Kohinaa ja pauhua - osa 2: Ontikan jyrkänteillä

Luontouunojen vesiaiheinen tutkimusmatka Pohjois-Virossa jatkuu.  Lähdemme Narvasta meren rantaviivaa seuraillen jatkamaan matkaa kohti Valasten putousta.

Klint on sana, jota on vaikea kääntää suomeksi. Tai jos se on käännetty, en käännöstä tunne. Klint tarkoittaa laajassa merkityksessä jyrkännettä, törmää. Kallioleikkausta, jonka luonto on vuosituhansien aikana muodostanut. Internetissä hieman surffattuani huomaan että klintit on otettu juuri Viron kohdalla käyttöön yleissanana.

Klintteihin:

Pitkä pätkä Pohjois-Viron rannikkoa koostuu juuri tällaisesta katkeamattomasta, pitkästä jyrkänteestä, klintistä. Joista kuuluisin lienee Ontikan jyrkänne.

Ontikan klintti on 1100 kilometriä pitkä Öölannista alkava ja Laatokkaan päättyvä kalkkikivikaistale. Se tulee maan pinnalle laajimmillaan 23 km pitkänä laattana Sakan kylän ja Toilan lahden välisellä alueella. Kalkkikivijyrkänteen keskikorkeus on siellä yli 50 metriä, Ontikassa se on peräti 56,6 metriä.

Klinttien eli jyrkänteiden olemusta, sijaintia ja syntyhistoriaa on selvitelty varsin perinpohjaisesti tällaisessa linkissä: North Estonian Klint - as a symbol of Estonian Nature.

Tässä kuvassa (kannattaa klikata isommaksi jos asia kiinnostaa), on myös selvitetty klinttien rakennetta: sinisavea, aleuroliittiä, hiekkakiveä, ja päällimmäisenä kalkkikiveä.

Klintit  näyttävät upeilta mereltä katsottuna. Niiden päällä seisoessa on tietenkin vaikea nähdä kivitörmän rakennetta kunnolla, ainoastaan jyrkkyyserot. Ja jyrkänteiden reunat ovat heikot - on täysin omalla vastuulla kuinka lähelle jyrkännettä itse kukin haluaa tai uskaltaa mennä.

Me lähdimme siis Narvasta jatkamaan matkaa kohti Ontikan jyrkänteitä. Matkan varrelle jäi Sillamäe kaupunki, jolla on mielenkiintoinen historia ja jonne, ainakin aiemmin, nykyisestä tilanteesta en ole varma, tuli laivalinja Kotkasta.

Sillamäki kaupunkina on hieman mystinen. Siihen liittyy tarinoita, ja se on pysynyt arvoituksena monille näihiin päiviin asti. Se on Neuvosto-Viron aikana alusta alkaen rakennettu kaupunki, joka oli pitkään ns. suljettu.

Näin tietää suomalainen Wikipedia Sillamäestä kertoa:

Sillamäe oli yksi Neuvostoliiton monista salaisista kaupungeista.[1] Se oli ulkopuolisilta suljettu siellä harjoitettavan kemianteollisuuden ja ydinvoimamateriaalin takia, siellä mm. rikastettiin uraania. Sotateollisuuden työvoimana käytettiin venäläisiä siirtolaisia, sotavankeja ja jopa Leningradilaisia kodittomia nuoria.[2] Nykyäänkin suurin osa Sillamäen asukkaista on venäläissiirtolaisten jälkeläisiä. Sillamäe oli suljettu vuoteen 1991 asti, jolloin Neuvostoliitto hajosi. Entinen uraanirikastamo tuottaa nykyisin harvinaisia maametalleja.

Me ajelemme tovin Sillamäkeä ees taas, ja täytyy sanoa, että kaupunki ei minua sytyttänyt, vaikka se on siistimpi kuin monet muut tuolla ajalla rakennetut asuntoalueet. Minulle on kehuttu Sillamäen arkkitehtuuria, sen ominaislaatua, mutta en saa siitä mitään makua. Sorry.

