keskiviikko 13. tammikuuta 2010

Hämärän rajamailla

Tämä voisi olla melkein kummitusjuttu. Tai se voisi olla juttu zombeista, noista oudoista hämärän rajamailla vaeltavista elävistä kuolleista.

Tämä on juttu siitä miten sain kuvausluvan Niguliste-kirkkoon.

Ja näin tämä juttu menee:

Lähdimme sunnuntaina reippain mielin Nigulisteen päämääränämme nähdä Bernt Notken kuuluisa Kuolemantanssi. Minä halusin siitä ottaa myös muutamaisen valokuvan.

Pyyhällämme kirkon pääovesta sisään pakkasesta ja reippaasta kävelystä karaistuneina ja ensimmäinen mitä näemme on vanha mies seisomassa jonkinmoisen pulpetin takana. Hän tuijottaa meitä lasittunein silmin, väsyneenä kuin kaikki maailman huolet olisi kaadettu hänen niskaansa. Pienellä pään nyökkäyksellä hän vaivoin saa osoitettua meille, että meidän pitää kulkea kiviportaat alas. Näin teemme.

Kiviportaiden alla istuu nainen pöydän takana edessään jokunen postikortti ja muuta Niguliste-materiaalia. Päättelemme hänet lipunmyyjäksi. Minä räväytän esiin lehdistökortin jota nainen tuijottaa ilmeettömänä eikä sano juuta eikä jaata. Kersten esittää opiskelijakorttinsa ja hänelle myydään lippu 30 kruunulla. Kimmo nauraa että hänellä ei ole mitään paperia esittää, joten pannaan lippua tulemaan koko rahalla ja saa lipun 50 kruunulla. Ilman hymyä. Harvoin olen nähnyt niin ilmeetöntä naista.

Jatkamme matkaa vaatesäilytykseen jossa sielläkin on pari eläkeikäistä daamia odottelemassa. Jälleen kaikki käy hitaasti ja ilmeettömästi kuin hidastetussa elokuvassa. Kunnes toinen vaatesäilytystädeistä vahingossa pudottaa Kerstenin päähän katossa killuvan joulukoristeen, johon rouva lähes naurahtaa: "Olikin aika jo näistä päästä."

Olemme sukeutuneet ulkovaatteista ja jatkamme matkaa kohti kirkon pääsalia. Taas noustaan portaita ja portaiden päässä istuu jälleen vanha nainen pöydän takana. Naisen tehtävä jää meille hieman epäselväksi. Lippuja meillä ei ole, joten lipuntarkastaja rouva ei selvästikään ole. Portaiden päästä rouva ei näe kirkkosaliin eikä alakertaan. Hän vain istuu pöydän takana eikä selvästikään halua ottaa kontaktia. Hän katsoo kivettyneenä kaukaisuuteen.

Pöydän vieressä on kuitenkin iso plakaatti jossa kielletään monenlaista. Ei saa viedä kirkkoon videokameraa, ei kameraa salamalaitteella. Koska plakaatti on hieman epäselvä tarkistan pöydäntakaiselta tädiltä, että onko siis niin, että kameraa saa käyttää, mutta salamaa ei. Rouva häkeltyy, joku puhuttelee häntä ja vastaa nopeasti murteellisella virolla: "Kiitos".

Siirrymme kirkkosaliin, joka on yhtä iso ja mahtava kuin muistinkin sen olevan. Alan säätää kameran asetuksia hämäräkuvaukseen ilman salamaa. Ja silloin paikalle lennähtää hitaasti kiiruhtaen vanha mies, Vartija, jolla on suuri hätä. "Valokuvaaminen on kirkossa kielletty!" hän huudahtaa.

Minä siihen, että onko niin ettei ilman salamaakaan saa valokuvata -- edellisellä kerralla kirkossa käydessäni kuvaamista ei oltu millään lailla kielletty. "Kyllä" mies sanoo hieman anteeksipyydellen, "kirkossa ei saa kuvata laisinkaan." "Olisin kuvannut vain alttaritaulua ja Kuolemantanssia" yritän vielä neuvotella Vartijan kanssa.

Kimmo puuttuu keskusteluun ja tarkentaa: "Eikö edes lehdistö saa valokuvata? Vaimoni on toimittaja ja hänellä on kansainvälinen lehdistökortti." Johon mies: "Vain jos lehdistön edustajalla on Nigulisten johtajan lupa."

