Tämän viikon haaste ei ole itse asiassa kirjoituksia hiekassa vaan se on katkelma Mirkka Rekolan teoksesta Maskuja ("pieniä elämänpituisia juttuja", WSOY, 1987, ISBN 951-0-27282-5)
Joku istui vieressä ja näytti minulle, mitä oli kaiverrettu hänen rannekellonsa taakse.
Hyvin pienin kirjaimin.
”Hän jota odotat tulee pian” siinä luki.
- Se on sitten ajan takana, minä sanoin.
- Siinä lukee ”pian”, hän vastasi.
- Mutta ne jotka odottavat eivät koskaan ehdi.
Sen minä sanoin ja ajattelin että kun he sanovat ”pian” puussa jo kasvaa puisia hedelmiä.
- Entä jos siinä lukisi, että hän on jo tullut, minä kysyin.
Silloin hän nousi kiireesti.
- Siinä lukee ”pian”, hän vastasi.
- Mutta ne jotka odottavat eivät koskaan ehdi.
Sen minä sanoin ja ajattelin että kun he sanovat ”pian” puussa jo kasvaa puisia hedelmiä.
- Entä jos siinä lukisi, että hän on jo tullut, minä kysyin.
Silloin hän nousi kiireesti.
”Sinä sitten olet epäuskoinen ihminen”, hän sanoi ja lähti.
Mirkka Rekola: Maskuja
Minun vastaukseni haasteeseen alla:
Muita tulkintoja löytyy täältä: valokuvatorstain 227. haaste
13 kommenttia:
Nuo viimeiset kuvat missä vesi huuhtoo sanoja ovat kauneimmat kuvat. Viimeinen on kaikista kaunein ja mustavalkoinen sopii hyvin tähän haasteeseen ja vuodenaikaan !
WAU MIKÄ KUVASARJA!!!!!! Kertakaikkisen mahtava, oivaltava, kaunis, surullinen, lupaava, lumoava, kaikkea yhdellä kertaa! Jollei jo käynyt selväksi, niin ihastuin toden teolla!!
Tiedätkös minä pidän tästä kuvasarjasta hyvin paljon. Tuo mustavalkoisuus vain tehostaa ajan kulkua... Hieno.
Ihana vastaus haasteeseen.
Tervehdys Ukrainasta. Kiitos kommentistasi.
Oikein onnistunut ja ajatuksia herättävä vastaus nämä sinun "korjoituksia hiekkan" kuvat.
Oi mikä loistokas oivallus! Kauniista kuvista puhumattakaan. Aivan upea!
Siis miksi haikailisimme mennyttä, odottaisimme tulevaa, vaan olemme nyt. Carpe diem!!
Kuvistasi saisi upean taulusarjan!
Kiitos Nukke, Eeva, Reija, Amalia, Mirja ja Kiirepakolainen kommenteista ja että piditte kuvasarjasta ja sen ajatuksista.
En siis turhaan seikkaillut Võsun hiekkasärkällä auringonlaskun ja nousuveden aikaan. Runsas puolitoista tuntia meni kun nousuvesi oli peittänyt kaikki tekstit. Jännää ja itse asiassa kovasti terapeuttista puuhaa katsoa laineita jotka kerta kerran jälkeen tulevat aina hitusen lähemmäksi.
Upeita kuvia, puhuttelevia sanoja,
sopivat hyvin yhteen. Nyt-hetki huuhtoutuu niin nopeasti pois.
Sitä emme aina muista ja unohdamme elää juuri tässä hetkessä.
Kaunis kukkasi 1.12. blogissasi saa unohtamaan tämän harmauden.
Rummun äiskä - ja muutkin:
Dramaattinen ja itseä koskettava hetki oli kun MINÄ-teksti hiljalleen huuhtoutui täysin pois. Kuvat vaan eivät onnistuneet riittävän hyvin, alkoi olla jo aika hämärää. Silti, minuuden hiljalleen kadotessa mietin sitä miten lyhyt on meidän aikamme täällä, ja miten tärkeää on nyt eikä huomenna. Piankin on liian myöhään.
Hienot kuvat ja vastaus haasteeseen!
Rannan hiekkaan kirjoitetut santa tehoavat, kunnes niiden on aika huuhtoua aalloille
Hieno kuvasarja ja hyvin vertauskuvallinen, tartu hetkeen vaikka hetket katoavat, onneksi jää muistoja ja tietysti kuvia:-)
Kertakaikkiaan zen. Tämä ei ole pelkkä kuvitus aiheeseen, vaan sen sysäämä oma teos. (Ja tälle tapahtumalle sopii mitä parhaiten Bloggerin uusi tapa tarjoilla kuvat sarjana mustalla pohjalla:)
Lähetä kommentti