Jatkamme matkaa Sillamäestä eteenpäin. Sillä vedet ja kosket kutsuvat meitä, ja Ontikassa odottaa meitä kuuluisa Valasten putous!

Komea onkin tämä putous, josta Eesti Maaturism -sivuilla kerrotaan näin:

Valasteen kalkkikivitörmältä lankeaa Viron korkein vesiputous (26 m). Tosin se on runsasvetinen vain keväisin. Putous ei ole luonnon aikaansaannos, sillä kysymyksessä on 1800-luvun jälkipuoliskolla rakennettu kuivauskanavan suu. Tämä ei kuitenkaan vähennä putoavan veden ja syvän kanjonin kauneutta. Putoukselle on rakennettu erityinen näköalapaikka, jotta sen upeutta on helpompi ihastella. Putouksen kehitys on dynaamisesti tasapainossa: tulvavedet kuluttavat putouksen pohjaa syvemmäksi, muina aikoina luhistumat palauttavat tilanteen. Klintin tyvi on muodostunut kambrikaudella kerrostuneesta sinisavesta ja hiekkakivestä, keskiosa ordovikikauden hiekkakivestä ja liuskekivestä, yläosa halkeillusta kalkkikivestä. Niinpä klintin profiilissa on nähtävissä geologinen menneisyys lähes 100 miljoonan vuoden ajalta. Klintin muodostaneet kivilajit ovat syntyneet noin 570-470 miljoonaa vuotta sitten.

Jep. Hieno oli, vaikka hankala kuvata kun objektiivit eivät oikein taipuneet annettuihin olosuhteisiin. Olisi pitänyt olla laajakulma käytössä. Tässä paras kuva, jonka onnistuin Valasteesta nappaamaan:

Jos yllä oleva oli teknisesti paras kuva Valasteen putouksesta, on alla oleva minulle henkilökohtaisesti tärkein -- ja siitä juttua ihan hetken kuluttua:

Kuva otettu Valasteen putouksen reunalta, ylhäältä päin. Jolloin ei näe minne vesi putoaa, ei itse asiassa edes kuule putouksen ääntä. Eikä vesi virtaa mitenkään enteellisesti, lujaa, päin vastoin, juuri ennen putoamista koko vesimassa näyttää hetkeksi pysähtyneen, kuin miettiäkseen minne se sekunnin kuluttua putoaa.

Valasteelta jatkoimme matkaamme Sakaan, jossa piti olla kartan mukaan muutamainenkin putous. Niitä emme löytäneet. Kartasta löysimme kuitenkin merkinnän: luonnonkaunis paikka (Ontikan klinteillä) ja lähdimme putousten puutteessa sinne suuntimaan.

Kimmo jäi autoon Latten kanssa, johtuen vapaana juoksevasta koirasta auton ympärillä. Sovimme, että minä lähden jo etukäteen etsimään "luonnonkaunista paikkaa" ja Kimmo tulee perässä kun kahden koiran kohtaamisen ongelma on jotenkin ratkennut.

Luonnonkaunis paikka kartalla ei ole aina mikään varma nakki. Joskus nämä karttaan merkityt paikat ovat aikamoisia pettymyksiä, ja olemme kehittäneet hurttia huumoria asian tiimoilta tyyliin: "Kas, kartantekijän täti taitaa pitää kioskia tällä 'luonnonkauniilla peltoaukeamalla'." Muulla tavalla emme ole osanneet selittää kartalle välistä mystisesti asemoituja symboleita.

Minä siis lähdin Sakan klinteille etsimään luonnonkaunista kohtaa. Rämmin muutamaisenkin ryteikön läpi, joissa ei ollut mitään ihailtavaa, kunnes löysin pienen puron, joka sentään iloisesti pulputteli, purojen tapaan.