Mies kuitenkin näkee ratkaisun ongelmaan ja käskee minun seurata häntä, ehkä saankin Johtajalta luvan.

Kuljemme peräkanaa kapeaa käytävää pitkin, ja matkalla Vartija pahoittelee talon byrokratiaa. Hän anteeksipyydellen selittää Nigulisten kuuluvan Kunstimuuseumin alaisuuteen ja kertoo, että heille on annettu tarkat ohjeet, joita hän ei voi itse tapauskohtaisesti tulkita. Ymmärrän Vartijaa, mutta samalla ihmettelen jollain lailla säikähtänyttä ilmettä vanhan miehen kasvoilla.

Vartija avaa suurella avaimella ison tammioven ja siitä läpi kuljettuani huomaan olevani jälleen sisääntuloaulassa, rasittuneen Pulpettimiehen luona. Vartija kertoo Pulpettimiehelle ongelman: tässä on suomalainen toimittaja, joka haluaa kuvata kirkon alttaritaulua ja Kuolemantanssia, ja hänen pitäisi saada siihen Johtajalta lupa. Täysin eleetön Pulpettimies katsoo minua lasittunein vesisin silmin, joista ei pysty lukemaan mitään muuta kuin äärimmäistä väsymystä, välinpitämättömyyttä ja jonkinmoista kiukkuisuutta siitä että hänen rauhaansa on rikottu.

Sitten Pulpettimiehen silmissä välähtää jotain muutakin, niihin tulee jopa eloa. Ja luen miehen vanhoista silmistä: hän tulee tekemään kaikkensa, että minä en kuvauslupaa saa. Se riittää minulle. Olen päättänyt seistä siinä vaikka maailman tappiin asti, kunnes saan kuvausluvan. Nyt otetaan miehistä ja naisista mittaa.

Pulpettimies ryhdistäytyy, katsoo minua nenänvarttaan pitkin ja kysyy että kuka olen ja mihin lehteen kirjoitan. Kerron totuudenmukaisesti olevani vapaa toimittaja, ja että kirjoitan useisiin suomalaisiin Viroon ja matkailuun keskittyneisiin lehtiin. Pulpettimies ei ole tästä vakuuttunut.

Hän tivaa: "Olisi pitänyt tilata kuvauslupa etukäteen" johon minä: "Etukäteen en tiennyt että tulen juuri tänään Nigulisteen." Johon Pulpettimies: "Nyt on viikonloppu, Johtajaa ei välttämättä saada käsiin." "Yrittäkää joka tapauksessa" totean minä siihen.

Pulpettimies alkaa soitella. Hän saa lopulta parin puhelinsoiton jälkeen Johtajan kiinni, juttelee aikansa Johtajan kanssa ja antaa minulle luurin ja käskee: "Selittäkää asianne."

Ja minä selitän.Kerron kuka olen ja että olen keräämässä materiaalia mahdollista artikkelia varten, joka tulee käsittelemään Viron kirkkojen taideaarteita. Totta tässä on sen verran että minulla on menossa juuri juttu ortodoksikirkoista, ja olen itsekin ajatellut että seuraavaksi voisi vuorossa olla luterilaiset kirkot. Äkkiä ajatuksesta olikin tullut selkeä juttuidea. Selitän sitä Johtajalle.

Johtaja on supliikkimies, hän sanoo olevansa ilahtunut siitä että haluan tehdä Nigulistea tunnetuksi, mutta tarjoaa minulle valmiita valokuvia Kuolemantanssista. Hän muistuttaa että Kuolemantanssia on vaikea valokuvata valojen, taulun edessä olevan lasin ja heijastumien vuoksi, ja että heillä on taulusta lehdistöä varten hyvät pressikuvat. Sanon ottavani kuvat mielelläni vastaan, haluavani siitä huolimatta itsekin kuvata kirkossa. Saan siihen lopulta Johtajalta luvan. Pulpettimies näyttää pettyneeltä kun ojennan hänelle luurin.

Huraa! Ensimmäinen erävoitto. Olen saanut luvan kuvata alttaritaulua ja Kuolemantanssia, enkä mitään muuta kirkossa.

