Latviaan tie vei

Matkakertomus sunnuntailta jatkuu.

Lähdimme siis liikkeelle Otepäältä, suuntasimme Karksiin ja löysimme todella hienot ritarilinnoituksen rauniot ja hassun vinon kirkon. Ja siitä suuntasimme sitten Mõisakülaan eli rajakaupunkiin, josta siirryimme Latvian puolelle. (Mõisaküla on 2,2 km2 ja asukkaita 899 kpl - ja se on siis kaupunki)

Mõisakülan kohdalla minä luin karttakirjan nähtävyysosiosta, että paikkakunnalta löytyy tyypillisiä etelävirolaisia pientaloja. Katsoimme taloja emmekä oikein ymmärtäneet mikä niistä teki erityisen etelävirolaisia. Pieniä puutaloja tien kahden puolen, osa huonossa hapessa, osa paremmassa kunnossa. Kirkkokin paikkakunnalta löytyi, se oli uusi ja rakennettu samaan henkeen kun edellinen, 1983 tulipalossa tuhoutunut.

Siinä se sitten oli, Mõisaküla, ilman mõisaa (kartanoa). Yksi kaunis autiotalo vangitsi huomion. Miten kaunis talo! Miten surullista, että se on autio. Huoh.

Ja niin olimme sitten saapuneet Latvian puolelle. Tieolosuhteet olivat vähintäänkin haastavat, mutta niistä saa kertoa lisää reissun kuljettaja. Me Latten kanssa olimme enemmänkin vain sightseeing-tunnelmissa.

Alun alkaen suunnitelmissa oli mennä Mazsalacaan ja sieltä eteenpäin - karttakirja kertoi siellä olevan jonkin "tärkeän rakennuksen". Vaan suunnitelmat muuttuivat, eivätkä vähiten teiden kunnon vuoksi. Ja kun ensimmäinen karttakirjan "tärkeä rakennus" oli tätä luokkaa, epäilimme, että kannattaakohan ajaa sittenkään pitkä siivu, jos tien päässä on jotain vastaavaa:

Ipikun (selkeästi entinen) koulu. Joskus täällä - ei missään - on ollut riittävästi oppilaita täyttämään tämä rakennus

Ratkaisevassa tienhaarassa päätimme suunnata kohti Rujienaa. Tuota Pohjois-Latvian suhteellisen isoa kaupunkia - no isoa ja isoa. Mutta Pohjois-Latvian mittakaavassa kuitenkin suoranaista keskusta.

Rujienassa olemme käyneet aiemminkin. Kuuluisin - tarkalleen sanottuna surullisenkuuluisin - kerta oli vappuna 2010, jolloin yritimme saada vappulounasta Rujienan paikallisessa Tris Draugi -ravintolassa. Emme saaneet. Matkan aikana meiltä hajosivat seuraavat asiat: kamera, kännykkä, kaksi rengasta, auton etulamppu, mielenrauha ja sopu. Pääsimme lopuksi kolmella pyörällä kituuttaen Viron Valgaan. Minne jouduimme auton jättämään. Taksilla ajettiin sitten Valgasta Otepäälle. Rahaa paloi iso nippu. Eikä ruokaa saatu. Nyt se kaikki naurattaa.

Suosittelen tarinan lukemista. Kun kaikki voi mennä pieleen, se menee. Ja juttu tässä: Turhan hintava vappulounas

Jutun luettuanne ymmärrätte että Tris Draugi ei ollut kovin korkealla odotuksissamme. Mutta sinne me sunnuntaina kuitenkin menimme. Ajattelin, että jos ei muuta, niin ainakin käytän hyväkseni heidän toilettiaan.

Vaan kuinkas kävi. Tiskin takana oli herttainen vaikka aavistuksen ujo rujienalaisneito, joka palvelualttiisti esitti meille englanninkielistä ruokalistaa. Sieltä sitten osoitimme mielihalumme, ja tyttö sitten tutki latviankielisestä ruokalistasta mitä tilasimme. Yhden katkarapusalaatin ja juusto-omeletin. Ja yhden oluen (minulle) ja kivennäisvettä (Kimmolle).

Tunnelma alkoi nousta merkittävästi. Ja kun ruuat saapuivat, ilmeemme muuttuivat entistä tyytyväisemmiksi. Katkarapusalaattini päällä, majoneesipedillä, lepäili kolme katkaa. Ja ajattelin siinä olevan sitten merenelävien osuus ateriasta. Vaan väärinpä ajattelin. Rapean salaatin alla oli - paitsi muhennettua kananmunaa - pienen troolarin vetämisen verta katkarapuja. Ja ne olivat vielä hyviä! Ja tämä erittäin kuluttajaystävälliseen hintaan: 1,40 latia eli hieman alta kaksi euroa.

