keskiviikko 17. syyskuuta 2008

Multaa on ihana tonkia

Ihmiset suhtautuvat syksyyn eri tavoin. Toisille syksy merkitsee kesän loppumista, valon vähenemistä ja kaiken kuolemista. Toiset kokevat syksyn uuden alkuna: koulut alkavat, yliopisto alkaa, uudet kurssit työväenopistossa alkavat. Uuden mahdollisuuden alkuna.

Minä rakastan syksyä, sen hajuja, sen hiljaista luopumista kesästä. Minä näen syksyssä jo alun seuraavaan vuoteen – jos noin filosofisia yritetään puhua. Hyvä syksy tietää hyvää kesää puutarhassa.

Mutta jätetään filosofoinnit sikseen. Mennään ihan konkreettisen rahan maailmaan. Syksyssä minua ihastuttavat puutarhamyymälöiden syksyiset alennusmyynnit, joissa hinnat ovat jotain aivan muuta kuin mitä ne ovat keväällä.

Menen syksyisin taimitarhojen halvoista hinnoista sekaisin ja saan päähäni megalomaanisia puutarhasuunnitelmia, joita alan toteuttaa kirpakassa syyssäässä, kilpaillen talventulon kanssa. Kumpi meistä ehtii ensin?

Niin tänäkin syksynä.

Alkuperäisenä puutarhasuunnitelmana oli vain hieman parannella yhtä kohtaa Villa Ottilian paraatipuolelta – tarvitsin sinne 5–6 puuta ja saman verran pensaita. Kyse oli lähinnä tuijista ja katajoista, joihin minulla on outo viehtymys. Itse en pidä viehtymystäni eri muotoon kasvaviin ikivihantiin lainkaan outona – minun unelmieni puutarha koostuu monin tavoin taittuviin, muotoutuviin, mataliin ja korkeisiin aina vihantoihin puihin. Yritän ehkä tavoittaa Firenzen maisemia, korvaan sypressit tuijilla.

Mutta jätetään minun laajemmat sisäiset puutarhanäkymäni sikseen ja palataan alkuperäiseen suunnitelmaani tälle syksylle. Jäikö se siihen? Viiteen kuuhun puuhun ja pariin pensaaseen? Jääkö se koskaan? Ei todellakaan.

Ensimmäisenä päivänä, eli toissapäivänä, pakkasin auton piukkaan. Mukaan tuli kymmenisen tuijaa ja saman verran matalia katajia. Koirat olivat kauhuissaan. Mitä IHMETTÄ! Takapaksi täyttyi ja koirat huomasivat istuvansa viidakossa. Kohta se nainen rahtaa takapenkinkin täyteen kasveja. Miten meidän käy?




Tähän väliin on hyvä laittaa muutama fakta Tartu Puukoolista eli tästä suosikiksi muodostuneesta taimitarhastani. (Lue lisää: http://www.tartupuukool.ee ) Voin suositella. Palvelu ei ehkä käy niiaavan joutuisasti, eikä ainakaan suomeksi, mutta nämä ihmiset todella tietävät mitä tekevät. Jos sinä tiedät mitä haluat, löydät sen täältä.

Kyse on siis laadukkaasta taimistosta, jonka omistaa valtion metsien hallintokeskus ( Riigimetsa Majandamise Keskus, joka suomeksi vastaa metsähallitusta) ja joka sijaitsee Tartossa, Kivilinnan kaupunginosan reunamalla. Osoite on: Rõõmu 1, Tartu.

Tartu Puukool on perin viehättävä vierailukohde syksyllä niillekin, jotka eivät enää istutuspuuhiin aio ryhtyä, tai jotka haluavat vain nauttia kasveista. Taimisto, joka kattaa laajimmillaan 35 ha, tarjoaa vierailijoille aivan uskomattoman tyylikkään ja herttaisen puutarha-alueen, jossa voi kierrellä ihaillen taimiston puita täyskasvuisina. Samalla saa käsityksen siitä, millaiseksi myynnissä olevat pienet taimet kasvavat kahdenkymmenen vuoden kuluessa, mitkä puutyypit viihtyvät missäkin ja sopivat yhteen, ja mitä istuttaa niiden juurelle.







