Sateessa suhailua

Lienee blogin lukijoille selvinnyt, että viime ajat ovat olleet aikamoista haipakkaa, kun olemme kiitäneet Otepään Villa Ottilian ja Võsun Tarvaspean väliä. Milloin yhdessä, milloin erikseen. Välillä on toinen meistä ollut Otepäällä asiakkaita hoitamassa ja toinen putsannut ja puleerannut Tarvaspeata, parhaan osaamisensa ja voimiensa mukaan.

Minä palasin eilen Otepäälle ja tänään Kimmo lähti puolestaan kohti Võsua. Että tällaista matkalaukkuelämää meillä. Mutta yrittäjän on yritettävä, ja yrityksen puutteesta meitä ei voi moittia!

Võsu-päivistä sen verran tässä yhteydessä että ilmat olivat koko kolmiviikkoisen oleskeluni ajan mitä parhaimmat, aurinko paistoi ja taivas oli useimmiten Suomen lipun sininen. Rannalle en kuitenkaan koskaan päässyt, en aurinkoa ottamaan. Illalla sentään vaeltelin hiekkasärkillä ja nautin auringonlaskun hiljaisista hetkistä.

Sadepäivät osuivat matkapäiviin, niin meno- kuin paluumatkaan (ja juhannusaattoon, mutta sehän kuuluu asiaan). Ei ajelu sateessa ole hullumpaa, vaikka pelkäänkin vesiliirtoa.

Se miksi pidän sadesäistä johtuu tietenkin siitä, että sadesäällä saa aikas hienoja kuvia jos uskaltaa kameran sateeseen viedä. Kosteus pukee maiseman salaperäiseen asuun - hieman nostalgiseen ja surumieliseen, mutta myös yhtä lailla runolliseen ja unenomaiseen vaippaan. Värit ja ääriviivat pehmenevät ja maailma näyttää jotenkin tavallista herttaisemmalta.

Tämän sanottuani arvaattekin, että pysähdyin monen monta kertaa sadesään runoutta kuvaamaan. Kun nopeimmillani olen hurauttanut 230 kilometrin pätkän aikaan 2h49min, meni aikaa nyt tuplasti enemmän.

Tässä menomatkan kuvia matkalta Otepää - Võsu:

Nyt kotiin palattuani alan hiljalleen käymään läpi Võsu-viikkojen kuvasaalista ja saattaapa hyvinkin olla, että tänne ilmestyy vielä kuva poikineen Tarvaspeasta ja Võsun rannasta, muista lähiseudun kohteista puhumattakaan.

Siihen asti, kauniita kesäpäiviä toivotellen (yllä olevista sateisista kuvista huolimatta)!