Narva ja animaalinen koski

Matkakertomus on edennyt lakipisteeseensä, Narvaan. Minne lähdimme katsomaan ja kuvaamaan villinä ja animaalisena kuohuvaa koskea. Näinhän minä eilen kirjoitin.

Saavuimme kaupunkiin iltapäivällä ja aivan ensimmäiseksi lähdimme katsomaan Narvan linnoituksia, niitä jotka ovat kahden puolen Narva-jokea jakaen samalla Narvan kahdeksi kaupungiksi kahdessa valtiossa. Toisella puolen on Viron puoleinen Hermanni-linnoitus, toisella puolen jokea on Jaanilinnan (suomeksi Iivananlinnan ja venäjäksi Ivangorodin) linnoitus.

 Molemmat linnoitukset, joita Narva-joki erottaa

Venäjän puoleinen Jaanilinn eli Iivananlinna

Venäjän lippu liehuu Jaanilinnassa

Ruotsin leijona on Narvan taistelun (1700) muistomerkki. Takana Hermannin linnoitus.

Narvan historia on sotaisa. Se on ollut kahtia jaettu kaupunki jo keskiajalla, jolloin Viron puoleinen Narva edusti katolista länttä ja Venäjän puoleinen Narva ortodoksista itää.

Wikipedia tietää kertoa Narvan historiasta ja taisteluista seuraavaa:

Tanskalaiset perustivat Narvan vuonna 1223. Hermannin linnoituksesta ensimmäinen maininta historiallisissa asiakirjoissa on vuodelta 1277. Eestinmaa, sen mukana Narvan linna ja sitä ympäröivä kaupunki myytiin Saksalaiselle ritarikunnalle 1347.  Narvajoen itärannalle alettiin rakentaa Iivananlinnaa 1492 Iivana III:n toimesta. Venäjä sai Narvan haltuunsa Liivin sodassa 1558, jonka jälkeen kaupungin omistaja vaihtui muutaman kerran, päätyen lopulta vuonna 1581 Ruotsille.

Suuren pohjansodan yhteydessä Narvassa käytiin Ruotsin ja Venäjän välillä vuonna 1700 Narvan taistelu,  jonka Ruotsi voitti. Venäjä kuitenkin valloitti Narvan takaisin 1704, jonka jälkeen se oli osa Venäjää aina Viron itsenäistymiseen saakka vuonna 1918. Ennen toista maailmansotaa myös Iiivananlinna oli osa Narvaa, mutta kun Viro päätyi sodan päätteeksi Neuvostoliitolle, siirrettiin Iivananlinna Venäjän SFNT:aan kuuluvaksi 1945.   

Animaalinen koski

Komeita linnoituksia hetken ihailtuamme lähdimme koskelle - sehän oli koko tämän reissun missio. Vuosi takaperin kävimme koskella ensimmäisen kerran. Rajavartioston miehet päästivät meidät Narva-joen ylittävälle sillalle ilman viisumeita ja näköalat olivat huikeat. Tuntui että koski tempaisee meidät mukaansa, sen jyly oli valtaisa.

Niinpä osasimme tälläkin kertaa suunnata suorin vartaloin rajavartioston uuteen rakennukseen, jonka kautta pääsee kahden valtion väliselle sillalle. Molemmilla oli kamerat kädessä ikäänkuin selventämässä tarkoitustamme. Minä harjoittelin jo koskea kuvaavia ääntiöitä ja kädellä viuhdottuja suuria kaaria, joilla viittilöidä asiamme selväksi venäjänkielisille rajavartioille. WoooosH  ja HRRrummmm ja Räisk ja Päisk ja Loisk ja sitten Foto Klik Klik.

Rajavartioasema oli kiinni.

