Maanrajanmaalari

Ja taas sitä mennään

Blogissa on viime päivinä ollut hiljaista, mutta se ei tarkoita, että Ottiliassa oltaisiin jo asetuttu talviunille. Päinvastoin.

Muutama päivä sitten saimme luoksemme varsin mieleiset vieraat, puutarhapiireistä tutut ystävämme, joiden kanssa aika meni taas kuin siivillä.

Ei liene yllätys että tie vei jälleen Tartu Puukoolille. Täytyihän kavereille näyttää miten hieno paikka se on! Onnistuin osoittamaan rautaista, jopa itseäni hämmästyttävää mielenlujuutta. Vain ihan muutamainen kasvi tarttui kärryihin, ja ne saattelin maihin nopeasti.

Puukoolilla oli kuitenkin mukava käydä, jo sen oman näytöspuutarhan vuoksi. Olen aiemminkin kehunut Puukoolin omaa yli 20 vuotta tehtyä paraatipuutarhaa, ja nyt pääsivät sitä myös kaverit ihmettelemään.


Elina on Puukoolissa yhtä onnellinen kuin lapsi karkkikaupassa.

Tunnelmat olivat Puukoolilla lämpimät, suorastaan aurinkoiset. Kimmo naureskeli sivustaseuraajana sitä lapsenkaltaista iloa, jonka halvat hinnat ja hyvät kasvilöydöt saivat aikaan.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Niin kaverien visiittikin. Kun punainen pakettiauto oli kadonnut näköpiiristämme alkoi taas rauhaiselo Ottilian pihassa ja puutarhassa – tai niin ainakin luulin.

Kunnes eilen aamulla sain mielestäni loistavan idean – lähdemme tuhlaamaan minulle aiemmilta reissulta ylijääneitä lateja naapuriin eli Latviaan. Osoitteena, kuinka ollakaan, Baltezersin unelmahavutarha Riian lähettyvillä.

Kimmoa ei ollut vaikea puhua ympäri. Mieshän on viime aikoina osoittanut ihailtavissa määrin kiinnostusta hortikulttuuriin. Kuusi vuotta se otti, mutta nykyisin kasvitarhoilla käynti tai ylipäätänsä kasveista tai pihasta keskustelu ei nostata tämän kasvoille häkeltynyttä ilmettä tai lasittunutta katsetta.

Mutta Baltezersista piti minun kertomani. Sinne me siis ajaa hurautimme hieman usvaisessa säässä, koirat takapenkillä keikkuen. Perillä ei kuitenkaan satanut ja mukavasti aika menikin Taivasparatiisissa. Minä kiersin, valitsin, vertailin, vaihdoin ja taas valitsin tulevia havuja. Välillä otettiin taskulaskin esille, riittääkö rahat. Ja sitten taas kiertämään, valitsemaan, vaihtamaan ja keräämään pikku aarteita kärryihin.



Puutarhalla vastaanotto oli lämmin – latvialaisittain suorastaan sydämellinen – ja taimitarhan pääjehu tuli itse tervehtimään ja kertomaan, että Ottilia Oü on saanut heiltä nyt pysyväisasiakkaan statuksen ja sen myötä -5% pysyväisalennuksen. Mikäpä sen mukavampaa. Kyllä bisnesmies aina höynän asiakkaan tunnistaa.

Kun kaikki 42 pensasta, puuta ja pöheikköä oli lastattu autoon lähdimme vielä kiertämään näytöspuutarhoissa.



Ja kuinka kauniita nämä istutukset olivatkaan! Tämä päivä on mennytkin koneella kuvia katsellen – kas vain, kivasti ovatkin yhdistäneet kanervaa ja rentoakankaalia – tuosta sainkin idean! Ja kas kuinka hauskalta näyttää keltainen lumikellokanerva harmaata ja vihreää vasten – hmh, minullahan onkin lumikellokanervaa tuliaisena…

Nyt ulkona sataa tihuuttaa, joten luultavimmin jatkan näiden kuvien katselua ja haaveilua omasta puutarhastani.















Toivotaan että huomenna on parempi sää – ja minä virkeämpi, taisi viedä eilinen kiihtymys ja osteskelu tästä tytöstä hetkellisesti mehut – pitäisi ostokset saada maahankin vielä ennen lumien tuloa.