Otin paremman puutteessa purosesta kuvia ja yritin saada kiinni auringon leikistä veden päällä. Kuvista ei tullut hyviä. Peruuttelin sitten perä edellä pitkin puroa parasta kimallusta etsien.

Etsin kuvakulmia, hyörin puron mukaan ja tulin kohtaan, jossa puro näytti hiljentyvän. Katselin miten mukavan rauhallisesti puro siinä kohtaa kimmelteli. Olin astumassa jo askeleen, kun äkkiä muistin Valasten putouksen huippukohdan. Miten vesi siinä kohdassa hetkeksi pysähtyi. Ja niin tein minäkin. Pysähdyin paikoilleni, nostin katseeni purosta, tai paremminkin laskin sen, ja tajusin seisovani noin 20 cm:n päässä putouksen reunasta.

Ja kun katsoin hieman kauemmaksi, tajusin mittasuhteet: olin klintin reunalla ja allani oli pudotusta vähintään 25 metriä.

Vedin rauhallisesti henkeä, yritin olla täristämättä yhtäkään molekyyliä kehossani, ja sitten, todella hitaasti kiiruhtaen aloin peruuttaa, kuin edesmennyt Michael Jackson, moonwalkia pois jyrkänteeltä.

Tätä kuvaa ei ole todellakaan otettu samaan aikaan kun tajusin, että allani on 25 metriä suoraa pudotusta. Niin hurja (=hullu) en ole sentään minäkään. Kuva on otettu sen jälkeen kun Kimmo tuli paikalle, kuunteli hiukset pystyssä tarinaani, ja piti minua vyötäröstä kiinni kun kuvasin uudelleen putouksen reunan, nyt jo turvallisen metrin päästä.

Tässä kuva siitä, minne pieni puroseni jatkoi matkaansa:

Ja tässä lisää kuvia alas Sakan klinteiltä, korkealla ollaan:

Ontikan jyrkänteiltä jatkui vetinen matkamme kohti Harjumaata ja Jägalan kuuluisia putouksia. Mutta niistä toisessa kirjoituksessa enemmän!

Kohinaa ja pauhua - osa 1: Narvassa

Palasimme eilen Luontouunojen koskikierrokselta Pohjois-Virossa. Päämääränä oli nähdä mahdollisimman monta vetistä paikkaa.

Matkaa tehtiin 750 km ja aikaa siihen meni 15 tuntia. Sinä aikana tuli sitten kudottua yksi villapaidan alku, kuvattua rapiat 400 kuvaa ja  nähtyä virtaavaa vettä useampikin tuhat kuutiolitra.

Aivan ensimmäiseksi, ennenkuin pääsen matkakertomuksen alkuun, haluan kuitenkin lähettää terveiset sille instanssille, joka pitää yllä http://www.ilm.ee/ -sivustoja. Ja terveiseni ovat tässä:  "Hankkikaa uusi ammatti! Menkää vaikka ojankaivuuseen!", kuten lukioaikainen englanninopettajani aikanaan tapasi luokkaa kannustaa.

Nimittäin, jos olisimme uskoneet ilm.ee:tä, olisimme istuneet koko pitkän päivän Otepäällä verhot ikkunoiden edessä hämärän hyssyä pitäen. Luvattu oli sadetta niin Narvaan kuin koko Pohjois-Viroon. Ja mikä oli todellinen säätila: aivan upea. Mieltä ja silmää hivelevä aurinkoinen kevätsää helli meitä koko matkan ajan! Että se siitä sääprognoosista.

Liikkeelle lähdimme todella varhain. Minä nousin ylös jo klo 04.00, perheen miespuoliset, Kimmo ja Latte, tuntia myöhemmin. Ja kello 06.00 starttasimme liikkeelle Otepäältä, suuntana Itä-Viron koillisin kolkka, Narva.

