Trapani jää taakse ja bussi, jota kuljettaa leuhkan näköinen Luigi Cravatto keikuttelee meitä läpi upeiden maisemien. Agrigento, temppelikaupunki, sijaitsee Sisilian etelärannalla, mutta bussi kieputtaa meitä pitkälti sisämaassa. Bussi on ilmastoitu ja vaikka se täyttyy Trapanin lentokentällä täyteen, jää meille riittävästi tilaa matkustaa kera reppujemme.
Minä seurailen ikkunasta näkymiä, bussi vie, mieli on rento ja letkeä. On kiva tehdä matkaa. Edessäni hönkii mies vahvaa valkosipulia ja takanani istuu vanha nainen joka kovalla ja kärisevällä, jotenkin Sisilian vanhoihin naisiin liittämälläni äänellä, kertoo matkatoverilleen tarinaa, joka ei koskaan lopu. Edessä oleva valkosipulintuoksuinen mies käy hänkin kiihkeänä keskustelua vaimonsa kanssa ja välillä maustaa keskusteluaan huudolla: Porca miseria! Minun ei itse asiassa tarvitsisi katsoa ikkunasta ulos tietääkseni että olen totta tosiaan Sisiliassa!
Maisemaa matkalla Trapanista Agrigentoon
Nuoria viinintaimia matkalla Trapanista Agrigentoon
Viintä nähtynä matkalla Trapista Agrigentoon
Tuulivoimaa hyödynnetään vuorilla
Kirkkomaa - tai paremminkin pieniä yksityisiä mausoleumeja - nähtynä matkalla Trapanista Agrigentoon
Vanhoja linnakkeita jää matkan varrelle - mikä ei ole ihme muistaen Sisilian moninaisen sotaisan historian
Näin bussi keikkuu eteenpäin ja noin kolmen tunnin kuluttua olemme Agrigentossa, joka on kaupunki joka kiipeää korkealle vuorelle.
Siellä se on - Agrigento - kiiveten korkealle vuorelle ja jättäen temppelilaakson alleen
Ensimmäisen kreikkalaisen temppelin näemme jo bussista
Saavumme Agrigentoon ja meillä on selvitettävänämme hotelliongelma. Kuten kerroin, emme saaneet Trapanista nettiyhteyttä emmekä voineet varata hotellia etukäteen. Emme saa nettiyhteyttä Agrigentossakaan. Käymme reput selässä ihmettelemässä muutaman hotellin ovella mutta meille ei ole majataloissa sijaa. Lopulta päätämme parkkeerata pieneen kulttuuria ja nettiä mainostavaan kahvilaan. Kulttuurista en sano sen enempää, mutta nettiyhteyttä ei sieltä saa. Sovimme, että minä jään reppujen vartijaksi ja Seija ja Risto käyvät jalkamiehinä koputtelemassa vielä muutamaisen hotellin ovelle.
Runsaan tunnin kuluttua Seija ja Risto palaavat kuumissaan. Ovat käyneet Agrigenton turismi-infossa, jossa ei puhuta englantia. Ovat ostaneet nettikortin keskuspuiston kioskista, kortti ei toimi. Tunnelmat eivät ole hyvät. Sitä paitsi nälkäkin alkaa jo kolkutella vatsassa.
Minä soitan Viroon Kimmolle, ja Kimmo valtuutetaan kotikoneelta valitsemaan ja varaamaan hotelli joka istuu budjettiimme. Hetken kuluttua meillä on osoite minne mennä!
Hotellimme sijaitsee hyvällä paikalla, korkealla kiemurtavan bulevardin reunalla, joskin sisäänkäynti on sisäkujalla eikä näköalaa ole. Huonekin on ihan ok, paitsi että minun sänkyni on pehmeä kuin trampoliini. Murhaa selälle, arvaan. Mutta meillä on joka tapauksessa katto päämme päälle seuraavaksi yöksi.
Seija ja Risto lähtevät etsimään ruokapaikkaa, minä en ole nälkäinen. Hotellin respan vanha ja hampaaton rouva on kertonut minulle sisiliaksi, jälleen runsaasti käsiään käyttäen, että hetken kuluttua aurinko laskee ja silloin puistobulevardilta on komeat näkymät alas Temppelilaaksoon, missä vanhat rauniot ovat valaistuna. Ruokailun sijasta valitsen iltakuvauksen ja lähden vaeltelemaan bulevardia eteenpäin, temppeleitä bongaten.
Hotellin etsintää Agrigentossa
Ilta saapuu ja Temppelilaaksoon syttyvät valot
Temppelilaakso alhaalla, pitkänä nauhana valaistuna, takana sininen Välimeri
Yönäkymää
Minä olen jo loppusuoralla iltakuvauksessani kun saan soiton Seijalta ja Ristolta. He ovat löytäneet ravintolan, jonka asiakaskuntaa he kuvaavat erittäin mielenkiintoiseksi. Kuulen alun puhelimessa ja loput pöydässä.