Niinpä sitten tassutimme joen reunalle, mahdollisimman lähelle koskea ja kurkkasimme betonisen aidan yli. Siellä se oli. Narvan koski. Animaalinen se ei ollut vaan aneeminen. Ei olleet jäät vielä lähteneet. Hiukanko olin iloinen että en käynyt rajavartioille pärisemässä ja koskea imitoimassa. Olisivat laittaneet minut luultavimmin lukkojen taakse pärisemään muiden Narvan pöpien kanssa.

 Ainoa anima koskessa oli yksi ankea sorsa joka tallusteli sillan alla vettä polvitaipeisiin asti

Nielimme pettymyksemme ja jatkoimme vielä tovin tämän aika ankean Viron kolmanneksi suurimman kaupungin kiertelyä. Ankea se on siksi, että sosiaalisia ongelmia on paljon - työttömyys on päivän sana, varsinkin sen jälkeen kun kaupungin suurin työllistäjä, valtava Krenholmin tekstiilitehdas sulki lopullisesti ovensa reilu vuosi sitten.

  Hiljainen on Kreenholmin tekstiilitehdas, joka aikanaan oli Venäjän suurin tehdas, ja kaupungin suurin työllistäjä

Kreenholmi Manufaktuur

Kreenholmin kerran niin uljas ja upea tekstiilitehdas sijaitsee Kreenholmin saarella. Kreenholmi Manufaktuur perustettiin 1800-luvulla kosken viereen ja se oli tuolloisen Venäjän imperiumin suurin tekstiilitehdas. Vuonna 1913 siellä työskenteli yli 10.000 työläistä. 

Tehtaan ympärille muodostui yhtenäinen teollisuusrakennuskompleksi, johon kuuluivat tehtaan ohella sairaala, tehtaan työläisten kasarmit, johtajien talot ja Kreenholmin puisto. Rakennustyyli oli englantilainen ja materiaalina punatiili. 

2000-luvun alusta alkaen tehdas painiskeli taloudellisten ongelmien kanssa ja henkilökuntaa alettiin vähentämään ensin sadoissa, sitten tuhansissa. Vuonna 2010 tehdas suljettiin lopullisesti. Tehtaan viimeiset omistajat olivat ensin ruotsalainen Borås Wäfveri -konserni ja lopuksi ruotsalais-venäläinen yhteisyritys Eurotekstiil. Tehtaassa, jossa sen parhaina vuosina työskenteli yli 13.000 henkeä, oli jäljellä sen sulkiessa ovensa enää vain 500 työntekijää.

--

Näin päättyy matkakertomus Kreenholmin tehtaan suljetuille oville. Sieltä toki palasimme kotiin, ja hyvillä mielin. Olihan reissuun sisältynyt monenlaista mielenkiintoista: Ontika, Valaste, Kohtla-Järve ja Sillamäe (joista kahdesta viimeisestä kirjoitan vielä jossain vaiheessa erikseen), Toila ja lopulta köyhä mutta historiallinen Narva.

Kiitos kaikille niille, jotka matkan tekivät kanssamme. Tervetuloa itse kokemaan ihmeellinen itäisin Viro!

Kohinaa ja pauhua - osa 1: Narvassa

Palasimme eilen Luontouunojen koskikierrokselta Pohjois-Virossa. Päämääränä oli nähdä mahdollisimman monta vetistä paikkaa.

Matkaa tehtiin 750 km ja aikaa siihen meni 15 tuntia. Sinä aikana tuli sitten kudottua yksi villapaidan alku, kuvattua rapiat 400 kuvaa ja  nähtyä virtaavaa vettä useampikin tuhat kuutiolitra.

Aivan ensimmäiseksi, ennenkuin pääsen matkakertomuksen alkuun, haluan kuitenkin lähettää terveiset sille instanssille, joka pitää yllä http://www.ilm.ee/ -sivustoja. Ja terveiseni ovat tässä:  "Hankkikaa uusi ammatti! Menkää vaikka ojankaivuuseen!", kuten lukioaikainen englanninopettajani aikanaan tapasi luokkaa kannustaa.