Mutta täytyy sanoa, että viime aikoina harva asia on tuottanut samanlaista iloa ja riemua kuin tämä pihan suunnittelu ja muotoilu. Jatkuvasti ajatus askartelee uusien visioiden parissa. Aika kuluu rattoisasti pienen pienten taimien katselussa ja mielikuvajumpassa: millainen piha on viiden vuoden kuluttua? Millainen se on kymmenen vuoden kuluttua? Millainen se on ensi keväänä?

Joskus nuorena joku epäili minussa olevan taivaanrannanmaalarin vikaa. Väärässä oli! Enhän minä mitään taivaanrantaa maalaa, vaan maanrajaa! Ja pensselin, siveltimen ja palettiveitsen sijasta ovat minun työvälineinäni lapio, kuokka ja talikko. Maaleina koko vihermaailma ja sen värit.

Maanrajanmaalarina on hyvä olla. Siinä rasittuu niin keho kuin polla.

Earth Art Rules OK!

Peipsin outo sielunmaisema

En ole tainnut blogissa kertoakaan, että meillä on talo tai oikeastaan tila Kaakkois-Virossa, Peipsin rannalla sijaitsevassa pienessä Beresjen kylässä. Hankimme sen aikoinaan hyvänä investointina. Aikana, jolloin kiinteistöjen hinnat olivat vielä suomalaisille edullisia.

Me kutsumme Beresjen taloamme eläkepäiviemme projektiksi. Minä joskus salaa leikin ajatuksella, että muutamme sinne vielä jonain päivänä pysyvästi asumaan. Minä rakastan Peipsi-järveä. Sen karuutta ja kauneutta. Aika näyttäisi, kuinka minunkaltaiseni kaupunkilainen osaisi elää niin alkeellisissa ja raaoissa olosuhteissa. Silti, ajatus houkuttaa. Peipsi on minun, kaupunkilaistytön outo sielunmaisema.



Talomme on viime vuodet nukkunut Ruususen unta, ja nukkuukin aina siihen asti, että saamme riittävästi rahaa kokoon sen korjauksiin, joista tullee mittavat. Mutta hyvä talo se on perustuksiltaan, vaikka toistaiseksi mukavuuksiltaan aika alkeellinen – ei tule vettä sisälle, ei ole wc:tä sisällä. Mutta tilaa on, neliöitä lienee asuintiloissa lähemmäs 300m2. Lisäksi taloon kuuluvat maakellarit, navetat, kuttulat ja ladot.

Talossa itsessään ei liene mitään suurta vikaa. Tällä hetkellä katto kerää sammalta ja piha on surkeassa jamassa, pukkaa heinää, jota niitämme ehkä kerran kesässä. Mutta itse talo seisoo vielä suorana ja vain hiljakseen rapistaa seinämaaliaan.



Beresje ansaitsee muutaman sanan. Kylänä se on virolaisittainkin perin eksoottinen. Se on vanhauskovaisten eli ns. staroverien kalastajakylä Peipsin rannalla. Kyläläiset ovat pääsääntöisesti vanhoja ja venäjänkielisiä, mikä vaikeuttaa kommunikointiamme kyläläisten kanssa.

Elämä Beresjessä kulkee aivan eri tahtiin kuin mitä se kulkee muualla Virossa, Euroopasta ei Beresjessä taideta tietääkään.

Kovat tuulet piiskaavat kylää, mutta toisaalta se nauttii myös huimaavista näkymistä: yhdestä suunnasta Peipsille ja toisesta Beresjen sisäjärvelle. Minusta se on kaunis paikka – vaikka kylä itsessään onkin jotakuinkin rähjäinen ja ankea.



Jokasyksyinen operaatio on haravoida talomme edessä olevien kolmen valtavan kokoisen vaahteran lehdet pois. Se päivä oli tänään.

Lähdin liikkeelle aamuvarhaisella. Linkama lupaili tulla perässä, kunhan kunnolla heräilee. Arvasin että siihen ’kunnolla heräilyyn’ menee tunti jos toinenkin ja polkaisin autoni liikkeelle ja kannustin Linkamaa seuraamaan minua, kunhan kerkiää aamutoimiltaan.