Kyse on rantakadun yhdestä pizzerista, joka levittäytyy suurten ja komeiden sisätilojen ohella puiden alle kadulle. Seija ja Risto ovat ehtineet istua ulkoterassilla jo tovin ja heillä on ollut aikaa ja tilaisuus seurata kadun ja ravintolan tapahtumia. Ja näin tapahtuu. Saapuu seurue, useita mustia autoja, nuoria hermostuneita hyvin pukeutuneita miehiä, ja pulleamahaisia vanhempia hyvin pukeutuneita harmaatukkaisia miehiä. Saapuu auto, joka tuo mukanaan pienen ukonkäppänän joka säteilee karismaa ja vaikutusvaltaa. Kaikki suukottavat käppänää, hännystelyssä on selkeä järjestys. Koko seurue siirtyy sisälle mutta pari nuorta sälliä jää ulos ikäänkuin vartioon.
Mitä olemme nähneet? Mafian kokoontumisen vai paikallisen Rotaryn tai keilaklubin kunniapresidentin saapumisen? Mielikuvitus laukkaa, mutta muistaa täytyy että olemme todellakin Sisiliassa, ja vaikka mafia on ajettu täällä ahtaalle, ei se tarkoita, etteikö se silti toimisi jollain tavoin ja joissain paikoin.
Minä liityn seurueeseen - siis Seijan ja Riston, en näiden tummien lasien herrojen seurueeseen - ja tilaan oluen. Seija ja Risto lienevät ainoat ulkopuoliset asiakkaat terassilla, ja heille on jo pariin kertaan tultu juttelemaan, ikäänkuin heitä tutkimaan. Nyt saavun paikalle minä, ja teen uuden tilauksen. Ravintolahenkilökunnalle selviää, että emme siis aio lähteä minnekään.
Ilmeisesti ravintolan väki päättää että olemme ok. Olemme hömelöitä turisteja, niin kai he ajattelevat. Me jatkamme illanviettoa terassilla, herraseurue sisätiloissa, mitä nyt ne pari miestä hengailevat hieman hermostuneina ulkona. En uskalla ottaa niistä kuvaa, vaikka mieli tekisi.
Yllätykseksemme meille tullaan tarjoamaan ilmaisia juomia - talo tarjoaa! Juoma on makeaa ja maukasta jälkiruokaviiniä - näin minä sen tulkitsisin - nimi oli jotain bibbobebbo tai jotain sinne päin. Täytyy tarkistaa Ristolta, joka sai nimen kirjoitettua ylös.
Meillä on lasit edessämme ja meidän reaktioita seurataan ravintolan ovelta. Minä totean, että nyt olisi kyllä ryyppylaulun paikka. Toteamme että emme tiedä ensimmäistäkään. Mikä tahansa laulu kelpaa, sipisen minä, ikään kuin kiitollisuuden osoituksena. Ja niin Seija aloittaa ja Risto ja minä yhdymme äänekkäästi ensimmäiseen lauluun, joka Seijalle tulee mieleen. Ja se on: "Soihdut sammuu, kaikki väki nukkuu, väääkiiii nukkuu.... Kun pääsemme tip-tap-kohtaan äänemme kohoavat kauniina kolmisointuna Agrigenton yöhön: TIP-TAP-TIP-TAP-TIPE-TIPE-TIP-TAP TIP-TIP-TAP ja päälle päästämme yhteistuumin vielä komean HEI!-huudon.
Ovella meitä seurannut isäntäväki näyttää tyytyävisiltä. Outoja skandinaaveja, päättelevät he.
Myöhemminkin, asiasta oikein innostuen läväytämme vielä ilmoille lyhennetyn version uudesta juomalaulusta, jätämme alkuhöpinät sikseen ja aloitamme aina innostavasta TIP-TAP- kohdasta. Ja loppuun aina, kuin lipun hulmauksena, päätämme säkeistöön hieman saksalaistyyliin: HEI!
Tähän kohtaan on hyvä päättää tämä osa kertomusta, bibbobebboon tai bibbobabbaan. Vetäydymme yöpuulle, minä ehkä maailman huonoimpaan sänkyyn, joka koostuu kivikovasta tyynypötkylästä ja sitä pehmentämään vetelästä keskeltä kuopalla olevasta hetekasta, joka on lujuudeltaan trampoliinin luokkaan.
TIP-TAP siihen asti!
12 kommenttia:
Oi että, tää on niin mainiota, näiden sinun matkakertomustesi lukeminen! Sinulla on sana hallussa! Jatkoa odotellen...
Voi Anna-Mari, et arvaakaan kuinka onnellinen olen kommentistasi.
Olen käynyt viikon läpi kuvia, kirjoittanut tarinoita kolmisen päivää --- ja olet ensimmäinen joka kommentoi.