Nimittäin, jos olisimme uskoneet ilm.ee:tä, olisimme istuneet koko pitkän päivän Otepäällä verhot ikkunoiden edessä hämärän hyssyä pitäen. Luvattu oli sadetta niin Narvaan kuin koko Pohjois-Viroon. Ja mikä oli todellinen säätila: aivan upea. Mieltä ja silmää hivelevä aurinkoinen kevätsää helli meitä koko matkan ajan! Että se siitä sääprognoosista.

Liikkeelle lähdimme todella varhain. Minä nousin ylös jo klo 04.00, perheen miespuoliset, Kimmo ja Latte, tuntia myöhemmin. Ja kello 06.00 starttasimme liikkeelle Otepäältä, suuntana Itä-Viron koillisin kolkka, Narva.

Ystävällisten ihmisten kaupunki

Venäjän rajalla sijaitseva yli 66.000 ihmisen Narva on yksi Viron köyhimmistä kaupungeista, ellei köyhin, riippuen millä mittarilla köyhyyttä mitataan. Köyhyys ja ankeus näkyvät erityisesti neuvostoaikana rakennetussa keskikaupungissa, jossa toinen toistaan rumemmat suuret Stalinin ajan rapistuneet kerrostalot ja bunkkereita muistuttavat ostoskeskukset reunustavat vilkkaasti liikennöityjä katuja. Harmaus ja katupöly lisäävät kevätpäivänä maiseman ankeutta. Myös ihmiset kaduilla vaikuttavat nukkavieruilta, asusteiden yleisväritys on tummaa, nuhjuista. Vanhoja mummoja ylittämässä vaivalloisesti suojatietä, vanhoja ukkoja kalastelemassa resuisissa vaatteissa joen rannalla.

Älkää antako näyn pettää silmiänne. Tämä on vain yksi puoli Narvaa. Katsokaa tarkemmin. Ja huomaatte, että täällä eletään samanlaista elämää kuin kaikkialla muuallakin maailmassa, elämää johon kuuluvat mukaan myös ilo. Usko, toivo ja  rakkaus. Unohtamatta ystävyyttä tai ystävllisyyttä.

Mikä minua Narvan ihmisissä yllätti, oli se valtava ystävällisyys, jota kohtasimme kaikkialla.

Kun etsimme koskea päädyimme joen rannalle, jossa pari iäkästä miestä olivat kalassa. Minä reippaasti autosta ulos neuvoa kysymään. Vaikka arvaankin, että kaupungissa, jossa 98% väestöstä on venäjänkielistä, on sattumankauppaa löytää vironkielentaitoinen ihminen.

Terettelen miestä, joka katsoo mietteliäänä lähestymistäni. Mies vastaa minulle venäjäksi. Minä jatkan kuitenkin, selitän että etsin Kreenholmin saarta ja koskea. Mukana minulla on netistä printtaamani kuva koskesta ja Kreenholmin suuresta tekstiilitehtaasta, ja sitä sormellani tökin samalla kun selitän asiaani.

Mies ymmärtää heti mistä on kyse ja hän alkaa laajasti selittää minulle ajo-ohjeita. Ja esitykseen kuuluu suuri määrä elekieltä. Mies toistaa keskeisiä sanoja, samalla kun itse piirtelee sormella kuvaani ajoreittiä.  Ja kuin ihmeen kaupalla ymmärränkin ohjeet, joiden perusteella löydämme perille.

Saavumme koskelle, mutta sen valokuvaus on hankalaa, sillä joki on kosken kohdalla suurelta osalta suljettu valtavien betonivallien sisään. Yritän kurotella vallien yli ja saada kunnon kuvaa mahtavasta joesta, joka kuohuu ohitsemme. Mutta kuvaus on vaikeaa, kurotella täytyy todella pitkälle ja tuntuu kuin alla viilettävä kuohuva joki imaisisi minut pian mukaansa. Kun paikalle tulee mies, joka venäjäksi selittää meille, että me voimme päästä kuvaamaan jalankulkusilloille, jos käymme rajavartiostolta lupaa kysymässä. Sillat siis yhdistävät Viron ja Venäjän toisiinsa joen yli ja ylitykseen tarvitaan viisumia.

