Kohinaa ja pauhua - osa 3: Jägalan putous ja Tuhalan Noitakaivo

On vuorossa viimeinen osa matkakertomuksesta.

Ontikasta selvittyämme jatkoimme matkaa pitkin pohjoisrannikkoa. Suomenlahti siinteli kauniin sinisenä ja ajatukset lähtivät kotia kohti. Siellä jossain kaukana on myös Suomi.

Jälleen näimme runsain joukoin hanhia, ne taisivat olla matkalla kohti pohjoista:

Hermoheikkoja tyyppejä nämä siipiveikot. Tarvitaan vain yksi kameran naksahdus ja jo lähtee parvi liitoon:

Hanhien jälkeen jäi taivaalle lentelemään muutamainen pieni haukka

Matka jatkuu sopuisissa merkeissä, mutta nyt alkaa olla jo nälkä. Aamiaisemme on ollut kiireinen hodari Statoilin pihalla Mustveessä. Pysähdymme Viitnan kievariin, joka sijaitsee sopivasti tien varrella. Olemme käyneet täällä aiemmin, kahdeksan vuotta sitten, kun kävimme tutustumassa Palmsen ja Sagadin kartanoihin, ja meillä on paikasta mukavat muistot.

Ruokapaikka jakautuu itse asiassa kahteen osaan: Körtsiin ja Toidutareen eli varsinaiseen kievariin ja hieman yksinkertaisempaan itsepalveluravintolaan. Valitsemme jälkimmäisen, koska muistomme sen tarjoamasta Kievin kotletista ovat vahvat.

Tunnetteko ruokalajin? On ehdottomasti suositeltavien listalla. Kievin kotletti, kuten se esimerkiksi Viitnassa tarjoillaan, koostuu kanaleikkeestä, joka on rullattu ja jonka sisällä on maustevoita. Viitnan kotletissa on pinnalla pieniä paahtoleipäkuutioita, ja koko rulla on lopuksi ymmärtääkseni pikaisesti uppopaistettu rasvassa. Kokonaisuus on sanalla sanoen herkullinen, pinnalta rapea, sisältä pehmeää kananlihaa ja voita. NÄM!

Kello on tässä vaiheessa noin viisi iltapäivällä ja alamme olla hieman huolissamme aikataulustamme. Meillä on listalla vielä kaksi putousta, matkan pääkohde eli Jägalan putoukset ja Keilan putoukset. Lähdemme siis liikkeelle, nyt enää sen enempiä pysähtelemättä.

Olemme Jägalassa ilta-auringon aikaan. Ajankohta ei voisikaan olla parempi, matalalta paistava aurinko kultaa vesiputouksen, joka näyttää syöksevän kultaa tai meripihkaa. Näky on huikea!

Jägalan putous on noin 60 metriä leveä ja kahdeksan metriä korkea. Se toimii koko vuoden, mutta keväällä veden määrä kasvaa merkittävästi. Silloin virtaa putouksesta vettä 200 kuutiometriä sekunnissa. Se on paljon vettä se.

Olemme sanalla sanoen haltioissamme. Nyt on pakko ottaa kunnon turistiposeerauskuvia. On hyvin epätodennäköistä että lähiaikoina pääsen Niagaran eteen keikistelemään, joten nyt on otettava tästä kaikki riemu irti:

Tarkkaavainen lukija saattaa ihmetellä missä on perheen suuri pienimmäinen, häntä ei ole kuvissa näkynyt. Ei hätää, Rensselisetä alias Eräs alias J.Ölli on tukevasti mukana matkassa. Putouksille poikaa ei voi ottaa mukaan, sillä pojalla on ikävä tapa rynniä pää viidentenä jalkana joka paikkaan. Sakan jyrkänteillä oli hilkulla, ettei Jässi porhaltanut klintiltä alas kun silmä hetkeksi vältti.

Mutta Jägalassa teimme kävelyretken pitkin joenvartta ja Kultainen Leijona pääsi ottamaan ilta-aurinkokylpyjä:

Katse on suunnattu putouksille: "Tuonne kyllä tahtoisin mennä!"

Mutta kello käy armottomasti eteenpäin ja aurinko alkaa laskea. Joudumme jättämään Keilan putouksen pois listalta. Jolloin nähtyjen vesiaihioiden määrä supistuu neljään: Narva, Valaste, Saka ja Jägala. Vaikka missiona oli ehtiä nähdä viisi merkittävää kohisijaa.

Minä keksin, että jos muutamme matkareittiä ja nokkelasti ohitamme Tallinnan sen itäpuolelta kiertäen, pääsemme näppärästi Tuhala Nõiakaevulle eli Tuhalan Noitakaivolle, joka sijaitsee Tallinna - Tartto -välisen tieosuuden lähellä. Ja se saattaa vielä olla aktiivinen. Siis sinne!