Itse koin ja koen kirjoittaessai iloa, sillä sydämeni suorastaan pamppailee tai pomputtelee matkan riemuja, ja haluan niin mielelläni niitä muiden kanssa jakaa.
Mutta tänään totesin, että ei tule juttuihini yhtäkään kommenttia, ei mitään viestiä siitä että tarinat ketään kiinnostaisivat. Ja ajattelin, että olkoon tässä. En kirjoita enempää. Vaikka tarinaa olisi vaikka kuinka.
Ja sitten, hiiop, tulee illan lopuksi viesti sinulta. Joku tykkää! Joku jopa lukee näitä juttujani!
Ehkä jatkankin vielä huomenna - vaikka tänään aika synkeänä ajattelin että olkoon tässä. Jos ei kiinnosta, ei kiinnosta!
Toisaalta, tämä sama kuvio toistuu jokaisen matkakertomuksen kohdalla. Kirjoitan innoissani ja odotan ihan turhan malttamattomasti kommentteja. Petyn. Ärisen. Ja sitten joku jaksaa kommentoida ja vien jutun loppuun.
Olen siis aika pieni tai turhamainen, mutta oikeasti, ihan oikeasti, näiden juttujen kirjoittaminen on minulle iso juttu, ja hiljaisuus on pahin palaute niihin.
Minäkin tykkään kauheasti! Kai ymmärrät suomalaisen luonteenlaadun; kun ollaan tyytyväisiä, ei sanota mitään...
Heh, tip-tap Sisilian kesäyössä! Mää en kestä!! Kellään ei voi tulla mielen....
Kiitos Mannu! Ja kyllä, joillekin tulee mieleen. Mafiosot kylläkin tykkäsivät! Oppivat uuden suomalaisen juomalaulun!
Jatkakoon kynä sauhuamista. Mukavahan noita kuvia on katsella ja tekstikin sujuu hyvin, siis minun mielestä.
No kun sitä vaan malttamattomana odottaa koko matkakertomuksen lukemista, sitä jää odottamaan seuraavaa tarinaa eikä malta "keskeyttää"... sitten lopuksi sulattelee sitä hetken ja sitten voikin kommentoida koko pottia. Mutta nyt oli ihan pakko jo väliin pistää kommentti, kun oli vaan niin mukavaa lukea. Voi kun ihanaa että tulit hyvälle mielelle ja päätit jatkaa! LISÄÄ! Kerro ihan kaikki. :)
Tiina!
Tiedäthän, että blogiasi luetaan ahkerastti, ja tiedetään kertomusten jatkuvan! Uskon että hukut kommentteihin jutun loppuvaiheessa. Kaikki varmasti odottavat jatkoa, ja kommentit tulevat viimeistään siinä vaiheessa- Mutta saadaksemme lisää luettavaa, lienee hyvä jättää näitä välikommentteja!
Kiitos kaikki ihanat kommentoijat - marja p varmasti on oikeassa, mutta kun ihminen on joskus niin malttamaton. Ja innostunutkin. Siis tarina jatkuu... Ja välikommentteja saa heittää!
Hehe, tipe-tipe-tip-tap... Olisi kiva tietää, monessako cosanostra-tapaamisessa tästä lähtien joku läsnäolijoista pääsee kehumaan kansainvälisten juomalaulujen taidollaan.
Taitaa olla minulla nyt jotenkin elokuvat jääneet päälle, mutta Temppelilaakso-kuvista tulee ihan mieleen Indiana Jones.
Noin kulttuurihistoriallisesta vinkkelistä taas paikkahan on selkeästi tulevien matkakohteiden listalla.
Olin oikein tyytyväinen, kun hotelliongelma ratkesi taas nykyteknologiaa käyttäen viidessätoista minuutissa. *paukuttelee henkseleitä*
Kimmo, voit rauhassa paukutella henkseleitäsi. Itse asiassa se, että istuit Otepään komentokeskuksessa ja annoit sieltä tietokoneen äärestä aikatauluja ja varasit hotelleita ja autoit meitä eteenpäin säästi monta turhaa askelta.
En vaan halua nähdä seuraavaa puhelinlaskua.......
Hersyvän ihanaa kerrontaa! Luovaa porukkaa olette, tuo juomalaulu varmaan teki vaikutuksen:)
Ja kommenteista pikkuisen: eiväthän nämä tarinat ole kertakäyttöisiä! Nämä ovat vuodenkin päästä hyviä juttuja, jotka moni voi löytää juuri silloin. Varmaan näet tilastoistasi, että lukijoita piisaa. Ei me aina olla niin sanavalmiita...
Marjattah - olet tietenkin oikeassa. Näinhän se menee.
Mutta silloin kun juttuja kirjoittelee sitä kaipaisi ikäänkuin kannustusta viedä tarina loppuun. On itse malttamaton...
Ei vika olekaan kommentoijissa, vaan minussa ja malttamattomassa mielessäni.
Lähetä kommentti