Ystävällisten ihmisten kaupunki

Venäjän rajalla sijaitseva yli 66.000 ihmisen Narva on yksi Viron köyhimmistä kaupungeista, ellei köyhin, riippuen millä mittarilla köyhyyttä mitataan. Köyhyys ja ankeus näkyvät erityisesti neuvostoaikana rakennetussa keskikaupungissa, jossa toinen toistaan rumemmat suuret Stalinin ajan rapistuneet kerrostalot ja bunkkereita muistuttavat ostoskeskukset reunustavat vilkkaasti liikennöityjä katuja. Harmaus ja katupöly lisäävät kevätpäivänä maiseman ankeutta. Myös ihmiset kaduilla vaikuttavat nukkavieruilta, asusteiden yleisväritys on tummaa, nuhjuista. Vanhoja mummoja ylittämässä vaivalloisesti suojatietä, vanhoja ukkoja kalastelemassa resuisissa vaatteissa joen rannalla.

Älkää antako näyn pettää silmiänne. Tämä on vain yksi puoli Narvaa. Katsokaa tarkemmin. Ja huomaatte, että täällä eletään samanlaista elämää kuin kaikkialla muuallakin maailmassa, elämää johon kuuluvat mukaan myös ilo. Usko, toivo ja  rakkaus. Unohtamatta ystävyyttä tai ystävllisyyttä.

Mikä minua Narvan ihmisissä yllätti, oli se valtava ystävällisyys, jota kohtasimme kaikkialla.

Kun etsimme koskea päädyimme joen rannalle, jossa pari iäkästä miestä olivat kalassa. Minä reippaasti autosta ulos neuvoa kysymään. Vaikka arvaankin, että kaupungissa, jossa 98% väestöstä on venäjänkielistä, on sattumankauppaa löytää vironkielentaitoinen ihminen.

Terettelen miestä, joka katsoo mietteliäänä lähestymistäni. Mies vastaa minulle venäjäksi. Minä jatkan kuitenkin, selitän että etsin Kreenholmin saarta ja koskea. Mukana minulla on netistä printtaamani kuva koskesta ja Kreenholmin suuresta tekstiilitehtaasta, ja sitä sormellani tökin samalla kun selitän asiaani.

Mies ymmärtää heti mistä on kyse ja hän alkaa laajasti selittää minulle ajo-ohjeita. Ja esitykseen kuuluu suuri määrä elekieltä. Mies toistaa keskeisiä sanoja, samalla kun itse piirtelee sormella kuvaani ajoreittiä.  Ja kuin ihmeen kaupalla ymmärränkin ohjeet, joiden perusteella löydämme perille.

Saavumme koskelle, mutta sen valokuvaus on hankalaa, sillä joki on kosken kohdalla suurelta osalta suljettu valtavien betonivallien sisään. Yritän kurotella vallien yli ja saada kunnon kuvaa mahtavasta joesta, joka kuohuu ohitsemme. Mutta kuvaus on vaikeaa, kurotella täytyy todella pitkälle ja tuntuu kuin alla viilettävä kuohuva joki imaisisi minut pian mukaansa. Kun paikalle tulee mies, joka venäjäksi selittää meille, että me voimme päästä kuvaamaan jalankulkusilloille, jos käymme rajavartiostolta lupaa kysymässä. Sillat siis yhdistävät Viron ja Venäjän toisiinsa joen yli ja ylitykseen tarvitaan viisumia.

Aluksi minulla on hieman vaikeuksia ymmärtää miestä, mutta kun hän näyttää minne pitää mennä, mitä ovikelloa soittaa, lähdemme kiitollisina rajavartioston pakeille. Oven avaa yrmyn näköinen turvamies, venäjänkielinen. Me näytämme kameroita, selitämme elekielellä, että haluaisimme mennä jalankulkusillalle kuvaamaan, ja mies avaa oven ja päästää meidät talon takaovesta silloille. Ja eihän mies mikään yrmy olekaan. Eikä virkapukuinen nainen, joka hymyilee kauniisti kun käytän ainoan osaamani venäjänkielisen sanan (ruki ver-komentoa ei lasketa): spasiba!