Muutama sana Tuhalan noitakaivosta. Se on virolaisille rakas nähtävyys, outo kaivo, joka alkaa pulputtaa vettä kun maanalaisen Tuhalan joen virtaus kasvaa suuremmaksi kuin 5000 litraa sekunnissa. Sanotaan, että tuolloin alkavat noidat kaivossa vihtomaan.

Veden tulviminen kaivosta voi kestää vain muutaman päivän, viime keväänä vain kahtena päivänä oli kaivo aktiivinen. Tänä vuonna pulputtelu alkoi 3.4.2010.

Tänne siis oli Tiinan mieli. Lähdimme nokkelasti kiertämään Tallinnaa. Ja arvatenkin olimme niin nokkelia, että kiertoreitistä tuli jotakuinkin laaja. No, kerranko sitä ihminen erehtyy karttaa lukiessaan.

Kun lopulta saavuimme Tallinna -Tartto -tielle oli aurinko jo painumassa mailleen. Tuhalaan kääntyessämme se oli jo laskenut ja vain jokunen säde pilkahteli horisontin alapuolelta, kuin muistona kauniista päivästä.

Mutta siellä kaivo meitä odotteli, iloisesti pulputellen. Ja, kiitos tripodin ja pitkän valotusajan, sain kuin sainkin napattua viidennestä pulputtelijasta muutamaisenkin kuvan.

Ja näihin kuviin päätän tämän matkakertomuksen. Sillä tämän jälkeen ei ole muuta kerrottavaa kuin että ajoimme tukka putkella kotia kohti. Otepäällä olimme joskus puolen yön paikkeilla.

Että tällainen reissu kohinaa ja pauhua etsiessä.

Kiitos jos jaksoitte tänne asti lukea!

Kohinaa ja pauhua - osa 1: Narvassa

Palasimme eilen Luontouunojen koskikierrokselta Pohjois-Virossa. Päämääränä oli nähdä mahdollisimman monta vetistä paikkaa.

Matkaa tehtiin 750 km ja aikaa siihen meni 15 tuntia. Sinä aikana tuli sitten kudottua yksi villapaidan alku, kuvattua rapiat 400 kuvaa ja  nähtyä virtaavaa vettä useampikin tuhat kuutiolitra.

Aivan ensimmäiseksi, ennenkuin pääsen matkakertomuksen alkuun, haluan kuitenkin lähettää terveiset sille instanssille, joka pitää yllä http://www.ilm.ee/ -sivustoja. Ja terveiseni ovat tässä:  "Hankkikaa uusi ammatti! Menkää vaikka ojankaivuuseen!", kuten lukioaikainen englanninopettajani aikanaan tapasi luokkaa kannustaa.

Nimittäin, jos olisimme uskoneet ilm.ee:tä, olisimme istuneet koko pitkän päivän Otepäällä verhot ikkunoiden edessä hämärän hyssyä pitäen. Luvattu oli sadetta niin Narvaan kuin koko Pohjois-Viroon. Ja mikä oli todellinen säätila: aivan upea. Mieltä ja silmää hivelevä aurinkoinen kevätsää helli meitä koko matkan ajan! Että se siitä sääprognoosista.

Liikkeelle lähdimme todella varhain. Minä nousin ylös jo klo 04.00, perheen miespuoliset, Kimmo ja Latte, tuntia myöhemmin. Ja kello 06.00 starttasimme liikkeelle Otepäältä, suuntana Itä-Viron koillisin kolkka, Narva.

Ystävällisten ihmisten kaupunki

Venäjän rajalla sijaitseva yli 66.000 ihmisen Narva on yksi Viron köyhimmistä kaupungeista, ellei köyhin, riippuen millä mittarilla köyhyyttä mitataan. Köyhyys ja ankeus näkyvät erityisesti neuvostoaikana rakennetussa keskikaupungissa, jossa toinen toistaan rumemmat suuret Stalinin ajan rapistuneet kerrostalot ja bunkkereita muistuttavat ostoskeskukset reunustavat vilkkaasti liikennöityjä katuja. Harmaus ja katupöly lisäävät kevätpäivänä maiseman ankeutta. Myös ihmiset kaduilla vaikuttavat nukkavieruilta, asusteiden yleisväritys on tummaa, nuhjuista. Vanhoja mummoja ylittämässä vaivalloisesti suojatietä, vanhoja ukkoja kalastelemassa resuisissa vaatteissa joen rannalla.

Älkää antako näyn pettää silmiänne. Tämä on vain yksi puoli Narvaa. Katsokaa tarkemmin. Ja huomaatte, että täällä eletään samanlaista elämää kuin kaikkialla muuallakin maailmassa, elämää johon kuuluvat mukaan myös ilo. Usko, toivo ja  rakkaus. Unohtamatta ystävyyttä tai ystävllisyyttä.