Kimmon omeletti saapui sihisevässä valurautapannussa. Ja se oli, kuten laulussa lauletaan, litteä asia. Hinta 1,80 latia.

Juusto-omeletti, mallia lätty

Mehän tästä kaikesta ihan riehaannuttiin ja Kimmo tilasi vielä lopuksi tiramisun,(1,50 latia) kera kahvin (0,60 latia)

Hyvä mieli jäi aterioinnista Tris Draugissa (Kolme ystävää). Varsinkin kun vertaa sitä edelliseen käyntiimme, sen oletetun vappulounaan tiimoilta.

Haluatteko opetella viikonpäivät latviaksi? Tästä ne löytyvät.

Tris Draugi sisältä

Vallan söpöt pääsiäiskoristeet Tris Draugissa

Latvialainen olut on hyvää

Ainoa häiriötekijä Tiinan oluthetkessä oli yksi rujienalainen kylähullu joka hillui ikkunan takana

Voimme suositella! Vihdoinkin!

Edesmennyt isäni sanoi, että jos hiihtäessä kaatuu mäessä syntyy akka. Ja akka pitää tappaa laskemalla mäki uudelleen, niin kauan että mäen lopulta laskee kaatumatta. Me taisimme nyt tappaa Rujienan ravintola-akan, näin vertauskuvilla puhuakseni.

Rujienasta matka kääntyi takaisin Viroa kohti. Ennen sitä ulkoilutimme kuitenkin takapenkin taaperoa, eli karvapöksyä. Ja pakkohan se oli taas kuvata, se yksi patsas Rujienan keskuspuistossa. Kun se on niin fotogeneettinen. Edestä se on ihan tavallinen kivipaasi, mutta sivulta jotain ihan muuta:

Rajanylitys tehtiin paluumatkalla Ungurinissa (Latvian puoli) / Lillissä (Viron puoli). Minun oli ihan pakko vähän hassutella ja hyppiä vuoroin Virossa ja vuoroin Latviassa. "Nyt Virossa! Nyt Latviassa! Nyt Virossa! Nyt Latviassa!" - Tulipahan sitten käytyä ulkomailla useamman kertaa. Onneksi Ungurinin raja-asemalla ei ole kameroita! :)

Mutta jotain muuta siellä kyllä on - ja tässä ehkä päivän toiseksi hienoin nähtävyys (jos se ensimmäinen oli Viron puolella ollut Karksin linnoitus): Balti kett -muistomerkki.

Muistomerkki levittäytyy rajan yli, kuten levittäytyi vuonna 1989 yli 600 kilometrin pituinen ihmisketju, joka vaati Baltian maille itsenäisyyttä. Mukana oli lähes kaksi miljoonaa ihmistä Tallinnasta Riian kautta Vilnaan. Hiljainen vallankumous - tästä se lähti.Voi vain kuvitella mitä tuolloin ihmiset tunsivat ja kokivat! Varmasti elämän hienoimpia hetkiä!

Ja näin me sitten lopulta ylitämme rajan (kun olen lopettanut kahden maan välillä pomppimisen) ja suuntaamme kotia kohti.

Eikä sitten oikeastaan paljon muuta. Tässä tämä oli, meidän Latvian päiväretkemme! Kera myöhästyneen vappulounaan!

The end. (Tällä erää)

Karksin ritarilinnakkeen raunioilla

Sunnuntaina lähdimme jälleen liikkeelle. Alkaa elämä olla täällä niin tasaista ja tasapaksua - asiakkaitakaan ei ole toviin näkynyt - että jotain on tehtävä, että ei täysin puudu. Päiväretket ovat oiva tapa torjua tylsyyttä. Vaikka kohteen valinta saattaa olla vaikeaa - me kun olemme aika hyvin kiertäneet tätä Etelä- ja Kaakkois-Viroa ristiin ja rastiin.

Apuun tuli jälleen Eesti Teede Atlas - karttakirja, jota selailimme ankarasti ennen liikkeelle lähtöä. Tällä kertaa etsimme kartanosymboleja; muistissa oli Tahevan kartanon tunnelmat ja hyvä mieli sen löytämisestä. Karksissa näytti kartan mukaan olevan kartano ja näytti siellä olevan myös jonkinlaiset linnanrauniotkin. Siis Karksiin ja siitä sitten etelää kohti ja yli Latvian rajan.