Pääsemme sillalle, ja ah autuutta millaiset näkymät sieltä aukeavat. Koski on todella HURJA. Se möyryää ja kohisee ja pauhaa, se on villi, se on alkuvoimainen, se on kertakaikkiaan UPEA:

Kuva otettu kumartumalla pitkälti betonikaiteen yli

Jalankulkusiltoja on kaksi, tämä kuvattu myös rannalta käsin, kurotustekniikalla

Ja sitten muutamia  kuvia jalankulkusillalta kahden valtakunnan välistä otettuna:

Ei hullumpaa, vai mitä sanotte?

Narva - kaupunki täynnä historiaa

Aloitin tämän kirjoituksen kuvailemalla Narvan ankeutta, sen neuvostovuosien jättämää yleisilmettä. Mutta Narva on paljon muutakin. Se on ennen kaikkea historiallinen kaupunki, joka on kokenut ja nähnyt monia sotia. Sillä on ollut oma suuruutensa aika, ja yhtä lailla omat kohtalonhetkensä. Lyhyen englanninkielisen katsauksen Narvan historiaan voi lukea klikkaamalla tästä.

Kaupungin komein nähtävyys on epäilemättä kaksoislinnoitukset, jotka sijaitsevat kahden puolen Narva-jokea, kahdessa valtiossa. Läntisellä rannalla sijaitsee Hermannin linnoitus ja itäisellä rannalla Iivanan linnoitus (viroksi Jaanilinn, ven. Ivangorod). Iivanan linnoitus on osa Iivananlinnan kaupunkia, joka kuuluu siis Venäjälle.

Seistessämme Narva-joen rannalla kuvaamassa tätä näkymää kohtaamme jälleen itäisen Viron ystävällisyyttä. Kohtelias mies tulee puhuttelemaan meitä suomeksi ja kysyy, tiedämmekö mitä olemme katselemassa. Minä yritän jotain tähän vastata, öhm, kahta linnoitusta, jokea, siltaa. Ja mies nauraa: "Onko se teille tuttu näkymä? Onko teillä viiden kruunun seteliä? Katsokaa sen kääntöpuolta, ja mitä näette? Tämän maiseman!"
 
Mies esittelee itsensä, antaa käyntikorttinsa. Hän on Itä_Virumaan asiantuntija ja ystävä. Luontokuvaaja, joka on laillamme innostunut koskista. Hän antaa meille vinkkejä paikoista, joissa meidän kannattaa pysähtyä, mistä löytyy putouksia, joista toiset eivät välttämättä tiedä mitään.
 
Voisimme jutella vaikka kuinka pitkään, mutta kello käy. Meillä on tiukka aikataulu, jos aiomme nähdä viisikin isoa putousta tällä matkalla. Kiitämme miestä saamistamme tiedoista ja jatkamme matkaa.
 
Jatkamme siis Narvasta matkaa kohti Narva-Jõesuuta, vanhaa kylpyläkaupunkia, joka jo tsaarin ajalla oli suosittu.


Narva-Jõesuu - uinuva kylpyläkaupunki täynnä nostalgiaa

Narvan kupeessa Narva-joen ja meren lahden muodostamassa kolmiossa sijaitsee vanha kylpyläkaupunki, Narva-Jöesuu. Kaupungin kadut, joiden reunamilla on vanhoja puutaloja, jos myös uudempaa arkkitehtuuria Viron viimeiseltä viideltäkymmeneltä vuodelta,  kulkevat mäntymetsän dyyneillä.