Pulpettimies ohjaa minut takaisin kirkkosaliin, jossa Kimmo ja Kersten odottavat minua ihmettelevinä. Mikä kesti näin kauan? Ja saitko luvan? Nyökkään ja lähden ensimmäiseksi kohti alttaritaulua. Otan kameran esiin, katson etsimen läpi, tarkennan ja laukaisen. Terävä CLICK kajahtaa kirkkosalissa. Ja samalla hetkellä ryntää sivulla olleesta hopeakamarista Turvamies paikalle joka pyrkii keskeyttämään kuvaukseni. "Täällä EI SAA KUVATA!" hän huudahtaa. Kerron hänelle että minulla on Johtajan lupa. Vartija viittilöi selkäni takana Turvamiehelle, kyllä kyllä, hänellä on tosiaan Johtajan lupa. Turvamies käy kuitenkin vielä hetken kuluttua uudelleen Vartijalta tarkistamassa, että asia todellakin on niin kuin sanon.

Jatkan kuvausta alttaritaululla. CLICK! ja CLICK! ja CLICK räjähtää kamerani kirkkosalissa kerta kerran jälkeen. Ja korvissani kameran naksaukset alkavat kuulostaa lähes laukauksilta. Ja arvaan että ne tekevät kipeää läsnäolijoille, joiden määrä kasvaa koko ajan.

Nimittäin, seuraavaksi on selkäni taakse materialisoitunut tuohtunut vanha täti-ihminen, jolla on jonkinmoinen lappu rinnassaan. Hän alkaa tivata Vartijalta selitystä, miten tämä on mahdollista! Nainen kuvaa kirkossa! Vaikka se on varta vasten kielletty!

Vartija selittää hätääntyneenä, että olen saanut Johtajan luvan. Turvamies kurkistelee Hopeakamarista ja Kersten ja Kimmo ovat sen näköisiä, että eivät tiedä itkeäkö vai nauraa.

Mutta minä jatkan kuvausta alttaritaululla -- siihen olen saanut luvan. CLICK CLICK CLICK.

Tuohtunut Täti jatkaa marmatustaan selkäni takana Vartijalle: "Mutta mistä me voimme TIETÄÄ että hän on juuri se joka hän sanoo olevansa?!! Onko hän esittänyt mitään DOKUMENTTIA."

Koska minulle ei suoraan puhuta, en ota osaa keskusteluun. Jatkan vain kameralla tulittamista: CLICK CLICK CLICK.

Lähden liikkeelle ja perässäni seuraa kuin varjona niin Tuohtunut Täti kuin Vartija. Siirryn kaikkein pyhimpään eli Kuolemantanssin luo. Nyt Tuohtunut Täti lähes vapisee. Hän lähestyy minua ja kysyy: "Mihin lehteen kirjoitatte? Mitä kirjoitatte? Missä juttu julkaistaan?"

Kerron totuudenmukaisesti että en vielä tiedä, olen vapaa kirjoittaja ja tapani työskennellä on sellainen, että ensin teen jutun ja sitten yritän myydä sitä eteenpäin. Ken tietää missä ja koska juttu julkaistaan.

Seuraavaksi astuu näyttämölle jälleen Pulpettimies. Hän viittilöi Vartijan ja Tuohtuneen Tädin paikalle ja kertoo, että Johtaja haluaa että lähtiessäni jätän henkilötietoni Pulpettimiehelle. Mistä niin Tuohtunut Täti kuin Vartija muistuttavat minua useampaan otteeseen.

Sain kuvani, vaikka eivät ne erinomaisia olleetkaan. Johtaja oli oikeassa. Valaistus oli heikko, heijastukset Kuolemantanssin lasista kovat.

Lähtiessäni jätin Pulpettimiehelle yhteystietoni ja Johtajalle pyynnön, että saan Nigulisten pressikuvat sähköisinä sähköpostiini. Odotan kuvia yhä.

Elämys se tämäkin, kuin elokuvasta "Hämärän rajamailla". Tai mistä sen tietää, ehkä Kuolemantanssin liiallisella katselemisella on sivuvaikutuksensa.

9 kommenttia:

karuema kirjoitti...

see on tyypiline nöukogude järgne eesti. see on kollektsioon hirmust ja kartusest käskude keeldude ees ja see kollektsioon nendest nii nimetatud"väikese inimese suurest vöimust" - nöukogude ajal olid köige suuremad isandada igasugused valvajad ja vahtimestarit, administraatorid ja uksehoidjad, kelle tahtest söltus palju saamisi ja mittesaamisi. NL pole inimeste käitumises ja mötetetes veel eestist kuskile kadunud.