Karksi on pieni paikkakunta Karksi-Nuian kaupungin kupeessa Viljandimaalla. Jos lähtee Otepäältä kohti Pärnua, kulkee suorin tie Karksi-Nuian läpi. Kaupunki itsessään ei mitenkään aisteja hivele, sellainen pieni kaupunki, jossa jokunen ruokakauppa ja muutama kahvila, jos haluaa matkan varrella itseään ruualla ravita. Yleensä olemme vain suhauttaneet kaupungin läpi, hieman sen nimeä naureskellen. Meidän suussa se on kääntynyt Karski-Nuijaksi, ja joskus leikkisästi totean, että se on Kimmon nimikkokaupunki. Mies ei ole pannut sitä pahakseen.

Tie Karksista Karksi-Nuiaan

Karksi jää päätieltä hieman syrjään ja Karksiin  täytyy siis menemällä mennä, jos sen haluaa erityisesti nähdä. Karksi ei ole järin ihmeellinen paikka, mutta siellä on kuitenkin elämää ja teollisuutta. Sieltä löytyy olut- ja viinitehdas sekä jonkin sortin puunjalostuslaitos, jotka tarjoavat paikkakuntalaisille työtä. Asutus koostuu pitkälti neuvostoaikaisista matalista kerrostaloista. Ja tietenkin siellä on se kartano, jota lähdimme kuvaamaan.

Kartanonpuisto ja muutamia kartanon sivurakennuksia löytyi Karksin keskustasta. Itse kartano oli aikojen saatossa hävinnyt, mutta pehtoorin ja metsänvartijan komeat pytingit sekä yksi luonnonkivistä rakennettu talli muistuttivat Karksin kartanon kulta-ajasta. Kesällä voisin kuvitella että kartanonpuisto ja sitä kiertävä lampi voivat olla kauniit. Nyt lumi peitti kaiken ja maisema oli sitä myöten hieman pliisu.

Pehtoorin talo on kunnostettu ja siellä toimii mm. Karksin kirjasto

Kartanoon kuulunut vanha talli

Karksin bensapumput ovat mallia entinen

Kartanolta jatkoimme matkaamme kohti Karksin ritarilinnoituksen raunioita. Odotukset eivät olleet mitenkään suuret. Pahimmassa tapauksessa sieltä saattaa löytyä pari lumen peittämää kiveä ja joku infotaulu. Mutta tuleepahan nekin nähtyä.

Sitä suurempi olikin riemumme, kun saavuimme linnoitukselle. Sehän oli ollut aikanaan valtava! Ja nytkin siitä oli vielä riittävästi pystyssä jotta pystyi hahmottamaan linnoituksen mittasuhteet. Ja mikä riemukkainta, sen keskellä oli kirkko, jollaista harvoin näkee. Kirkon torni oli vino kuin Pisan torni. Sitä kuvatessani totesin, että täytyy muistaa kotona, ettei mene suoristamaan kuvaa vahingossa.

Linnoituksen muureja ja vino kirkko

Linnanmuureja kahden puolen vallihautoja

Tykkitornit olivat puolipyöreät koska ne kestivät tykistötulta paremmin kuin täysin nelikulmaiset tornit.

Linnoituksen sisäpihaa

Valtavat vallihaudat ympäröivät linnoitusta joka puolelta

Linnoituksen historiasta muutama sana. Se mainitaan ensimmäisen kerran kirjallisissa lähteissä vuonna 1248. Alunperin linnoitus oli puusta, mutta kun liettualaiset olivat polttaneet sen kahteen otteeseen vuosina 1297 ja 1366, rakennettiin uusi linnoitus kivestä. Uusi linnoitus koostui lännessä olevasta päälinnoituksesta sekä suuresta esilinnasta vallihautojen toisella puolella. Niiden välillä toimi nostosilta.

Linnoitus koki vuosisatojen aikana kovia. Ensimmäisen kerran se joutui hyökkäyksen kohteeksi 1481 kun Venäjä ja Liivinmaan ritarikunta ottivat siellä yhteen. Venäläiset valloittivat sen vuonna 1560 Liivinmaan sodan pyörteissä. Seuraavana vuonna se siirtyi puolalaisten haltuun ja pian sen jälkeen, vuonna 1563, sen valloittivat ruotsalaiset joukot. Ruotsalaiset puolestaan joutuivat antautumaan Iivana Julman joukoille vuonna 1573 ja Iivana Julma lahjoitti linnoituksen Magnus-herttualle, "Liivinmaan Kuninkaalle." Vuoden 1582 rauhassa linnake annettiin puolalaisille, mutta ruotsalaiset valtasivat sen uudelleen vuonna 1600. Linnoitus jäi ruotsalaisten haltuun koko 1600-luvun ajaksi.