Mikä minua Narvan ihmisissä yllätti, oli se valtava ystävällisyys, jota kohtasimme kaikkialla.

Kun etsimme koskea päädyimme joen rannalle, jossa pari iäkästä miestä olivat kalassa. Minä reippaasti autosta ulos neuvoa kysymään. Vaikka arvaankin, että kaupungissa, jossa 98% väestöstä on venäjänkielistä, on sattumankauppaa löytää vironkielentaitoinen ihminen.

Terettelen miestä, joka katsoo mietteliäänä lähestymistäni. Mies vastaa minulle venäjäksi. Minä jatkan kuitenkin, selitän että etsin Kreenholmin saarta ja koskea. Mukana minulla on netistä printtaamani kuva koskesta ja Kreenholmin suuresta tekstiilitehtaasta, ja sitä sormellani tökin samalla kun selitän asiaani.

Mies ymmärtää heti mistä on kyse ja hän alkaa laajasti selittää minulle ajo-ohjeita. Ja esitykseen kuuluu suuri määrä elekieltä. Mies toistaa keskeisiä sanoja, samalla kun itse piirtelee sormella kuvaani ajoreittiä.  Ja kuin ihmeen kaupalla ymmärränkin ohjeet, joiden perusteella löydämme perille.

Saavumme koskelle, mutta sen valokuvaus on hankalaa, sillä joki on kosken kohdalla suurelta osalta suljettu valtavien betonivallien sisään. Yritän kurotella vallien yli ja saada kunnon kuvaa mahtavasta joesta, joka kuohuu ohitsemme. Mutta kuvaus on vaikeaa, kurotella täytyy todella pitkälle ja tuntuu kuin alla viilettävä kuohuva joki imaisisi minut pian mukaansa. Kun paikalle tulee mies, joka venäjäksi selittää meille, että me voimme päästä kuvaamaan jalankulkusilloille, jos käymme rajavartiostolta lupaa kysymässä. Sillat siis yhdistävät Viron ja Venäjän toisiinsa joen yli ja ylitykseen tarvitaan viisumia.

Aluksi minulla on hieman vaikeuksia ymmärtää miestä, mutta kun hän näyttää minne pitää mennä, mitä ovikelloa soittaa, lähdemme kiitollisina rajavartioston pakeille. Oven avaa yrmyn näköinen turvamies, venäjänkielinen. Me näytämme kameroita, selitämme elekielellä, että haluaisimme mennä jalankulkusillalle kuvaamaan, ja mies avaa oven ja päästää meidät talon takaovesta silloille. Ja eihän mies mikään yrmy olekaan. Eikä virkapukuinen nainen, joka hymyilee kauniisti kun käytän ainoan osaamani venäjänkielisen sanan (ruki ver-komentoa ei lasketa): spasiba!

Pääsemme sillalle, ja ah autuutta millaiset näkymät sieltä aukeavat. Koski on todella HURJA. Se möyryää ja kohisee ja pauhaa, se on villi, se on alkuvoimainen, se on kertakaikkiaan UPEA:

Kuva otettu kumartumalla pitkälti betonikaiteen yli

Jalankulkusiltoja on kaksi, tämä kuvattu myös rannalta käsin, kurotustekniikalla

Ja sitten muutamia  kuvia jalankulkusillalta kahden valtakunnan välistä otettuna:

Ei hullumpaa, vai mitä sanotte?

Narva - kaupunki täynnä historiaa

Aloitin tämän kirjoituksen kuvailemalla Narvan ankeutta, sen neuvostovuosien jättämää yleisilmettä. Mutta Narva on paljon muutakin. Se on ennen kaikkea historiallinen kaupunki, joka on kokenut ja nähnyt monia sotia. Sillä on ollut oma suuruutensa aika, ja yhtä lailla omat kohtalonhetkensä. Lyhyen englanninkielisen katsauksen Narvan historiaan voi lukea klikkaamalla tästä.

Kaupungin komein nähtävyys on epäilemättä kaksoislinnoitukset, jotka sijaitsevat kahden puolen Narva-jokea, kahdessa valtiossa. Läntisellä rannalla sijaitsee Hermannin linnoitus ja itäisellä rannalla Iivanan linnoitus (viroksi Jaanilinn, ven. Ivangorod). Iivanan linnoitus on osa Iivananlinnan kaupunkia, joka kuuluu siis Venäjälle.

Seistessämme Narva-joen rannalla kuvaamassa tätä näkymää kohtaamme jälleen itäisen Viron ystävällisyyttä. Kohtelias mies tulee puhuttelemaan meitä suomeksi ja kysyy, tiedämmekö mitä olemme katselemassa. Minä yritän jotain tähän vastata, öhm, kahta linnoitusta, jokea, siltaa. Ja mies nauraa: "Onko se teille tuttu näkymä? Onko teillä viiden kruunun seteliä? Katsokaa sen kääntöpuolta, ja mitä näette? Tämän maiseman!"
 