Mutta kuten jo yllä totesin, eihän se tämän rouvan osalta jäänyt Tartu puukoolissa vierailu yhteen käyntiin, eihän se koskaan jää.

Kolme täyslastillista olen nyt kantanut Ottiliaan, ja olen pörhäkkään ylpeä siitä, että kaksi autolastillista olen jo onnistunut maihin saattamaan. Silmissäni näen jo uuden ja entistä upeamman Viher-Ottilian.

Vettä on hieman ripsunut, mutta olen apinan raivolla istuttanut ihania uusia puitani pihalle. Olen rakentanut paraatipuolelle viherpolun, katajien ja tuijien luikertavan käytävän, joka johdattaa asiakaat pihalta sisälle. Tai siis näin toivon uusien kasvien tekevän.




Toinen iso yritys on: haluan tänä vuonna saada suurimman osan tonttia rajaavista aidoista villiviinin peittämiksi. Tonttimmehan on rajattu, kuten useimmat virolaiset tontit ovat, aika krouvilla verkkoaidalla. Pidän siitä, että kotimme on rajattu, mutta haluan pehmentää aitausta villiviinillä.

Etupihaan haluan suurten munanmuotoisten tuijien rajaamia alueta, ja haluan alueita, joita suuret vihannat puut, tuijien ohella omenat, kirsikat, kriikunat rajaavat. Ja voi, vaikka mitä muuta vielä unelmoinkaan!

Syksy ON ihanaa aikaa. Se saa minun kaltaiseni unelmoijan näkemään näkyjä Eedenin puutarhasta, rauhan tyyssijasta. Villa Ottilian uudesta ja vieläkin kauniimmasta tulevaisuudesta!
Hyvä niin. Vaikka mullissa on jo lähemmäs 20 puuta ja pensasta, saman verran odottaa istuttamista!

Juuri nyt, selkää ja polvia kivistäessä ei istuttaminen innosta. Mutta jos tunnen itseni, olen huomenna taas menossa, kuraisissa housuissani ja multaisissa puutarhahanskoissani. Taatusti nauttien!!!

Syksy on ihanaa aikaa!

Ja se saa minut aavistuksen hulluksi.



3 kommenttia:

Kari tai Johanna kirjoitti...

Näitä Tiinan juttuja voi jo nyt verrata Peter Maylen "Vuosi Provencessa" ja "Provence nyt ja aina" kirjoihin. Yhtä innokkaana odotan uutta lukuelämystä, mitähän on seuraavaksi keksitty...
Maylen kirjoissa ympäristön ja kommellusten kuvaamisen lisäksi on paljon tarinaa ruokakulttuurista, koskahan Tiina johdattelee meidät Virolaisten herkkujen maailmaan...

Marjatta kirjoitti...

Odotinkin salaa, milloin puutarhuri Tiinassa antaa kuulua itsestään. Totisesti,nyt viedään riemulla taimitarhoihin,ja mullan tuoksu henkii rivien välistä houkuttelevana kuin hieno parfyymi! Hymyilen ääneen kuvalle koirista viidakon kätköissä.
Ja kokemuksesta voin vakuuttaa: puut kyllä kasvavat, vaikka ei jaksaisikaan odottaa :-)

Tiina Linkama kirjoitti...

Päätin edellisen jutun lauseeseen: syksy saa minut aavistuksen hulluksi.

Korjaan sitä poistamalla tuon sanan "aavistuksen".

Oltiin eilen Riiassa Baltezers-kasvitarhalla ja siellä mopo lähti tällä tytöllä tyystin käsistä.

Mutta siitä toisessa kirjoituksessa kuvien kanssa lisää. Nyt on mentävä istuttamaan hankitut 41 taimea - lähinnä pensaita ja puita.

Näkemisiin!