Kuluneiden sotien aikana linnoitus vahingoittui useaan otteeseen. Lopullisesti se tuhoutui Suuressa Pohjan sodassa vuonna 1708.

Siis kyseessä oli huikean hieno linnoitus, jonka olemassaolosta emme olleet tienneet mitään. Takuuvarmasti palaamme tänne kesällä. Voin vain kuvitella kuin upea se on kun isot vallihaudat ovat vihreällä veralla peitetyt.

On Viro ihme maa! Sillä on niin paljon tarjottavaa matkailijalle ja historiasta kiinnostuneelle. Kuten nyt tämä Karksin ritarilinnoitus! Josta emme vielä viime viikolla tienneet yhtään mitään. Tällaiset ihastuttavat löydöt kannustavat kiertämään maata yhä enemmän ja kampaamaan sen nähtävyyksiä vieläkin tiheämmällä kammalla!

Karksista matkamme jatkui Latviaan, mutta sehän onkin sitten jo ihan toisen tarinan arvoinen! Kuulemisiin ja näkemisiin. Sotakirjeenvaihtajanne Tiina vaikenee hetkeksi, mutta vain hetkeksi.

Mustavalkoisen magiikkaa

Huhtikuu se ei osaa päättää päästääkö irti talvesta vai tarraako siihen kiinni viimeisillä kohmeisilla jääpuikkosormillaan. Lämpötilat vaihtevat; eilen mentiin plussan puolella ja tänään taas ollaan reilusti toisellakymmenellä pakkasasteella.

Aurinkokin leikkii hippasta. Toissapäivänä maailma oli riisuttu väreistä, vain valkeaa pyryä ja maidonvalkeaa taivasta. Ja nyt taas paistaa.

Valokuvaajalle nuo huonoimmat pyrypäivät tarjoavat ihan uusia haasteita. Kävimme Tartossa ja matkalla Otepäältä Tarttoon maisema oli yhtä lailla hieno ja hirveä.

Pidemmittä puheitta, tällaista kuvajälkeä syntyi harmaana pyrypäivänä Otepään tieltä:

Laveerattu maisema

Vuoropuhelu järven yli

Kaislat kurottautuvat toisiaan kohti

Lastentarha

Vähän

Keskellä

Minne tuuli kuljettaa

Laveerattu maisema 2

Valokuvatorstain 281. haaste: turkoosi

Paitalöytö tältä päivältä. Love and Peace. Maailma tarvitsee molempia aina vaan.

Muita turkooseja löytyykin sitten täältä: valokuvatorstain 281. haaste

Menneen maailman charmia - Tahevan kartano

Huhtikuun ensimmäinen päiväreissu Etelä-Viron ihmeellisiin maisemiin on nyt takana. Lähdimme eilen puolilta päivin liikkeelle, suuntana epämääräisesti Karulan kansallispuisto ja päämääränä nauttia upeasta auringonpaisteesta, kirkkaista hangista ja mielellään komeista maisemista. Se ei ole vaikeaa täällä Etelä-Virossa.

Otepää jäi nopeasti taakse ja Eesti Regio Atlas -karttakirja sylissäni suunnistimme kohti Karulaa etsien matkan varrelta mahdollisia vierailukohteita. Etenimme kuitenkin pitkälti tekniikalla: minne nenä näyttää. Kunnes huomasin karttakirjasta kartanosymbolin Tahevan kohdalla. Siis sinne.

Kuten niin usein, lähdimme etsimään kohdetta summamutikassa, siitä sen enempää tietämättä. Ja kuten niin usein, tulimme aivan ihmeelliseen paikkaan, joka sai meidät ihastuksiin. Tulimme vanhan Tahevan kartanon raunioille. Kartano itsessään tuhoutui toisessa maailmansodassa 1944.

Aina yhtä mainio Eesti mõisad (Viron kartanot) portaali tietää kertoa että Tahevan kartano (saks. Taiwola) perustettiin 1600-luvulla. Suuren Pohjan sodan jälkeen kuului kartano ensin Delwigin ja sitten Kosküllin aatelissuvuille. Vuodesta 1813 vuoteen 1919 oli kartano von Wulfien aatelissuvun omistuksessa. Kartanon viimeinen isäntä oli Maximilian von Wulf.

