Ei huolta, niin se puutarhassa tonkiminen alkaa viedä minustakin viimeisiä mehuja ja tympiä koko homma. Kohta täytyy keskittyä johonkin muuhun.
Mutta first things first.
Eli kuten aiemmin sanoin, sen minkä ostan, sen istutan! Ongelmana vain on se, että kasvitarhoilla ostosten tekeminen – eritoten alennusmyyntien aikaan - on keveämpää kuin höyhenen sipaisu poskella. Istuttaminen onkin sitten eri juttu.
Edellisessä blogissa kerroin eilisestä aidanvieriprojektista, joka saatettiin jonkinmoiseen loppuun.
Nyt siis vielä vuoro lyhykäisesti raportoida tästä päivästä.
Turha mainita, että eilisiltainen toive nähdä unia jostain muusta kuin kasveista olisi natsannut. Näin unta oudoista seikkailusta Latviassa kera Paulan ja Elinan (= Baltezers-ryhmä). Kasveja suoranaisesti emme unissani ostaneet, mutta seikkailimme Siguldassa, joka ei näyttänyt yhtään Siguldalta, vaan oudolta neuvostoimperiumilta.
Se unista – paitsi, että ehkä Paulaa kiinnostaa tietää, että minut kaapattiin jossain vaiheessa tarinaa punaiseen pakettiautoon...
Tämä aamu koitti lähes yhtä kivuliaana kuin eilinenkin, mutta jos oikein toiveikkaana mietin lihasteni erilaisia kiputiloja, ehkä tänään oli jo aavistuksen helpompaa.
Olen tavannut päänsisäisesti hyräillä puutarhassa työskennellessäni. Tämän päivän teemalaulu oli: "Tää on viimeinen taisto…" ja iloisesti sitä hyräilinkin koko päivän. Nyt tosiaan viedään viimeisiä.
Ja tämän verran saimme aikaiseksi – ja nyt on monikko tarpeen – minä muistutin tänään enemmän sellaista lihavanpulleaa 70-luvun suomalaista johtajahahmoa, joka sanelee alaisilleen mitä tehdä, ja itse röyhyttää paksua sikaria takamuksiaan ajankulukseen raapien. En vain enää jaksanut, en fyysisesti. Onneksi Linkama oli vielä voimissaan ja saimme tämän viimeisenkin hieman isomman istutusalueen valmiiksi, tai edes jotenkuten valmiiksi.
Vuorossa oli siis kanukka-aita.
Poistimme (royal we - Linkamahan sen teki) ulkoaidan edustalta pari isoa marjapensasta, jotka kasvoivat yhtä tiheästi nokkosta kuin pensasta. Sinänsä puskat olivat hienot ja kookkaat, mutta oikeasti, en minä tarvitse sataa marjapusikkoa Villa Ottiliaan. Minulla on jo ihan riittäviin huonostihoidettuja marjapuskia kesämökilläni Topussa. Ja minä olen nyt aktiivisesti yrittänyt muuttaa aiemman, edellisen omistajan hyötypuutarhan koristepuutarhaksi.
Siis marjapuskat saivat lähteä.
Niiden sijaan ostin jokin päivä sitten Tartu Puukoolista 8 taimea kanukkaa – neljä Siberica- ja neljä Kesserlingii -lajiketta. Ja ne joutivat tänään multiin.
Näky ei ole ihmeellinen – mutta tässä se on. Toiveena on, että ajan myötä pensaat tuuhenevat ja tuovat näköestettä poistettujen marjapensaiden paikalle. Ja että talvella niiden kirkkaanpunaiset ja verenpunaiset oksat, jotka lumesta pilkottavat, tuovat jonkinmoista iloa pihalle. Huonoa ei ole sekään, että niin Siberican kuin Kesserlingiin lehdet värjäytyvät syksyisin komean punaisiksi.
Ja tässä sama juttu lähempää - edellisessä kuvassa kanukat olivat siis tuolla tontin reunalla, lähellä aitaa vaivihkaa pinkkeinä vilkuttelevat taimet.
Sitten oli vielä vuoro löytää paikka pienelle aarteelleni, punaiselle tammelle.
Se löysi paikkansa Hip-Hop-Hippipenkin reunalta. Ja se tässä pienenä koko penkin edessä.
Ja sitten vietiin talikot ja muut tamineet takaisin varastoon ja sanottiin, että tässä tämä.
(En raaskinut kertoa Linkamalle, ettei se ihan tässäkään ole – kanukat pitäisi kattaa, oudot vanhan kasvimaan tuppaat poistaa, ja on minulla vielä viitisen kasvia odottelemassa istuttamista. Mm. ihana mongolianvaahtera. Mutta kyllähän sen ehtii vielä kertoa.)