Hyvillä mielin ajelin siis itsekseni reittiä Otepää – Põlva – Räpina – Beresje, vaikka ilma ei alkumetreillä ollut paras mahdollinen. Syksyiset maisemat polveilivat mukavasti tien molemmin puolin. Olin matkalla Kaakkois-Viroon – ja kilometri kilometriltä maisemat muuttuivat joksikin aivan muuksi kuin mitä ne ovat korkealla Otepäällä. Metsiä, peltoja, vanhoja rähjäisiä taloja ja niiden hoitamattomia pihapiirejä. Siistejä vanhoja korjattuja taloja ja niiden siistejä pihoja.



Räpina on suurin ja lähin kaupunki ennen Beresjen kylää, eikä sekään ole suuren suuri. Räpinassa asuu n. 2 800 ihmistä. Kaupungista löytyy muutamainen hyvä kauppa, yksi ruokapaikka, eikä ensimmäistäkään hotellia, motellia tai majataloa.

Räpinaa kutsutaan metsäkaupungiksi, koska siellä sijaitsee niin Räpina Aianduskool eli Räpinan puutarhakoulu kuin Ristipalo Riigimetsa Majandamise Keskus eli Metsähallituksen metsänhoito-opisto.

Muutama nähtävyyskin Räpinassa on, ja yksi on sellainen, etten jätä siellä koskaan käymättä: Sillapään kartano ja sen puutarhat. Kartano itse on vielä korjauksen alla, mutta sen piha on käymisen arvoinen – sieltä löytyvät niin englantilainen, ranskalainen kuin virolainen puutarhamaisema.



Lieneekö Sillapään kartanon syytä, että olen niin hurahtanut tuijiin. Mutta tässä esimerkki siitä, miten mukavia muodostelmia niistä voi rakentaa.



Niinpä minä tälläkin reissulla pyörähdin Sillapäässä. Ja sitten talolle hommiin.

Ehdin puuhastella reilut kolme tuntia ennen kuin Linkama ehti paikalle ’aamutoimiltaan’. Ei se haitannut. Olin saanut jo lähes kaiken tehtyä ja väsyneenä ja onnellisena oli hyvä mieli siitä, että jälleen kerran tuli tämäkin urakka tehtyä.

Beresjestä Kimmo suuntasi kiireessä takaisin kotiin – minulla ei ollut kiire, ja päätin mennä jonnekin, minne en ole ennemmin mennyt. Tänään se paikka oli Mehikoorma. Pieni paikka hieman Räpinan yläpuolella (kts. kartta yllä).

Mehikoorma on siitä merkittävä paikka, että sen kohdalla Peipsi on kapeimmillaan. Venäjä on Mehikoorman rannasta n. kilometrin päässä. Ei se kaukana ole meidän Beresjen talon rannaltakaan, mutta nyt päätin mennä katsomaan kaikkein kapeinta kohtaa.

Siis Mehikoormaan!

Ilma oli koko päivän ollut enemmän ja vähemmän vaihteleva. Beresjessä oli ollut hetkittäin päällä sateen uhka. Haravointiurakan perään pilkahti aurinkokin hetkeksi. Ajaessani Mehikoormaan oli taivas lilahtavanpunainen, hetkittäin musta, ja puolessa välissä ajomatkaa se repesi ja sain niskaani kunnon kaatosateen.

Mehikoormaan tullessani sade oli jo hieman laantunut. Melkomoisessa ripottelussa silti hiipsin vanhan sataman alueella.





Jatkoin pienen Mehikoorman kiertelyä ja löysin tieni rannalle, josta aukesivat laajemmat näkymät Peipsille ja Venäjän rannikolle.

Aurinko alkoi uudelleen paistaa, ja sain otettua muutamaisia mielestäni hyviä kuvia. Mieli kehräsi niistä kuin kissalla – että joskus vaan voi olla ihanaa ottaa valokuvia! Tämä valokuvaus lienee minun oma intohimoni. En tiedä kuinka hyvä siinä olen - ja hyvä kameranikin hajosi – mutta silti, hyvä kuvakulma, oikea valo, mahtavat kohteet saavat minut sähköistymään, riemastumaan ja napsimaan kuvia.

