Latte kertoo: Vitipalun koulutuspäivä

Hojo hojo kaverit,

se olen minä, teidän ja Mamman karvainen sivubloggaaja täältä Virosta. Minä! Latte!

No kyllä te sen varmaan jo otsikostakin arvasitte, tai viimeistään alkutervehdyksestä. Kunhan nyt yritin vähän tunnelmaa ja ennakko-odotuksia  lukijoissa nostattaa. Heh.

Innostuin tänään bloggaamaan kun yksi päivä yksi täti, joka ei ole koskaan mua nähnyt tai edes Äiskän kanssa koskaan keskustellut minusta, innostui analysoimaan mua (ja siinä samalla kai Äiskääkin). Sen mielestä mä olen neuroottinen, ja se on Äiskän vika. Ja ohjeeksi antoi lisää ulkoilua ja aivoille työskenneltävää.

Oikeesti uskon, että se täti tarkoitti varmaan kuiteskin ihan hyvää sillä kommentillaan. Se vaan ei tunne mua ja mun elämää tai mun henkistä rakennetta. Eikä se taida tuntea Äiskääkään sen paremmin. Mutta täytyy sanoa että vähän se loukkasi meitä molempia. Kun mä tiedän, että Johtokunta kovasti panostaa mun hyvinvointiin. Ja omasta mielestäni olen ihan jees-koira, vaikka olenkin... hmmm... persoonallinen. (Pöljä, sanoo Aare-setä, mutta ei se mua haittaa.)

Se neuroosi-juttu oli sellanen että kerran tais käydä niin että kun ylitin liukkaalla laminaatilla yhden lattialistan niin kynsi tarttui siihen ja sitten sattui. En oo ihan varma että oliko sen näin, eikä Johtokuntakaan tapahtumaa nähnyt. Mutta sen jälkeen olen alkanut pelätä sitä lattialistaa ihan isosti. Sen ylittämisestä on tullut sellainen kauhun paikka, että ensin hidastelen ja kerään voimia ja sitten rymistän sen yli, ja yleensä taas jalat sliiraa, ja tuntuu pahalta. Nyt sen päälle on hankittu matto, ja menen yli aika heittäen.

No joo, tää nyt oli tällaista alkuhöpinää. Mennään otsikkoon. Mulla oli tänään koulutuspäivä. Mulla aika usein on. Mutta se on oikeesti tosi jees. Mä tykkään! Kun koulutuspäivillä saa aina kehuja ja namejakin saa, ainakin aika usein. Ja itselle tulee tosi hyvä mieli siitä kun onnistuu. Kai tää on just sitä mitä se yks tuntematon täti sanoi aivojen työskentelystä.

No, tämänpäiväinen koulutuspäivä vietettiin lähellä Elvaa, Vitipalun metsässä. Siitä on tullut mun uus lemppari. Kiva metsätaival jota kuljetaan jotain 3-4 kilometriä (Johtokunta) eli sellaset 5-8 kilometriä (minä). Se Vitipalun tie kulkee osittain samoja reittejä kuin Tarton maratonirata. Siellä on tosi paljon metsää eikä yhtään autoja, ainoastaan hiihtäjiä saattaa tulla vastaan aika ajoin. (Niistä hetken kuluttua lisää).

Me käydään täällä Vitipalussa aika usein Iskän kanssa kaksistaan ja sitten Iskä kouluttaa täällä mua kaiken muun rymistelyn ja hyppelyn ohella. Mutta tänään tuli Äiskäkin mukaan, ja se tallensi meidän koulutuspäivää kameralla. Huomasin että Iskä oli aika silleen täpinöissä, vaikka se yritti esittää tosi coolia, ja hiljaa mielessään se kai toivoi, että mä en mokaa, kun tehdään Äiskälle näytös siitä mitä kaikkea mä olen oppinut.

En mokannut.

Tässä nyt kuvasarja siitä, mitä päivän eka oppitunti käsitteli. Se oli sellainen nami-temppu-juttu, jossa vaaditaan pitkää pinnaa ja hajuaistia. Ensin yhtä, sitten toista.

Ja näin se lähti. Iskä antoi mun ensin juosta sinne ja tänne ja sitten kutsui: vierelle. Ja mähän menin. En kyllä istunut ihan vimpan päälle oikeassa asennossa, mutta tää asento riitti Iskälle:

Sivulle. Paikka. Iskä rapistaa namia taskussa.

Paikka!

Ja paikka! Vaikka Iskä menee koko ajan kauemmaksi ja sillä on namit mukana.

Tää on paha. Paikka! Ja Iskä katoaa metsään. Minne se menee piilottamaan sen namin.

Paikka! Iskä palaa takaisin metsästä. Ja nami on piilotettu. Ja vähänkö se kiinnostaa. Mutta lähteä ei saa.

Lopulta Iskä antaa luvan lähteä etsimään namia. Etsi! Säntäys.

Nyt alan haistaa jo namia. Tänne jonnekin se on piilotettu.

Ja voi riemua, mä löysin sen, vaikka se oli lumen alla! Nams nams.

Tää oli meidän ykkösjuttu tänään. Me tehtiin tätä kolme kertaa ja kolme kertaa löysin namin metsästä. Mutta sitten oli vuorossa kakkosjuttu. Ja se oli sellanen, että mä en saa yhtään vilkaistakaan hiihtäjää, joka suihkii ohi, vaikka olen irti. Puhumattakaan että saisin lähteä sitä jahtaamaan. Eikä mulla olekaan mitään Elvan hiihtäviä tyyppejä vastaan, mutta kun joku nopsasti suhahtaa ohitse ihan kummallisilla laudoilla, sauvoilla viuhtoen, niin sitä saattaa koiralle tulla mieleen, että tuon perään pitää lähteä. Se kuulemma ei ole hyvä.

Niinpä sitäkin harjoiteltiin tänään. Ja mitäs sanotte? Hyvin meni!

Tässä kuvasarja lähestyvästä hiihtäjämammasta. Iskä komentaa viereen. Pyytää pitämään paikan. Ja valvoo että pidän sen. Yks- kaks-kolme ja kas, hiihtäjämamma katoaa horisonttiin.

Hiihtäjämamma suhahtaa korvan vierestä. En reagoi.

Hiihtäjämamma katoaa takaviistoon. En reagoi.

Hiihtäjämamma katoaa yhä vaan kauemmas. En reagoi.

Niin, että kutsukaa minua neuroottiseksi tai pöljäksi, tai miksi itse tahdotte. Minä olen minä. Latte! Ja jos ketä huolestuttaa, että en saa päivittäin tarpeeksi puuhaa aivoilleni, niin nukkukaa rauhassa yönne. Kyllä minä saan. Minun suuri älynystyrällä varustettu pääni on varsinainen think-tank. Sellainen paikka, jossa kovasti tapahtuu kaikenlaista. Kyllä te tiedätte.

Ja lopuksi sitten vielä päivän kuva, kun koulutuspäivät ovat ohi. Saa vähän relatakin!

Ei mulla muuta kuin että ciao!

Terkuin

Latte

Elämä ON laiffii!