Ja meidän päiväretkemme Virossa jatkuvat.
Edellisen kerran tonttuilimme Itä-Virossa, toissapäivänä oli vuorossa Keski-Viro, ja sieltä kaupungit
Viljandi ja
Põltsamaa. Mutta tietenkin matkalle sattui monenlaista muutakin mielenkiintoista.
En voi riittävästi ihmetellä ja toistaa, että on tämä Viro monipuolinen maa. Vaikka neljä vuotta olemme täällä olleet, aina löytyy näille päiväreissuillemme uusia jänniä näkymiä. Reissu reissulta jaksamme innostua, löydämme paikkoja, joista emme ole tienneet mitään.
Niin siis, nyt lähdimme ensin Viljandiin, jossa olemme vierailleet usein. Kaupunkiin saavuttaessa Otepään suunnalta aukeaa se panoraamana silmien eteen:
(Vinkki: kannattaa klikata kuvaa, jos haluaa nähdä siitä jotain. Näin pieninä ei mikään oikein erotu minään)
Olen tehnyt aiemmin Viljandista oman valokuvagallerian, joka löytyy klikkaamalla
tästä joten ei enempää kuvia Viljandin kaupungista tällä kertaa.
Kiva kaupunki tuo Viljandi kuitenkin on: viehättäviä taloja, komea linnoitus, kulttuuria, iloista kesäistä meininkiä.
Ja kesäkaupunki Viljandi juuri onkin, talvella se on aika lailla kuollut. Tunnettu myös folkmusiikkijuhlistaan – eli kuten olen usein todennut, Viljandi on tietyssä mielessä kuin Suomen Kaustinen.
Tällä kertaa oli minulla Viljandissa aivan selkeä kohde jonne halusin: Viljandin tori, joka on elävä ja mukava paikka, kesäisin ja syksyisin varsinainen kasvien ja marjojen ja hedelmien aarreaitta.
Tällä kertaa mukaan tarttui takapaksillinen erilaisia perennoja ja pelargonioita, ja aivan pilkkahintaan. Linkamakaan ei mutissut lainkaan ollenkaan, kun ostoskoriin päätyi myös puoli kiloa kantarelleja (kilohinta 60 kr eli 3,85 eur), litra mustikoita (15 kr) ja kilo mansikoita (50 kruunua).
Eräs ihmettelee jälleen horsmien moninaisuutta. Ronja vetää snarkkaa penkin uumenissa eikä jaksa päätään nostaa – onhan noita nähty, se taisi itsekseen miettiä.
Ruokailla täytyy ihmisen myös matkoillaan, eikö vain? Ja mikä sen mukavampaa kun löytää hyvän ruokapaikan. Viljandissa minulla on ollut yksi puistattava ruokailukokemus, ja niinpä olimmekin riemusta soikeina kun keksimme uuden, aivan ihanan paikan: armenialaisen Soson puutarharavintolan. Pieni vaatimaton mutta siisti paikka, ja mikä ruoka!
Kun itse Suuri Soso (suuri niin fysiikaltaan kuin karismaltaan) oli paikalla ja kun hetimmiten löysimme Soson kanssa yhteisen sävelen – Soso lupasi tulla meille kylään ja minä lupasin ohjata turisteja Soson luo – niin johan pienestä ruokatuokiosta muodostui suoranainen juhlahetki. Soso toi ylimääräisenä maistiaisena pöytään hartso-keittoa, ja kävi moneen otteeseen tarkistamassa että kaikki on hyvin. Ja olihan se.
Soson erikoisuudet nassuteltuamme jatkui matka. Seuraava kohde Põltsamaa, joka sijaitsee likimain tasan keskellä Viroa. Mutta ensin pieni pysähdys Kõon kirkolla, koirat jaloittelevat ja minä kuvailen virolaisittain hieman erilaista ortodoksikirkkoa.
Põltsamaalle oli meillä asiaa ihan tietystä syystä. Olen aiemmin kertonut Hulvattomasta Heljän Puutarhareissusta elokuun lopulla. Siitä
täällä lisää, ketä kiinnostaa.