Siis poistuimme pihalta aika onnellisin mielin ja uskoimme jo kaiken – tai lähes kaiken – tältä syksyltä tehneemme.
En todellakaan tiedä, kuinka paljon lukijoita jaksavat minun puutarhavirittelyni kiinnostaa – mutta ehkä nämä tarinat kertovat minun sielunlaadustani jotain. Ensin ei tapahdu mitään, pitkään aikaan, olen kuin laiska lima joka vain pohtii ja pohtii mitä tehdä pihalle ja puutarhalle. Ja sitten syntyy alkuräjähdyksen kaltainen rysäys, jolla jysäytetään parin viikon sisällä hommia niin että perna rytkyy ja tulosta tulee enemmän kuin monilla kuukausiin.
5 kommenttia:
Kirjoitat niin hauskaa ja meikäläisen huumorintajuun kolahtavaa tekstiä, että olen jäänyt koukkuun tähän blogiin!
Mietin mitäs Eräs mahtaisi sanoa, jos jollakin superloikalla pääsisi aidan toiselle puolelle... Veikkaanpa, että Eräällä olisi hetken aikaa todella hauskaa, kun se etsisi ja tutkisi ja tonkisi, mitä kasvien alle onkaan kätketty...
Lepuuta lihaksistoasi, odottelen taas jatkoa..
t. Anja
Hauskahan se on kuulla, suorastaan imartelevaa, jos joku jaksaa seurata elämäämme ja tätä blogia.
Mietin jo, että kohta täytyy kirjoittaa joku ihan järkevä juttu - jotain vaikka vähän viksua ja yhteiskunnallista - että saadaan puutarhasta kiinnostumattomat takaisin foorumille.
Mutta ensin tosiaan lepuutan lihaksistoani.
Öitä toivottelen Otepäältä, niin Anjalle kun kaikille muillekin blogin lukijoille!
Kuulostaa hirmu tutulle tuo kaikenmoinen vetelehtiminen ensin ja sen perään raivokas ryysäys kaikkien alejuttujen perään. Siinähän ei enää auta mitkään rukoukset siellä taimistolla, se on kerrasta pää pyörryksissä sekä ostajalla että varsinkin myyjällä. Mutta ai ja voi sitä riemua kun on saanut haalittua kaikki nurkat täyteen purkkia ja purnukkaa ja voi vibaus kun ne pitäis jonkun kaivaa maahan. Älä vaan mihinkään järkevyyteen sorru, niitä blogeja on maailma pullollaan. Meitä järjettömiä ihmisiä on kans aikalailla jotka haluaa ihan lukea siitä, etteivät ole yksin vaan jossain Otepäässäkin on joku joka on vielä hullumpi ;-D.
Taitaakin Daltsu olla jo ykkösluokan kuopankaivaja ja katteenkantaja/-levittäjä, Latten ohella. Ainakin on "salaa harjoitellut" - saisko lainata? Mulla olis vielä parisen kymmentä kuoppaa kaivamatta. Tai kolme...
Minun täytyy kyllä olla koko ensi viikko jos ei koko ensi kuukausi Daltsu Linkamalle erityisen kiltti. Se on ollut todella auttavainen näissä puutarhahommissa.
Kuten taisin joskus kertoa, meillä on ollut sellainen sopimus, että Linkaman ei tarvitse osallistua minun istutuspuuhiin, mutta siitä hyvästä hänellä ei ole myöskään puheoikeutta taimistoilla.
Käytännössä tämä tarkoittaa, että saan rauhassa katsella kasveja, ilman että vasemmasta kaiuttimesta kuuluu jatkuvasti: "Ja mihin sä luulet tuonkin panevasi?"
Mutta tässä savotassa on kyllä Linkama ollut suurenmoisena apuna -en olisi koskaan yksin saanut tuota määrää soraa kannettua.
Eilen taisteli vanhojen poistettujen viinimarjapensaiden juurien kanssa ja repi niiden juuristossa lymynneitä nokkosia. Käänsi nmaata ja repi. Käänsi ja repi. Kirosi, käänsi ja repi.
Itse asiassa Daltsu on osoittanut jonkinlaista orastavaa kiinnostusta kasveihin ja pihaan - eilen viattomasti sanoin, että tähän kanukoiden eteen olisi nyt helppo vielä istuttaa jotain kun maa on perinpohjin myllätty. Vaikka tuhkapensaita. -Ja Daltsu myötäilee.
Tällaista tilaisuutta ei tule elämässä usein. Sitä ei voinut jättää käyttämättä, ja niinpä jatkoin: "Miten olisi jos mentäisiin huomenna Tartu Puukoolille?" Johon Iso Dee: "Miksei."
Ihmeiden aika ei ole ohi.
Alankin etsiä pyhäpukua kaapista ja valmistautua kaupunkimatkaan!
Lähetä kommentti