keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Tiina lähtee Haapsaluun kera Seijan ja Rummukaisen

Hiiohoi, ja terveisiä reissun päältä! Tätä juttua kirjoittelen jo Võsulta, mutta tarina koskee reissua Haapsaluun.

Ja kyllä olikin jälleen hauska ja mielenkiintoinen reissu, josta ei puuttunut jännitystäkään.

Villa Ottiliaan eli Otepään majaamme piti viime viikonlopuksi saapua iso golfaava seurue, joka peruutti tulonsa aika viime tingassa. Harmitti, paitsi saamatta jäänyt tulo, se että tämä viikonloppu olisi ollut mitä mainioin remontti- ja talkooviikonloppu Võsulla. No, mitäpä sitä murehtimaan, asialle ei siinä vaiheessa voinut mitään.

Päätin sitten käyttää vapautuneen viikonlopun hyväkseni ja lähteä reissuun ja mennä katsomaan mitä kuuluu Haapsalun mökille eli Villa Vallattomalle. Ja sain houkutelluksi mitä mainiointa matkaseuraa, Herra Rummukaisen ja tämän mamman, hyvän ystäväni Seijan. Joista ensinmainittu on Vallattomalla käynyt useammankin kerran, jälkimmäinen taas ei.

Reissuun lähdimme perjantaina, aamupäivällä, ja päätimme ajaa suhauttaa Viron suurimman kansallispuiston eli Soomaan kautta. Alla oli minun Punainen Ranskatar eli urhea vanha Peugeotini. Ja ratissa minä.

Lähdimme liikkeelle innostunein mielin, ja ilmakin oli mitä hienoin, hieman dramaattinen, ja komeita pilviä seilasi taivaalla. Ja välillä aina pysäytimme auton kuvataksemme upeita syksyä kohti kääntyviä maisemia.


Näkymää Holdressa

Saavuimme sitten tunnin parin kuluttua pieneen Heimtali-nimiseen paikkaan jossa on parikin komeaa kartanorakennusta. Toinen on remontissa ja isojen taulujen mukaan jatkaa remontin jälkeen toimintaansa peruskouluna. Toinen on eksoottinen ulkoa - olen sen täällä joskus esitellytkin - ja on nyt yksityisomistuksessa.

Lähdimme katsomaan kartanoista ensimmäistä, sitä remontissa olevaa. Kartanon pihalla hyöri remppaäijää ja kartanon edessä oleva levennys oli täynnä autoja. Ajoin siis auton siististi sivuun tienposkeen, nurmialueelle. 

SKRÄGÄNKS  kuului auton alta. Ja auto oli jumissa.

Me kurkkimaan auton alle. Olin ajanut kantoon. Ja siinä seisoin autoineni, jumissa. Minä ensimmäistä lähellä olevaa remppamiestä ahdistamaan.. "Anteeksi nyt häirintä, mutta meille sattui väike viperus."  Nuori salskea remppa-aijä katsoo minua ymmrtäväisesti, joskin säälivästi. Ja kasaa kiviä etupyörän alle niin että saan peruutetuksi kannon yli.

Jatkamme matkaa, onnittelemme itseämme siitä että öljyä ei näy valuvan tielle, eikä bensaa. Ja ajamme seuraavalle kartanolle, joka on vallan hieno.

Eksoottinen Heimtalin kartanorakennus, jonka olen täällä joskus aiemminkin esitellyt .

Aikamme kartanoa ihailtuamme olimme valmiita jatkamaan matkaa. Varmuuden vuoksi kurkimme vielä auton alle tarkistaaksemme ettei auton uumenista valu tai vuoda mitään. Ei valunut. Mutta jotain muuta sieltä roikkui, huomasi Seija.

Tarkemmassa syynissä selvisi että kanto oli riuhtaissut irti tukun johtoja, jotka makasivat pitkin maata kuin iskiasta ja kulumaviasta kärsivät käärmeet. Ohhoo.

Seuraa soitto Kimmolle joka yrittää kaukoparantaa autoa. Ensimmäinen ohje on saada piuhat kiinni jonnekin, jotta ne eivät raahaudu maassa tai joudu pyörien alle. Me alamme etsiä autosta ja lomakasseistamme jotain millä johdot kiinnittää jonnekin. Heikolta näyttää, ei ole tyttöjen beauty-boxissa metallilankaa tai mitään vastavaa. Lopulta päädymme minun maiharin kengännauhoihin, joilla jotenkin saamme irtonaiset johdot kiinni jonnekin konepellin alle.

Sitten tarkistamaan mitä autosta on hajonnut. Selviää että parkkivalot ovat mennyttä. Sinänsä ei suuri katastrofi. Niitä ilmankin pärjää.

Seija ryhtyy autoremontikoksi.

Saamme piuhat kiinni ja jatkamme matkaa. Noin 10 metrin ajomatkan jälkeen kuuluu vieno PHIUU kun kengännauha katkeaa. Ajamme takaisin edelliselle kartanolle ja toivomme löytävämme sieltä avuliaan remppamiehen.

Minä siis jälleen selittämään että näin on käynyt ja saan yhden remppamiehen kiinnostumaan ongelmastani. Kestän säälivät ja ymmärtäväiset katseet ripseäkään väräyttämättä.

Mies kömpii auton alle ja näppärästi sitoo irtonaiset johdot auton konepellin alle kiinni. Me kerromme aikoneemme jatkaa matkaa Soomaan kansallispuiston röykkyisille teille. Ja kysymme mieheltä neuvoa: pitäisikö meidän valita hieman tasaisempi reitti, ja kiertää koko valtava kansallispuisto siltä varalta että piuhat irtoavat. Mies on varma, että sidokset pysyvät kiinni.

Minä viattomalla naamalla totean: "Se on hyvä. Saanko kuitenkin puhelinnumerosi siltä varalta että liitokset repeävät keskellä Soomaata."  Mies - jos ei nyt suorastaan kalpene, niin ainakin menee oudon näköiseksi. Ja kuin taikuri vetää taskustaan esiin ison nipun nippusiteitä kuin kukkakimpun ja ojentaa sen minulle. Ja sitten, sanaakaan sanomatta, kiireesti poistuu paikalta.

Meitä naurattaa ja jatkamme matkaa.

Miten sitten kävi ja minne päädyimme - siitä seuraavassa kirjoituksessa lisää.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Mitenkä tulee mieleen tv-mainoksista tuttu lause "eikä tässä vielä kaikki"....

Seppo

Sylvia kirjoitti...

Niitä avuliaita remppamiehiä tuntuu Virosta aina löytyvän...