Yksi Heljän reissun kohteista on Põltsamaa ja siellä linna, viinikellari ja Põltsamaan ruusutarha. Ja niihin nyt lähdimme etukäteen tutustumaan.
Vaikka n. 5000 ihmisen Põltsamaa, tunnettu viineistään ja marjoistaan, on meille hyvinkin tuttu kaupunki, olihan meillä siellä aikanaan jopa asunto, niin linnanpihalle tai ruusutarhoihin emme koskaan eksyneet. Mikä lie siihen syynä.
No, sitä hauskempaa oli nyt tutustua paikkakunnan nähtävyyksiin turisteina, kamerat tanassa.
Vuonna 1272 pystytetty vanha ritarilinna ja sen nykyiset rauniot ovat oikeasti aika vaikuttavat. Mittaa ja kokoa linnoituksella on ollut: muurit ovat kanttiinsa lähemmäs 110 metriä pitkät ja nykyisin korkeudeltaan n. 11 metriä.
Kuva lainattu Põltsamaan kotisivuilta.
Linnanpihalta löytyy
museo,
viinikellari, ja
kaksi valokuvanäyttelyä, joista minä tietenkin riemastuin.
Toinen näyttelyistä oli koostettu viime vuoden parhaista uutiskuvista, ja oli ihan mielenkiintoinen sekin. Mutta tämä Valokuvakuninkaat oli historiallisena näyttelynä todella mielikuvitusta ja ajatuksia stimuloiva.
Kyse oli kahdesta viime vuosisadan alkupuolella vaikuttaneesta valokuvauksen pioneeristä, veljeksistä
Johannes (synt. 1880) ja
Peeter (synt. 1889)
Parikas.
Heillä oli Tallinnassa Kuningas-kadulla pieni valokuvastudio, jossa he ottivat potretteja niin julkimoista kuin tavallisesta kansastakin:
Parikkaan veljekset olivat samalla valokuvataiteen airueita, he perustivat Haapsaluun valokuvaklubin, jonka tehtävänä oli edistää valokuvausta taidemuotona. He tutkivat valokuvauksen tekniikkaa ja kirjoittivat muutamaisenkin perusteellisen oppikirjan valokuvauksen harrastajille.
He kuvasivat Viroa jokaiselta kantilta, niin maisemia kuin erilaisia elämänpiirejä – Johannes oli jakanut maan 13 erilliseen osa-alueeseen, jotka kaikki hän kiersi ja valokuvasi, kulkuvälineenään polkupyörä.
Sisällissodan raskaat vuodet tallentuivat nekin Parikkaan veljesten filmille. Kuten myös vuosisadan alun eri kulttuuritapahtumat.
Molempien veljesten aktiivinen kausi valokuvaajina päättyi toiseen maailmansotaan ja sitä seuranneisiin neuvostovuosiin. Peeter Parikas ja näyttelijävaimonsa Marje pakenivat Ruotsiin 1944. Johannes Parikas jäi laborantiksi entiseen studioonsa, joka oli valtiollistamisen yhteydessä siirtynyt Teatteriliiton omistukseen. Johannes Parikas kuoli vuonna 1958 ja Peeter Parikas vuonna 1972 Saltsjöbadenissa.
Mielenkiintoiset elämäntarinat, mielenkiintoisia valokuvia. Näyttelyssä olisi viipynyt pidempäänkin.
Vaan matka jatkui, nyt Põltsamaan Ruusutarhoille.
Kyse on suuresta kaupallisesta puutarhasta, jossa kasvaa yli 3.000 ruusua, lajikkeita on lähemmäs 900. Valinnanvaraa siis löytyy.
Heinäkuussa ruusut kukkivat täyttä häkää, värejä on niin montaa, että silmiin jo sattuu. Mutta onhan täällä toki kaunista. Olisin vain toivonut – ihan estetiikan vuoksi – hieman parempaa ryhmittelyä, nyt yleisnäkymä oli hieman sekava.