Aluksi minulla on hieman vaikeuksia ymmärtää miestä, mutta kun hän näyttää minne pitää mennä, mitä ovikelloa soittaa, lähdemme kiitollisina rajavartioston pakeille. Oven avaa yrmyn näköinen turvamies, venäjänkielinen. Me näytämme kameroita, selitämme elekielellä, että haluaisimme mennä jalankulkusillalle kuvaamaan, ja mies avaa oven ja päästää meidät talon takaovesta silloille. Ja eihän mies mikään yrmy olekaan. Eikä virkapukuinen nainen, joka hymyilee kauniisti kun käytän ainoan osaamani venäjänkielisen sanan (ruki ver-komentoa ei lasketa): spasiba!

Pääsemme sillalle, ja ah autuutta millaiset näkymät sieltä aukeavat. Koski on todella HURJA. Se möyryää ja kohisee ja pauhaa, se on villi, se on alkuvoimainen, se on kertakaikkiaan UPEA:

Kuva otettu kumartumalla pitkälti betonikaiteen yli

Jalankulkusiltoja on kaksi, tämä kuvattu myös rannalta käsin, kurotustekniikalla

Ja sitten muutamia  kuvia jalankulkusillalta kahden valtakunnan välistä otettuna:

Ei hullumpaa, vai mitä sanotte?

Narva - kaupunki täynnä historiaa

Aloitin tämän kirjoituksen kuvailemalla Narvan ankeutta, sen neuvostovuosien jättämää yleisilmettä. Mutta Narva on paljon muutakin. Se on ennen kaikkea historiallinen kaupunki, joka on kokenut ja nähnyt monia sotia. Sillä on ollut oma suuruutensa aika, ja yhtä lailla omat kohtalonhetkensä. Lyhyen englanninkielisen katsauksen Narvan historiaan voi lukea klikkaamalla tästä.

Kaupungin komein nähtävyys on epäilemättä kaksoislinnoitukset, jotka sijaitsevat kahden puolen Narva-jokea, kahdessa valtiossa. Läntisellä rannalla sijaitsee Hermannin linnoitus ja itäisellä rannalla Iivanan linnoitus (viroksi Jaanilinn, ven. Ivangorod). Iivanan linnoitus on osa Iivananlinnan kaupunkia, joka kuuluu siis Venäjälle.

Seistessämme Narva-joen rannalla kuvaamassa tätä näkymää kohtaamme jälleen itäisen Viron ystävällisyyttä. Kohtelias mies tulee puhuttelemaan meitä suomeksi ja kysyy, tiedämmekö mitä olemme katselemassa. Minä yritän jotain tähän vastata, öhm, kahta linnoitusta, jokea, siltaa. Ja mies nauraa: "Onko se teille tuttu näkymä? Onko teillä viiden kruunun seteliä? Katsokaa sen kääntöpuolta, ja mitä näette? Tämän maiseman!"
 
Mies esittelee itsensä, antaa käyntikorttinsa. Hän on Itä_Virumaan asiantuntija ja ystävä. Luontokuvaaja, joka on laillamme innostunut koskista. Hän antaa meille vinkkejä paikoista, joissa meidän kannattaa pysähtyä, mistä löytyy putouksia, joista toiset eivät välttämättä tiedä mitään.
 
Voisimme jutella vaikka kuinka pitkään, mutta kello käy. Meillä on tiukka aikataulu, jos aiomme nähdä viisikin isoa putousta tällä matkalla. Kiitämme miestä saamistamme tiedoista ja jatkamme matkaa.
 