Tiina Linkama kirjoitti...

Jah Karuema, usun et sul on õigus. Ma isegi mõtlesin seda kuidas see Puldimees oli nii enesekindel ja uhke, kui tema oleks olnud suuremgi juhataja. Ja mis tema töö tegelikult oli? Seista puldi taga ja inimestele näidata kuhu minna.

Ja see Valvur, kes oli küll söbralik, tema oli jälle nii kartlik. Mitu korda vabandas seda et ta ei saa reegleid rikkuda.

Ja milles oli asi? Pildistamises millest ei oleks tekkinud kellelegi või millelegi mingisugust kahju.

Aga reeglid on ikka reeglid. Ja arusaatav on ka et vana mees oli mures oma töökoha pärast.

mm kirjoitti...

Enpä arvannut, että kuvasi, josta jo edellisessä kommentissani kiittelin, oli saatu noin sitkeällä työllä.

Ja kyllä, nuo luterilaiset kirkotkin ovat myös hienoja. Tuomiokirkossa ja Puhavaimussa olen käynyt. Puhavaimussa tapaa myös Notken.

Sylvia kirjoitti...

Taas kuoliaaksinaurattaja-juttu! Sun pitäisi laittaa tämä koko juttu siihen tulevaan artikkeliisi!! Olisi muillakin hauskaa (tai ei kai niillä zoombioilla kuitenkaan..!)

Kimmo Linkama kirjoitti...

Siinä vaiheessa, kun kuvaamista alettiin pontevasti kieltää, havaitsin Tiinan leuan nousevan juuri sillä tavoin aavistuksen pystympään, että tiesin Pulpettimiehen jäävän toiseksi. Ajatuskupla oli lähes silmin nähtävä: "Ja minähän sen kuvausluvan saan." Ottelu Suomalainen Sisu - Byrokratia päättyi siis Sisun voittoon 1-0.

Vallaton mummeli kirjoitti...

:D No täällähän on kokonainen juttu kuvaamisesta. Tuolla KUMU-osastolla jo ihmettelin, että saiko siellä kuvata. Pitikö sielläkin taistella? Hauska tuo Kimmon kommentti rouva toimittajan leuan asennosta :)

Tiina Linkama kirjoitti...

Juu, KUMUssa asiat sujuivat hieman eurooppalaisemmin kuin mitä Nigulistessa, ongelmia ei kuvauksen kanssa ollut. Säännöt olivat selvät ja henkilökuntakin jotenkin virkeämpää, suorastaan elossa ja ystävällistä.

Ja siitä leuan asennosta, siihen liittyy useimmiten niin leveä hymy, että tarkkasilmäistä alkaa jo hirvittää, muistuttaa Kimmo.

Vallaton mummeli kirjoitti...

Mainiota, elossa oleva henkilökunta Kumussa :)

karuema kirjoitti...

muidugi kommentaariks veel - et KUMUS sai pildistada ja Nigulistes ei... See, et Nigulistes ei saa pildistada, on juba väga vanast ajast reegel ja seatud restauraatorite ja kunstiteadlaste poolt. selleks et need haruldused seal töesti säiliks, peab olema ühtlane temperatuur aga ka valgus vöib möjuda. sestap see keeld. Olin kunagi kooriga seal esinemas, aastaid aastaid tagasi, ja siis seda meile seletati niimoodi. nende bürokraatide poolt oleks olnud viisakas ja kena Tiinale see asi ka sedasi ära seletada, mitte lihtsalt et ei vöi pildistada.
Ja muidugi nii kommentaari korras, kuna olen nyydseks juba kuus aastat soomes elanud - soomlased on täpselt sama jäärapäised omi reegleid jälgima, kui ikka ei ole lubatud, siis ei ole lubatud. ses möttes Tiina ikkagi sai reeglitest körvale hiilida ja see on jälle selline nöukogude aja frnomen - olid reeglid ja olid käsud, kuid neist hiiliti körvale. Aga soomes kohatud nn vahtimestarid muidugi on konkreetsemad ja kategoorilisemad, nendega ei anna mingeid tehinguid teha. Kuid nad on ka söbralikumad, kui eesti omad. see on see vahe...
ja üldiselt - maassa maan tavalla - ma olen kyll austanud soomlaste reegleid, isegi kui need vahest natuke opakad mulle tunduvad:)
päikest köigile!