Vuonna 1784 paikka sai nimen Hungerburg (Nälkäinen kaupunki). Legendan mukaan nimen antoivat saksalaiset kauppiaat, jotka haaksirikon jälkeen eivät löytäneet rannikolta mitään syötäväksi kelpaavaa. Vuonna 1894 nimi muutettiin Narva-Jõesuuksi, mutta tavan mukaan sitä vielä nimitettiin Hungerburgiksi. Ainutlaatuisen ulkomuotonsa kaupunki sai ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Narva-Jõesuu oli tsaarin ajalla pietarilaisen aristokratian suosima.  Huviloiden määrä nousi ensimmäisen maailmansodan alkuun mennessä jopa tuhanteen. Tosin tästä loistokaudesta kertoo enää vain asemakaava tyhjine tontteineen. Terijoen tapaan Narva-Jõesuunkin pitsihuviloita siirrettiin maailmansotien välillä muualle maahan ja niitä löytää yhä mm. Pärnusta, Haapsalusta ja Tallinnan Nõmmelta.

Toisesta maailmansodasta paikan päällä säilyi vain kolmisenkymmentä huvilaa ja näistäkin on enää jäljellä vain muutama. Sodassa tuhoutui myös ydinkeskusta ja mm.  vuonna 1935 valmistunut rantapaviljonki Rannahoone.

Neuvostovuosinakin kaupunki oli suosittu lomailukohde. Ajan panos kaupungin ilmeeseen ja arkkitehtuuriin oli, miten sen kauniisti sanoisi, lähinnä rumuuden estetiikkaa. Vanhaa puretaan nyt pontevasti pois ja uutta rakennetaan tilalle. Silti, tuo neuvostoajan nostalgia kylpyläkaupungissa on jotain niin eksoottista, että soisin siitä jotain jätettäväksi jäljellekin, kaikesta uudistusinnosta huolimatta.

Narva-Jõesuun suosion perustana on tietenkin upeat 12 km pitkät hiekkarannat, joiden hiekka on erinomaisen hienorakenteista. Viime vuosina kaupungin matkailuarvo on uudelleen ymmärretty myös Suomessa ja uusia Spa-hotelleja on rakenteilla kaupunkiin useampiakin.

Ja tätä hiekkaunelmaa jatkuu 12 kilometrin verran

Narva-Jõesuun lähellä on myös nähtävyys, jota suosittelen lämpimästi. Suurella, suorastaan valtavalla mäntymetsällä sijaitsee hautausmaa, joka hakee eksoottisuudessaan vertaansa. Minähän rakastan kuljeskella vanhoilla hautausmailla, ja täällä olisin voinut olla vaikka kuinka pitkään.

Hautausmaan eksoottisin osa sijaitsi punaisilla hiekasta muodostuneilla kumpareilla. Toinen toistaan värikkäämmät hautakoristeet, mukana paljon tekokukkia, joulukoristeita, puihin ripustettuja seppeleitä, vainajille jätettyjä ruokalahjoja, kilpailivat väriloistosta kirkkaan punaisen hiekan kanssa.

Tähän päättyy matkakertomuksen ensimmäinen osa. Jätämme Narvan ja Narva-Jõesuun taaksemme ja lähdemme kohti seuraavia kohisevia kohteita. Siitä myöhemmin lisää.

Luontouunot lähtevät pohjoisrannikolle

Huomenna on meillä suunnitelmissa herätä aamuvarhain ja suunnistaa kohti pohjoista etsien erilaisia putouksia ja koskia. Oletamme, että nyt kevään tullessa rytisten ja kuohuen yli äyräidensä,  putoukset näyttävät parhaan voimansa.

Ajatuksena on ajaa suorin vartaloin Narvaan ja lähteä sieltä, Viron koillisimmasta kolkasta ajelemaan rannikkoa pitkin kohti Tallinnaa ja sen ohi aina Paldiskiin asti ja sieltä sitten kotiin. Matkalle pitäisi jäädä vähintäin viisi-kuusi putousta tai koskea.