Mutta olihan täällä upeita ruusuja, ei siinä mitään.
Myyjätärtätönen ei kylläkään ollut aivan ajan tasalla. Kysymyksiini sopivista lajikkeista Otepäälle en saanut oikeastaan minkäänlaista järkevää vastausta. Päädyin sitten itse muutamaiseen köynnöstävään Flammentanziin, joiden tiedän olevan suht talvenkestäviä ja pariin matalampaan Schneewittcheniin.
Tällaista siis haaveilen - eli Flammentanz kukassa:
Jälkikäteen – hölmö kun olin, ja luin mainoksen vasta myöhemmin – selvisi, että ostettuani kolme taimea (ostin itse asiassa neljä) olisi minun pitänyt saada yksi taimi ilmaiseksi. Pieni asia, mutta jäi vähän jurppimaan. Vähän turhan pitkä matka lähteä näin jälkikäteen penäämään saataviaan. Grrr.
Ruusutarhoilta lähdimme vielä hetkeksi palloilemaan Põltsan kaupunkiin, ja ruusukaupunki kun Põltsamaa on, ei ruusuihin voinut täälläkään olla törmäämättä.
Istuimme hetken joen ääressä kahvilassa. Viereisessä pöydässä ölisi muutamainen kaljaveikko, joista Kimmo loihe lausemaan, onkohan Põltsamaan kaljaukot pultsarien sijasta põltsareita.
Näkymää kahvilasta sillalle:
Nyt oli virallinen osio reissusta tehty. Auto oli täynnä kasveja, marjoja ja hyväksi tietämäämme kuohuviiniä, jota löysimme Põltsamaan paikallisesta putiikista vallan kilpailukykyiseen hintaan: alta 34 kruunua/pudel (eli n. 2 euroa/pullo).
Jatkoimme matkaa vielä
Laiuseen, täytyihän perheen ritarin päästä taas kalpaveikkojen linnanraunioille herkistelemään.
Laiuse sijaitsee siis
Jõgevamaalla, joka on kaunista seutua sekin. Paljon niittyjä ja apilapeltoja:
Vooremäelle kiipesimme eli Jõgevamaan korkeimmalle kohdalle. Koirat pääsivät myös maisemia ihailemaan.
Minä kuvailin pörrinkäisiä ohdakkeissa, sillä Vooremäellä oli kimalaisilla menossa juhlat; joka pallukassa näytti olevan surinaa. Mutta niin pörisi myös ympärillämmekin, paarmoja ja kärpäsiä oli nyt pilvin pimein tunkemassa suuhun ja sieraimiin. Siis autoon ja eteenpäin.
Laiusesta lähdemme sitten suuntaamaan kotia kohti, mutta teemme vielä poikkeaman
Palamuseen ja
Luuan kartanolle, jossa on upea
arboretum, aikanaan yksi Viron suurimmista. Mutta ilta on jo niin pitkällä että jätämme arboretumiin ja läheisiin taimistoihin, joita on muuten monta, tutustumisen tuonnemmaksi.
Kauniit oli maisemat Vooremaalla, johon Palamuse ja Luua kuuluvat. Komea tuulimylly ilta-auringossa symboloikoon koko Vooremaata ja sen avaraa luonnonkauneutta:
Kuten juttuni aloitin – taas on seikkailtu ja nähty jos vaikka mitä. Jännä miten yhdenkin päivän ajoreissulla mieli virkistyy kuin pidemmänkin lomamatkan jälkeen
Ja on näistä päiväseikkailuista sekin hyöty, että jälleen on meillä lisää asiakkaillemme kerrottavaa, hienoja nähtävyyksiä neuvottavanamme. Ja, tietenkin, näin saan myös blogiin aina Viro-materiaalia. Itse asiassa niin paljon, että kaikkea ei saa edes juttuun mahdutettua mukaan.
Nytkin tuli taas pitkä juttu ja paljon kuvia, ja silti jäi vielä moni kuva näyttämättä. Kiva oli jos kuitenkin jaksoitte tänne asti.