Ja Mehikoormassa otin niitä paljon!




En laita niitä tähän sen enempää, vaan kannustan teitä tutustumaan blogin kuvagalleriaan: http://www.villaottilia.ee/beresje/

Päivä alkoi painua mailleen ja olkapäälleni taputteli Hirvonen. Tiedättehän tyypin, se joka hirvittää ihan vähäsen. Hirvonen muistutti minulle, että en pidä ajamisesta pimeällä ja että kello läheni jo viittä. Kuudelta aurinko painuu maillensa.

Siis käänsin auton kohti Otepäätä ja porhalsin niin lujaa kuin uskalsin. Silti en malttanut olla pysäyttämättä autoa vähän väliä – auringonlasku ja usva ja outo valo olivat liikaa minulle. Niitä ei vain voinut pysähtymättä ohittaa.



Eli tällainen päivä minulla. Juttu ei ehkä ole kovin mukaansa tempaava, mutta kuvat ovat hyviä. Siis uudelleen kannustan teitä katsomaan niitä! Linkki ylhäällä. Kuvia katsottua pääsee takaisin tähän blogiin klikkaamalla back/takaisin -näppäintä

Nautinnollisia hetkiä, toivottavasti, Etelä-Viron ja Mehikoorman maisemissa

Toivottaa Tiina

PS. Ai niin, tärkeä asia melkein unohtui: minulle kuvaaminen on tärkeää. Siksi olisin kovin iloinen jos joku voisi kommentoida sitä, mikä kuva pysäytti? Mikä oli mielestäsi hyvää? Huonoa? Mitä ajatuksia kuvat herättivät? – Olen vasta kovin noviisi valokuvaajana, ja siksi kaikki kommentit ovat minulle paitsi tervetulleita, myös suureksi avuksi ja opiksi.

PPS. Jos haluat nähdä lisää kuvia minun Peipsin sielunmaisemastani, linkkejä löytyy tuolta blogin oikean reunan Valokuvalinkkejä-osiosta - tai sitten tästä. Samaan liittyy Itä-Virumaan kierros talvella 2007, jolloin kameran tähtäimessä olivat lähinnä alueen ortodoksiset kirkot.

Randlane tuli, näki ja valloitti Etelä-Viron

Elämän parhaita hetkiä on yhtä vaikea panna paremmuusjärjestykseen kuin on arvottaa parhaimpia luettuja kirjoja tai nähtyjä elokuvia. Yhtenä päivänä yksi nousee ylitse muiden, ja seuraavana päivänä muistuu mieleen joku toinen hetki, joku toinen mielentila.

Silti voin sanoa vitivarmasti, että viime viikonloppu oli yksi elämäni hauskimmista, hilpeimmistä, huvittavimmista, eloisimmista, jännittävimmistä, koskettavimmista, naurattavimmista, hervottomimmista ja hulvattomimmista.

Teater Randlane saapui Otepäälle kuin tuulispää, kantaen mukanaan Läänemeren raikasta tuoksua. Veni, vidi, vici. He tulivat, he näkivät ja he valloittivat.

Tämä viikonloppu jää minun muistojeni albumiin otsikolla: Suuret Hyvät Hetket.

En pysty kirjallisesti, en edes kuvienkaan kanssa kertomaan kaikesta mitä olen saanut nähdä, kokea, mutta parhaani yritän.

Näin se meni.

Perjantaina saapui Villa Ottiliaan Teater Randlasen etujoukko, kahdessa erässä. Ensin tulivat Anne, Hedi, Margit ja Indrek. Ja keskiyöllä joukkoon liittyivät myös Maie ja Marko.

Eli:

Anne = Anne Pangsepp, Meretagune Asi –näytelmän pääroolin, Mallin esittäjä. Minun ystävättäreni jo kymmenen vuoden ajan. Näyttelijä Jumalan armosta. Tomera ja toimelias, hyväsydäminen ja kiltti Anne. Sanalla sanoen: ainutlaatuinen.




Hedi = Hedi Kroon, näytelmän morsian, ja takaumissa nuori Malli. Hehkeä ja herttainen nuori nainen, joka laulaa kuin enkeli.