Koska herääminen on aamuvarhain, alankin tässä hiljalleen valmistautua omaan pesäpuuhun kiipeämistä ja unten maille lähtöä.

Joten palailen linjoille ylihuomenna, mitä luultavimmin.

Kevät on nyt täällä, sitruunaperhoset ja haikarat ovat varma merkki siitä.

Soomaa tulvii

Soomaalla sanotaan olevan viisi vuodenaikaa: kevät, kesä, syksy, talvi ja tulva. Ja nyt on ehdottomasti vuodenajoista tuo viides.

Lähdimme siis ihmettelemään miltä 390 km2 kokoisessa kansallispuistossa näyttää kun vesi ottaa vallan. Hienolta näytti!

Varsinaisille suoalueille, kuten Kuresoolle, oli autolla turha yrittää. Tiet ovat poikki ja ainoa tapa liikkua laajalla alueella on kanootit, ja niitä riittikin eilen runsaasti. Kanoteeraus Soomaalla on arvatenkin mahtava kokemus:

Tässä kulki ennen tie:

Varokaa kuoppia ja muistakaa kääntyä mutkassa! Ja muistakaa liikennesäännöt - tässä maasturi antaa oikealta tulevalle kanootille tietä.

Minulla oli tällä reissulla valokuvaustehtävä - Darren Rowsen Digital Photography Schoolin viikon tehtävä oli ottaa mustavalkoinen luontokuva, ja sitä lähdin siis Soomaalle ottamaan.

Tällaista jälkeä sitten syntyi, tänään pitäisi päättää, minkä näistä valitsen ja lähetän eteenpäin:

Ja loppuun vielä pari kuvaa kotimatkalta. Myös Võrtsjärvi tulvi mahtavasti. Ilta-aurinko värjäsi puut ja pensaat värikkäillä siveltimillä, joten nämä taas värillisinä:

Kun vielä kotimatkalla pelloilla yllätti tälläinen näky, jota pääsi kuvaamaan, voi sanoa että reissu oli perin onnistunut:

Yleiskuvia Riiasta

Vaikka eilen jo kerroin että nyt on Riika-kuvat loppu, niin enpä silti malta olla laittamatta tänne yhtä valokuvakansiota, johon olen kerännyt yleiskuvia matkaltamme. Mukana on täällä blogissakin nähtyjä, mutta yhtä lailla näkemättömiäkin.

Ja nyt lupaan että tämä on viimeinen Riika-kuvien esittely!

Kuvat löytyvät tästä: Huhtikuussa Riiassa

--

Ja nyt tämä tyttö lähtee ihmettelemään Soomaan tulvia!

Pidättekö jugendista?

Kuusiosaisen Riika-sarjani viimeinen osio käsittelee Riian ainutlaatuista jugend-arkkitehtuuria.

Ensiksi lyhyt kaappaus Wikipediasta - mitä ymmärretään käsitteellä jugend:

Jugend (saks. Jugend, 'nuoruus') tai art nouveau (ransk. art nouveau, 'uusi taide') on taiteen tyylisuuntaus, joka vallitsi Euroopassa 1880-luvulta ensimmäisen maailmansodan alkuun. Sille oli tyypillistä eri taiteenalojen välisten rajojen hävittäminen tuomalla koko ihmisen elinympäristön taiteilijan ulottuville. Erityisesti jugend vaikutti arkkitehtuurissa ja taideteollisessa muotoilussa. Jugend on näkyvästi esillä monissa Euroopan kaupungeissa, kuten Budapestin arkkitehtuurissa.