Jatkamme siis Narvasta matkaa kohti Narva-Jõesuuta, vanhaa kylpyläkaupunkia, joka jo tsaarin ajalla oli suosittu.


Narva-Jõesuu - uinuva kylpyläkaupunki täynnä nostalgiaa

Narvan kupeessa Narva-joen ja meren lahden muodostamassa kolmiossa sijaitsee vanha kylpyläkaupunki, Narva-Jöesuu. Kaupungin kadut, joiden reunamilla on vanhoja puutaloja, jos myös uudempaa arkkitehtuuria Viron viimeiseltä viideltäkymmeneltä vuodelta,  kulkevat mäntymetsän dyyneillä.

Vuonna 1784 paikka sai nimen Hungerburg (Nälkäinen kaupunki). Legendan mukaan nimen antoivat saksalaiset kauppiaat, jotka haaksirikon jälkeen eivät löytäneet rannikolta mitään syötäväksi kelpaavaa. Vuonna 1894 nimi muutettiin Narva-Jõesuuksi, mutta tavan mukaan sitä vielä nimitettiin Hungerburgiksi. Ainutlaatuisen ulkomuotonsa kaupunki sai ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Narva-Jõesuu oli tsaarin ajalla pietarilaisen aristokratian suosima.  Huviloiden määrä nousi ensimmäisen maailmansodan alkuun mennessä jopa tuhanteen. Tosin tästä loistokaudesta kertoo enää vain asemakaava tyhjine tontteineen. Terijoen tapaan Narva-Jõesuunkin pitsihuviloita siirrettiin maailmansotien välillä muualle maahan ja niitä löytää yhä mm. Pärnusta, Haapsalusta ja Tallinnan Nõmmelta.

Toisesta maailmansodasta paikan päällä säilyi vain kolmisenkymmentä huvilaa ja näistäkin on enää jäljellä vain muutama. Sodassa tuhoutui myös ydinkeskusta ja mm.  vuonna 1935 valmistunut rantapaviljonki Rannahoone.

Neuvostovuosinakin kaupunki oli suosittu lomailukohde. Ajan panos kaupungin ilmeeseen ja arkkitehtuuriin oli, miten sen kauniisti sanoisi, lähinnä rumuuden estetiikkaa. Vanhaa puretaan nyt pontevasti pois ja uutta rakennetaan tilalle. Silti, tuo neuvostoajan nostalgia kylpyläkaupungissa on jotain niin eksoottista, että soisin siitä jotain jätettäväksi jäljellekin, kaikesta uudistusinnosta huolimatta.

Narva-Jõesuun suosion perustana on tietenkin upeat 12 km pitkät hiekkarannat, joiden hiekka on erinomaisen hienorakenteista. Viime vuosina kaupungin matkailuarvo on uudelleen ymmärretty myös Suomessa ja uusia Spa-hotelleja on rakenteilla kaupunkiin useampiakin.

Ja tätä hiekkaunelmaa jatkuu 12 kilometrin verran

Narva-Jõesuun lähellä on myös nähtävyys, jota suosittelen lämpimästi. Suurella, suorastaan valtavalla mäntymetsällä sijaitsee hautausmaa, joka hakee eksoottisuudessaan vertaansa. Minähän rakastan kuljeskella vanhoilla hautausmailla, ja täällä olisin voinut olla vaikka kuinka pitkään.

Hautausmaan eksoottisin osa sijaitsi punaisilla hiekasta muodostuneilla kumpareilla. Toinen toistaan värikkäämmät hautakoristeet, mukana paljon tekokukkia, joulukoristeita, puihin ripustettuja seppeleitä, vainajille jätettyjä ruokalahjoja, kilpailivat väriloistosta kirkkaan punaisen hiekan kanssa.

Tähän päättyy matkakertomuksen ensimmäinen osa. Jätämme Narvan ja Narva-Jõesuun taaksemme ja lähdemme kohti seuraavia kohisevia kohteita. Siitä myöhemmin lisää.