Margit = Margit Saarsoo, Teater Randlasen armoitettu puvustaja, jonka taitavista käsistä on syntynyt mm. tämänvuotisen Valge Daamin näytelmän puvustus. Neuvokas ja taitava käsityön taitaja, jonka rauhallinen olemus saa jokaisen kriisin hallintaan.



Indrek = Indrek Pangsepp, Annen poika, ja näytelmän valoista vastaava. Taiteilija Moliéren, Rabelais’n ja Shakespearen mittasuhteissa.



Maie = Maie Matvei, näytelmän tomera ja jämerä ohjaaja. Nainen joka kantaa tiikeripaitaa, ja on aikamoinen tiikeri itsekin! Kuten ohjaajan pitääkin, Maie sanoo aina mielipiteensä suoraan ja selkeästi. Ja ajatuksia Maiella on runsaasti. Ja lienee turhaa sanoa: Maie rakastaa teatterilaisia kuin omia lapsiaan.




Marko = Marko Matvei, teatterin musikaalinen ja lahjakas näyttelijä, pillimees, soittaja. Äärimmäisen hyvätapainen, kohtelias, hauska ja tarmokas nuori mies, joka menee elämässään vielä pitkälle, riippumatta siitä minkä tien hän valitsee!



Olemme nyt siis perjantai-illassa, joka meni rauhaisan mukavasti, syöden, jutellen, saunoen. Kaikki odottivat jo seuraavaa päivää, jolloin alkaisi todellinen toiminta.

Lauantaiaamu koitti sateisena ja sumuisena, mutta päivän mittaan ilma parani. Kymmeneltä lähdimme teatterille tutkimaan tiloja, mutta talo oli täynnä kuorolaisia, jotka vetivät viimeisiä harjoituksiaan keskipäivän konserttia varten. Ryhmä Randlane sai silti käsityksen lavan koosta, sisääntulo- ja ulosmenoväylistä, valoista ja sähköliittymistä.

Minä katselin tyhjää salia ja mietin iltaa. Montako ihmistä tulee paikalle? Jännitys oli selkeästi nousemassa jokaisen selkäpiihin, vaikka me kaikki olimmekin niin olevinamme ammattilaisia ja huolettomia.

Iltapäivä kului valmistautuessa illan koitokseen. Indrek soitteli kitaraa ja viihdytti muita. Me lähdimme Kimmon kanssa ulkoiluttamaan koiria metsään ja Anne aloitti lounaan valmistelun. Anne oli tuonut mukanaan suuret kattilat täynnä esipaistettuja paisteja, kotletteja ja muuta hyvää. Maie oli tuonut taas tuoreet perunat omalta perunamaaltaan ja näitä rouvat alkoivat siis puuhakkaina valmistaa samalla kun odottivat teatteriseurueen jälkijoukkojen saapumista.



Kolme taiteen muusaa keskittyy kokkaukseen.



Kello käy kahta. Kolmelta pitäisi lähteä Kulttuurikeskukseen. Ennen esitystä on siis kaksi tuntia aikaa käydä kenraaliharjoitus läpi. Mutta missä luuhaa Teatteri Randlasen jälkijoukko? Muutaman puhelinsoiton jälkeen selviää, että jälkijoukko on kuin onkin jo Otepäällä, mutta ei tunnu millään löytävän tietään Villa Ottiliaan. Anne seisoo parvekkeella luuri korvassa ja antaa ohjeita niin kovalla äänellä, että epäilen ohjeiden kuuluvan perille ilman kännykkääkin.

Mutta lopulta – ilo ja riemastus – loppujoukkokin pääsee perille.





Alkaa ripeä ruokailu. Koko porukka on paikalla ja Annen paistamat herkut nostetaan pöytään.



Tässä loput teatterilaisista, jotka saapuivat lauantaiaamuna:

Meeli = Meeli Piirikivi, toinen näyttelijä Anne Pangseppin ohella selkeästi Jumalan armosta. Loistava, loistava lavalla – ja vielä loistavampi vapaa-ajalla: rakastettava, hauska ja hervoton. Vahva nainen, jolla on ollut viime vuosina paljon kannettavanaan.