Tyylisuuntaa on kutsuttu eri nimillä eri puolilla Eurooppaa eri aikoina. Anglosaksisissa ja ranskankielisissä maissa se tunnetaan art nouveauna, Italiassa sen nimitys on Stile Liberty ja Kataloniassa modernisme. Itävallassa, Unkarissa ja Tšekissä sitä kutsutaan sesessionismiksi. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa on yleisesti käytössä jugend-sana, koska arkkitehtuuri- ja muotoiluyhteytemme suuntautuivat paljolti Saksaan. Nykyisin käytetään toisinaan art nouveau'ta tai molempia sanoja yhdessä. [1] [2]

 

Taideteollisuuden uudistusliike Arts and Craftsia pidetään usein jugendtyylin anglosaksisena rinnakkaiskäsitteenä. Jugend oli kertaustyylien seuraaja ja edelsi 1900-luvun modernismia. Jotkut tutkijat lukevat jugendtyylin kuuluvan varhaiseen modernismiin sen ensimmäisenä suuntauksena.

---
 
Tämän tiesi siis Wikipedia kertoa.
 
Ja nyt Riikaan, jossa sanotaan olevan Euroopan hienoin yhtenäinen jugend-alue. Se käsittää yli 800 rakennusta, jotka säilyivät toisen maailmansodan pommituksista.
 
Keskusta on melko yhtenäinen, se levittyy kuuluisan Alberta-kadun molemmille puolille; runsaimmin jugendin helmiä löytyy Albertan ohella Elizabetes- ja Strelnieku -kaduilta aina Brivibas-kadulle asti.
 
 

Täällä voisi viettää aikaansa vaikka kuinka pitkään. Jokainen talo täynnä yksityiskohtia, jugendille tyypillisiä mytologisia hahmoja ja ornamentteja.

Alberta-kadulta löytyy myös jugend-aiheinen museo (Alberta iela 12), joka on suhteellisen uusi. Museo sijaitsee kuuluisan latvialaisen arkkitehdin Konstantins Peksensin suunnittelemassa rakennuksessa, jossa arkkitehti itse perheineen myös asui.

Museokäynti näyttää miten monipuolisesti jugend-vaikutti koko elämään, jugend ei ollut vain rakennussuunta, tai taidesuunta, vaan jugendin henkeen suunniteltiin niin vaatteet, astiat, huonekalut, lamput, tekstiilit, kankaat kuin tapetit.

Jätän luennoimisen tähän ja suosittelen, että jos ette pääse ihan heti itse Riikaan, tutustutte jugendin viehättäviin kasvoihin rakennustaiteessa kuvagalleriani kautta.

Olen ollut kiltti ja tehnyt samoista kuvista kaksi valokuvakansiota, toinen on ns. Porta-kansio, toinen ns. Picasa-kansio.

Kommentoidakin saa! Sitä suorastaan odotetaan!

 
 

Riika - kauniita näkymiä

On vuorossa kuuden jutun kokonaisuudessa toiseksi viimeinen Riika-juttu.  Eli vielä tulee yksi kuva- ja tarinakooste, ja sitten en teitä enää Riian-kuvilla ja tarinoilla vaivaa.

Tämä toiseksi viimeinen on lähinnä kuvakooste.

Ja annetaan kuvien puhua puolestaan  - Riika on kaunis kaupunki, ja se, joka kaipaa ja haluaa nähdä vain kauneutta kaupungissa, saa varmasti kameraansa, silmiinsä ja sieluunsa valtavan määrän upeita näkymiä:

Tässähän näitä olikin. Mutta tarkkaavainen katsoja, tai paremminkin, se joka on Riiassa käynyt, kysyy: missä on kaikki upeat jugend-talot? Etkö niitä nähnyt, etkö kuvannut?

Ja vastaan: toki!

Ja viimeinen postaus tulee olemaan se minulle ehkä tärkein. Olin ottanut asiakseni perehtyä Riian jugend- ja art nouveau - arkkitehtuuriin, ja sen tein.

Mutta kuvia ja ymmärrettävää ja sulatettavaa on itselle vielä niin paljon, että en ihan heti saa järkevää kokonaisuutta aikaiseksi.

Kiitos jos jaksoitte edes nämä kuvat katsoa!