Mies esittelee itsensä, antaa käyntikorttinsa. Hän on Itä_Virumaan asiantuntija ja ystävä. Luontokuvaaja, joka on laillamme innostunut koskista. Hän antaa meille vinkkejä paikoista, joissa meidän kannattaa pysähtyä, mistä löytyy putouksia, joista toiset eivät välttämättä tiedä mitään.
 
Voisimme jutella vaikka kuinka pitkään, mutta kello käy. Meillä on tiukka aikataulu, jos aiomme nähdä viisikin isoa putousta tällä matkalla. Kiitämme miestä saamistamme tiedoista ja jatkamme matkaa.
 
Jatkamme siis Narvasta matkaa kohti Narva-Jõesuuta, vanhaa kylpyläkaupunkia, joka jo tsaarin ajalla oli suosittu.


Narva-Jõesuu - uinuva kylpyläkaupunki täynnä nostalgiaa

Narvan kupeessa Narva-joen ja meren lahden muodostamassa kolmiossa sijaitsee vanha kylpyläkaupunki, Narva-Jöesuu. Kaupungin kadut, joiden reunamilla on vanhoja puutaloja, jos myös uudempaa arkkitehtuuria Viron viimeiseltä viideltäkymmeneltä vuodelta,  kulkevat mäntymetsän dyyneillä.

Vuonna 1784 paikka sai nimen Hungerburg (Nälkäinen kaupunki). Legendan mukaan nimen antoivat saksalaiset kauppiaat, jotka haaksirikon jälkeen eivät löytäneet rannikolta mitään syötäväksi kelpaavaa. Vuonna 1894 nimi muutettiin Narva-Jõesuuksi, mutta tavan mukaan sitä vielä nimitettiin Hungerburgiksi. Ainutlaatuisen ulkomuotonsa kaupunki sai ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Narva-Jõesuu oli tsaarin ajalla pietarilaisen aristokratian suosima.  Huviloiden määrä nousi ensimmäisen maailmansodan alkuun mennessä jopa tuhanteen. Tosin tästä loistokaudesta kertoo enää vain asemakaava tyhjine tontteineen. Terijoen tapaan Narva-Jõesuunkin pitsihuviloita siirrettiin maailmansotien välillä muualle maahan ja niitä löytää yhä mm. Pärnusta, Haapsalusta ja Tallinnan Nõmmelta.

Toisesta maailmansodasta paikan päällä säilyi vain kolmisenkymmentä huvilaa ja näistäkin on enää jäljellä vain muutama. Sodassa tuhoutui myös ydinkeskusta ja mm.  vuonna 1935 valmistunut rantapaviljonki Rannahoone.

Neuvostovuosinakin kaupunki oli suosittu lomailukohde. Ajan panos kaupungin ilmeeseen ja arkkitehtuuriin oli, miten sen kauniisti sanoisi, lähinnä rumuuden estetiikkaa. Vanhaa puretaan nyt pontevasti pois ja uutta rakennetaan tilalle. Silti, tuo neuvostoajan nostalgia kylpyläkaupungissa on jotain niin eksoottista, että soisin siitä jotain jätettäväksi jäljellekin, kaikesta uudistusinnosta huolimatta.

Narva-Jõesuun suosion perustana on tietenkin upeat 12 km pitkät hiekkarannat, joiden hiekka on erinomaisen hienorakenteista. Viime vuosina kaupungin matkailuarvo on uudelleen ymmärretty myös Suomessa ja uusia Spa-hotelleja on rakenteilla kaupunkiin useampiakin.

Ja tätä hiekkaunelmaa jatkuu 12 kilometrin verran

Narva-Jõesuun lähellä on myös nähtävyys, jota suosittelen lämpimästi. Suurella, suorastaan valtavalla mäntymetsällä sijaitsee hautausmaa, joka hakee eksoottisuudessaan vertaansa. Minähän rakastan kuljeskella vanhoilla hautausmailla, ja täällä olisin voinut olla vaikka kuinka pitkään.

Hautausmaan eksoottisin osa sijaitsi punaisilla hiekasta muodostuneilla kumpareilla. Toinen toistaan värikkäämmät hautakoristeet, mukana paljon tekokukkia, joulukoristeita, puihin ripustettuja seppeleitä, vainajille jätettyjä ruokalahjoja, kilpailivat väriloistosta kirkkaan punaisen hiekan kanssa.

Tähän päättyy matkakertomuksen ensimmäinen osa. Jätämme Narvan ja Narva-Jõesuun taaksemme ja lähdemme kohti seuraavia kohisevia kohteita. Siitä myöhemmin lisää.