Liisu = Liisi Talbonen, näyttelijätär, joka tässä produktiossa on toimittanut tukijoukkojen virkaa, milloin lipunmyyjänä, milloin muonitusmestarina. Liisu on Meelin rohkea ja vankkumaton ystävätär. Toinen teräsnainen, joka jaksaa aina vaan innostua, kannustaa ja välittää.



Anto = Anto Siimson, teatterin komistus, niin äänen kuin ulkomuotonsa puolesta. On hyvinkin mahdollista, että Anto on maailman positiivisin ihminen! Kun Anto syttyy hymyyn ja nauruun, mikä on usein, täyttyy huone valosta. Anto kun vaan on niin ihana! Ja kaikki teatterin naiset ovat varmasti samaa mieltä. Herttaisen luontonsa ohella Anton avuihin kuuluu verraton musikaalisuus. Anto on varsinainen haitarin Hatshaturian, jonka musiikki on yhtä mukaansatempaavaa kuin hänen hymynsä.



Vello = Vello Nõupuu, tämän produktion rauhallisin ja rakastettavin mies. Mies, jolla on jo riittävästi elämänkokemusta ollakseen illanvietoissa liiemmälti riehumatta tai riekkumatta. Mutta jonka lempeä hymy lämmittää koko huoneen. Vello ei ole vain mukava mies, vaan myös vivahteikas näyttelijä. Tässä näytelmässä Vellon rooli on pieni, mutta Vello onnistuu silti hetkellisesti nappaamaan huomion hulvattomalla esityksellään humalaisena appiukkona.



Arved = Arved Alas, joukon ainoa oikea ja todellinen merimies. Suuri, herkkä, hellyttävä nalle, jota ei voi olla halaamatta, aina kun vain Arved on lähellä. Suuri mies, jolla on suuri sydän. Ja mikä hymy! Arvedia ei voi olla rakastamatta!



Tässä siis tämä Teatteri Randlasen kokoonpano, jota Etelä-Viron kulttuuriattashea oli lähtenyt markkinoimaan.

Olemme siirtyneet ajassa nyt lauantain keskipäivään. Ryhmä lähtee teatterille kello 15.00 ja aloittaa siellä harjoitukset.



Otepään Kulttuurikeskus on tapahtumien keskipiste


Anne kenraaliharjoituksessa hukkumassa jäihin


Meeli pelastaa Annea hukkumasta

Kello käy. Esitys alkaa kello 17.00. Valot ja paikat ovat nyt katsottu valmiiksi. Nyt on vain yleisöä vajaa.

Minä olen kuin kuumilla kivillä. Yritän näyttää rauhalliselta, mutta samalla jännitän hermot pinkeinä tulevaa. Tuleeko katsojia?!! Olenko luvannut Teatteri Randlaselle liikoja? Minä houkuttelin tämän teatteriryhmän Otepäälle ja minulle povattiin yleisöksi 20 henkeä. Minä vannoin, että tuplaan tuon luvun. Vähintään.

Tämä sali tulisi täyttää, näin lupasin.



Kello tikittää eteenpäin tuskallisen hitaasti. Kulttuurikeskuksen ovet ovat auki ja ihmisiä valuu hiljalleen sisään. Ja niitä tulee. Ihania, ihania katsojia. Ryhmissä, yksittäin. Ovi käy. Koko ajan.

Minä olen täpinöissä, yritän näyttää rauhalliselta, mutta se on vaikeaa. Taas ovi narahtaa auki, ihmisiä tulee lisää. Ja lisää.

Lipunmyynnissä on Kulttuurikeskuksen puolesta ystävällinen Ene-rouva. Ja ovella seisoo Kimmo, joka toivottaa kaikki katsojat tervetulleiksi. Olemme valmiit.



Kello 17.00 esitys alkaa. Istun salissa ensimmäisessä rivissä. Ja takanani on täysi sali! Kuulitteko: täysi sali!



Valot pimenevät. On hetken hiljaisuus. Ja sitten kuuluu hanurinsoittoa jostain kaukaa. Esitys alkaa.

Anne, eli siis vanha Malli-rouva, tulee sisään teatterisalin ulko-oven kautta, paukauttaa oven kuuluvasti kiinni sisään tullessaan. Päät kääntyvät. Ja Malli puuskuttaa läpi katsojien raskasta taakkaa kantaen, sadattelee, juttelee itsekseen ja nousee lavalle, kaikkien nähtäville.

