalaisten parhaiten tuntema rantaloma- ja erityisesti kylpyläkohde. Ja kaunis kaupunkikin se on, paljon hienoja vanhoja rakennuksia ja historiaakin.

Ei minulla sinällään ole mitään Pärnua vastaan. Minulla ei vaan ole oikein mitään suhdetta kaupunkiin. Toki olen siellä käynyt, pari kertaa jopa siellä yöpynytkin, mutta harvoin minulle nykyään tulee sinne asiaa. Haapsalu, tuo kesämökkimme Villa Vallattoman lähikaupunki on niin lähellä Pärnua, että yleensä ajaa hurautan Pärnun sivuitse matkalla Haapikseen.

Niinpä tässä päivänä muutamana, kun Kimmo oikein ehdotti että lähdettäisiin kerrankin yhdessä reissuun, ehdotin Pärnua matkakohteeksi. Päätimme ajaa Soomaan ja Torin kautta, ja vaikka lähdimme liikkeelle aamupäivästä, vei muut matkakohteet mielenkiintomme niin, että saavuimme lopulta Pärnuun vasta auringon laskiessa.

Hetken kiertelimme kaupunkia, mutta valo alkoi olla jo niin heikkoa, että historiallisten tai hienojen rakennusten kuvaamisesta ei tullut oikein mitään. Ja niinpä suuntasimmekin tiemme Pärnun rannalle, auringonlaskua katsomaan ja Lattea jaloittelemaan.

Endla-teatteri Pärnussa

Pärnu mudaravila eli mutakylpylä

Pärnu Kuursaal

Jo autoa rannan läheisyyteen parkkeeratessa saattoi huomata, että auringonlasku oli upea. Tai se oli oikeastaan enemmän kuin upea. Se oli ihmeellinen. Aurinko oli väriltään vahvan punaisenlila, hehkuva ja oudon muotoinen, sellainen ylä- ja alareunoistaan littana. Se värjäsi jäätyneen meren ja rannan lumen ihanaan sinililaan sävyyn ja koko maailma oli kuin sadusta. En liioittele kun sanon että se oli yksi elämäni hienoimmista auringonlaskusta. Sen ohi saattaisi mennä auringonlasku Pokharassa, Nepalissa, kun aurinko maalasi Phewa-järven magentan sävyillä. Mutta vain niukasti. Ja hei, Nepali nyt vaan on Nepali. Ja me puhumme nyt jostain niinkin tuikitutusta kuin Pärnu.

Myöhemmin luimme, että aurinko oli tuona nimenomaisena päivänä - puhun nyt siis Pärnun auringonlaskusta - ollut erityisen aktiivinen ja yläilmoissa oli havaittu tavallista voimakkaampi aurinkomyrsky, mitä ikinä se tarkalleen tarkoittaakin.

Meille se tarkoitti mahdollisuutta nähdä jotain ainutlaatuisen hienoa. Hieman harmitti, että kamera ei oikein pystynyt toistamaan tuota voimakasta punaista aidosti. Vasta ihan viimeisissä kuvissa, missä tuo laavalampun pollukan muotoinen littana aurinko oli jo pitkälti vaipunut horisontin taakse, väri alkoi tulla lähelle oikeaa.

Voitte vain kuvitella tunnelman. Jopa Latte riemastui ja heittäytyi maahan ikäänkuin aurinkoa palvomaan. Olisin saattanut niin tehdä minäkin, mutta olin liian kiireinen kuvaamaan. Ja tässä pidemmittä puheitta kuvia tuosta ihmeellisestä auringonlaskun hetkestä:

Vanha talvella suljettu rantaravintola, jonka nimi oli osuva: The Sunset

Perhe on saapunut ihmettelemään outoa auringonlaskua

Punainen aurinko maalaa taivaan lilanpunaiseksi

Aurinko oli todellisuudessa paljon punaisempi kuin mitä tässä kuvassa.

Kimmo ja Latte kulkevat kohti outoa aurinkoa

Latte heittäytyy palvomaan punaista aurinkoa

Tässä auringon väri on jo lähempänä oikeaa, vaikka silmällä katsottuna se oli tästäkin vielä paljon punaisempi

Aurinko alkaa vajota horisontin taakse

Nainen kuvaa outoa littanaa aurinkoa joka on laskemassa horisontin taakse

Toisaalla kumottaa lähes täysikuu

Huh, huh. Tämän jälkeen olin kyllä pitkään aivan innoissani. Hetken olin jo miettinyt että kannattaisiko edes Pärnuun asti ajaa, kun alkoi olla selvää, että emme ehdi siellä viettää aikaa valoisan aikaan. Tämän auringonlaskun jälkeen olen sitä mieltä, että olisi kannattanut sinne ajaa, vaikka matkaa olisi ollut tuplasti enemmänkin ja koko muun matkan olisi joutunut istumaan huppu päässä.

Mitä sitten? No eipä paljon muuta kerrottavaa ole. Lähdimme etsimään ruokapaikkaa. Suosikkipizzeriamme Steffani oli täynnä ääriään myöten ja päädyimme sitä vinosti vastapäiseen La Boca-ravintolaan. Ruoka oli jees, mutta ei se saanut meitä heittämään volttia. Ne voltit heitettiin (me vertauskuvallisesti ja Latte todellisesti) jo Pärnun rannalla.

La Boca, Pärnu

Jos tämä olisi kansakoulun kouluaine, voisin päättää sen vaikka näin: Ja sitten me ajettiin kaikki kotiin ja elettiin onnellisina elämämme loppuun asti. Ja sen pituinen se (reissu).