 

 

Tahevan kartanon mailla kävellessämme ja vanhoja raunioita ihmetellessämme kävi taas, kuten niin usein aiemminkin; olimme ihmeissämme ja ihastuksissamme Viron ihmeellisestä ja monimuotoisesta kartanohistoriasta. Ja vaikka kartano on nyt  raunioina, se ja koko alue siltikin huokuvat ihmeellistä menneiden aikojen charmia. Häivähdys sisäänkäynnin holveista, muutama vanha pilari vanhan aitan edessä, ne kaikki olivat ihanassa huhtikuun auringossa mielikuvitusta kiehtovia.

Yksityiskohta vanhasta rappauksesta - voi vain kuvitella millainen tämä on ollut omana aikanaan ja ehjänä

Kerran niin komean kartanon päärakennuksen raunioita

Latte riemastuu Tahevan kartanon päärakennuksen edustalla

Pylväikkö on toivottanut tervetulleeksi Tahevan kartanon aittaan

Palatkaamme vielä hetkeksi kartanoportaaliin, joka kertoo meille, että päärakennus rakennettiin uusbarokin tyyliin vuonna 1907. Sen suunnitteli arkkitehti August Reinberg. Rakennuksella oli korkea kivijalka ja siihen liittyi mansardikattoisia siipirakennuksia. 

Vaikka päärakennus onkin tuhoutunut, on kartanon mailla viellä useita sivurakennuksia, joista parhaiten lienee säilynyt 1920-luvulla rakennettu jääkellari.

Tahevan kartanon jääkellari on yksi parhaiten säilyneistä lisärakennuksista

Vanhojen kartanoiden kartanonpuistot ovat vähintäänkin yhtä mielenkiintoisia kuin kartanot itsessään, eikä Tahevan kartanonpuisto tehnyt tässä poikkeusta. Valtavat tuijat, suuret vanhat tammet ja muut taivaankantta hipovat satavuotiset ja sitkäkin vanhemmat puut ovat uskomattoman hienoja.

Naavaa vanhojen puiden oksilla

Vanhoja puita, joista jokaisella olisi tarinansa kerrottavanaan - ovat ne paljon nähneet!

Tahevan kartanonpuiston puut ylettyvät taivaisiin asti

Tahevasta matkamme jatkui kohti Valgaa, mutta sitä ennen seikkailimme pitkän tovin lähellä Latvian rajaa, Koivan valtavissa upeissa mäntymetsissä. Ja maisemat olivat aivan käsittämättömän hienoja. Vaikka olimme koko ajan Viron puolella, olimme niin lähellä jo naapurimaata, että kännykkäkin vaihtoi verkkoa Latvian puolelle ja toivotti meidät tervetulleiksi Latviaan tarjoten samalla meille matkavakuutusta. Emme kokeneet sitä tarvitsevamme. Harvoin on olo ollut niin suojaisa ja turvallinen kuin hipihiljaisessa, auringonkultaamassa ja puiden suojaamassa mäntymetsässä, jossa ei liiku ketään muita kuin sinä - joitain varovaisia metsäneläimiä mahdollisesti lukuunottamatta.

Koivan upeaa mäntymetsää

Päivän viimeinen pysähdys ennen Valga/Valkaa oli Laanemetsassa, mistä bongasimme vanhan ja rappiolla olevan Laanemetsan kirkon. Tällaisestakaan emme olleet tienneet aiemmin mitään. Aina matkoilla tapaa ja näkee uutta - vaikka miten luulisi jo kaiken nähneensä. Tämä on tätä Viron taikaa!

Laanemetsan kirkko tieltä nähtynä

Laanemetsan kirkontorni on mallia: entinen

Laanemetsan kirkon pääovi

Päivän päätteeksi saavuimme lopulta Valga/Valkaan. Kävimme tottuneesti kaupoissa molemmin puolin rajaa (Latvian Valkan puolelta tapaamme hakea suosikkimakkaroitamme - latvialaisia hieman bratwurstia muistuttavia grillimakkaroita). Ja sitten oli jälleen aika suunnistaa kotia kohti. Matkaa Valga/Valkasta Otepäälle on karvan yli 40 km eli ei matka eikä mikään.

Takana siis huhtikuun ensimmäinen päiväretki  lähelle ja kauas - ja jos ei maantieteellisesti niin kovin kauas, niin historian siipien avittamina matkasimme itse asiassa aivan eri vuosisadoille.

Ei hullumpi matka menneeseen maailmaan. Ei lainkaan. Suosittelen!

Saavumme Valgaan