Ja koko yleisö on napattu koukkuun. Kaikki istuvat hipihiljaa, innostuneina, jännittyneinä, kiinnostuneina. Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Ja siitä alkaa Meretagune Asi -näytelmä. Naurua, iloa, surua, kyyneliä.







Tunti ja 20 minuuttia menevät kuin varkain. Ja on aplodien vuoro.

Jo loppulaulun aikaan kaikki taputtavat raivoisasti ja laulavat tuttua merimieslaulua. Näyttelijöiden kasvoista on nähdä että hekin ovat riemuissaan, yleisön riemu on tarttunut heihin.



KLAP – KLAP – KLAP – KLAP – KLAP. Minä huudan: Bravooo!

Teatteri Randlane tulee kumartamaan uudelleen. Ja uudelleen. Aplodeista ei ole tulla loppua.





Anne – tai siis vanha Malli-rouva – tulee vielä kerran yksin lavalle. Kiittää Otepään yleisöä Abrukan saaren murteella ja muistuttaa että vaikka Meretagune asi on kaukana, meren takana, saattaa sen joskus löytää sisämaastakin, jopa Otepään korkeilta kunnailta.

Lisää raivoisia taputuksia! Kumarruksia! Taputuksia! Kumarruksia!

Esitys on ohi. Sali on ollut täynnä ja ihmiset ovat poistuneet innostuksesta posket punehtuneina! Tämä esitys on ollut täkäläisittäin katsottuna menestys. Meille luvattiin 20 katsojaa. Me saimme katsojia lähemmäs sata!

Arvaatte, että minä olin helpottunut. En ollut kutsunut teatteria tänne turhaan. Tunsin itseni kalastajaksi, joka oli heitellyt verkkoja veteen. Ja verkot olivat vetäneet. Ne pullottivat kaloja, ihania hopeakylkisiä pulleita kaloja.

Näytelmää oli tullut katsomaan myös ystävättäreni Kadri Tartosta, joka miehensä Silverin kanssa vietti samalla hääpäiväänsä. Näytelmä olikin kuin mittatilaustyönä heille tehty – kertoihan sekin häistä ja rakkaudesta.

Esityksen jälkeen Kadri ja Silver halusivat ojentaa teatterilaisille kukat ja lahjan, kullankeltaisen suuren melonin.






Randlane juhlii Villa Ottiliassa

Kun esitys oli ohi, kun kaikki jännitys, niin minun kuin näyttelijöiden, oli ohi, alkoivat juhlat Ottiliassa!

Ja mitkä juhlat ne olivatkaan! Laulu raikasi! Kitara soi. Juttu luisti! Halauksia, hellittelyjä, pusuja. Mutta ennen kaikkea: musiikkia.

Me lauloimme maailman alusta loppuun. Alkumusiikista viimeisiin hitteihin. Ja väliin jäi satoja, satoja lauluja! Jopa minä, aina yhteislauluissa vaikeneva uskalsin avata suuni, ja sieltähän tuli laulua! Ja kun katsoin vierelleni, kukapa se siinä vetää iloisena aariaa, ellei Kimmo, toinen perinteinen ryhmälauluhetkissä kiusaantuneesti vaikenija!

Teater Randlane osaa vangita yleisönsä teatterisaleissa. Sen tiesin. Mutta sitä en tiennyt, että se pystyy houkuttamaan minutkin, vanhan variksen laulamaan sydämeni kyllyyydestä. Puhumattakaan Kimmosta.

Ja kyllä me laulettinkin! Tanssista puhumattakaan.









Jotta tällainen kulttuuritapahtuma Otepäällä.

Tiina



Post Scriptum: Statukseni Otepään kulttuuriattasheana on nyt virallistettu. Oheinen kunniakirja ojennettiin meille asiaankuuluvine puheineen ja seremonioineen kera viehättävien lahjojen. Saimme kaksi lämmintä shaalia – ne voimme kietoa ympärillemme, kun Teater Randlane ei ehdi meitä halaamaan.



Ja lopuksi kuva kun vakavahenkinen kulttuuriattashea ottaa vastaan uutta arvonimeään.