Eesti pulmad

Ja seuraa epävirallinen hääraportti, eli eesti pulmad. (Mikä jaksaa suomalaisia naurattaa – eli häät on viroksi pulmad ja hääpäivä on pulmapäev jne.)

Häät siis olivat ja menivät ja hauskaa oli. Pidot jatkuivat aamun pikkutunneille, ja menoa ja meininkiä riitti.

Häihin päädyin ystävättäreni ja vironkielen opettajani Kerstenin pyynnöstä. Minähän kuvasin Kerstenin valmistujaiset täällä meillä ja siitä sitten syntyi tämä ajatus, että voisin kuvata myös Kerstenin sisaren Kerlin häät.

Juhlan pääsankarit olivat Kerli ja Enriko ja heidän pieni tyttärensä Helena. Muissa rooleissa olivat sitten sukulaiset, joita oli koko joukko, ystävät ja kylänmiehet. Väkeä oli paikalla reilut 100 henkeä.

Hääpaikkana oli upeaksi kiitetty Sauen kartano. Ja kyllä se upea olikin. Sijaitsee n. 30 km Tallinnasta. Ja arvatenkin on nyttemmin suojelukohde.





Mutta edetään kronologisesti: minä hyppäsin perjantaiaamuna bussiin ja köröttelin Tallinnaan. Linja-autoasemalla minua odotti Astrid, morsiamen äidin bestis ja minun suosikkikampaajani Otepäältä. Astrid ja minä koimme hengenheimolaisuutta: me molemmat olimme paikalla töissä.

Hetken kuluttua kurvaa morsian, äiti ja Kersten kumit vonkuen paikalle ja sitten ponihännät suorina jatketaan Saueen.

Päivä on kaunis kuin morsian (lat. huom: kuin morsian myöhemmin – tässä vaiheessa neitokainen oli vielä farkuissa ja hiukset aiemmin mainitulla ponnarilla pitkin päätä ja huolestuneempi kaikkien järjestelyjen onnistumisesta kuin kampauksestaan.

Minä kiertelin kartanoa ja ihmettelin sen upeita huoneita ja avaraa pihaa. Tutkin auringon kulkusuuntaa ja mietin valokuvauskohteita, taustoja ja muuta samanmoista, mitä me valokuvataiteilijat tapaamme tehdä.




Alkaa Operaatio Kampaus. Sauen kartanon ala-aulan peilin ääressä muuttuvat naiset peikkotukista upeiksi kaunottariksi yksi toisensa jälkeen. Astrid ON taitava! Mutta tietenkin materiaali, jota työstettiin, oli valioluokkaa.





Ja jotta tunnelma ei pääsisi hetkeksikään lässähtämään, löytyi kampauspöydältä papiljottien ja hiuslakkojen ohella aina pullo kylmää kuohuviiniä. Ehdotin Astridille samaa käytäntöä myös Otepään kampaamoon, ja Astrid nauroi, että kyllä heille tuleekin vakioasiakkaat kuohuvat mukanaan. Ja jos kuohari loppuu, naapurikaupasta voi aina ostaa lisää.



Näin siis syntyi kampaus jos toinenkin, ja sainhan minäkin sen kaipaamani ja aiemmassa kirjoituksessa mainitsemani ’keveästi sipaistun nutturan’. Tai siis näin olin ajatellut. Astridin taitavissa käsissä sipaistusta nutturasta tulikin aivan upea juhlakampaus. En muista koska viimeksi olisin näin fiininä ollut.



Juttu lentää ja naurua riittää. Sillä aikaa kun toiset ovat kammattavana toiset rakentelevat alttarikaarta ja tekevät kukka-asetelmia tai muuten vain kipittävät touhukkaan näkösenä paikasta toiseen. Ilmassa on todella suuren urheilujuhlan tuntua.





Välillä käydään läheisessä trahterissa syömässä kevyt lounas. Astrid saa pienen lepotauon.



Mutta kello käy ja morsian on yhä vain kampaamatta. On niin paljon mitä pitäisi tehdä ja tarkistaa. Vielä matkalla suihkusta kampaajantuoliin alkaa hän nyppiä ruusunlehtiä morsiustyttöjen heiteltäväksi. Muut patistavat morsianta ja vakuuttavat että kyllä kaikki hoituu ajoissa ja valmiiksi. Nyt vain kampaajan tuoliin. Huomaan että morsianhan, joka aluksi vaikutti suoranaisesta viilipytyltä, onkin jo keveästi hermostunut. Kuten tietenkin onkin oikeus ja kohtuus.



Saatiinhan morsian lopulta kammattua ja puettuakin.





Kello kuusi illalla alkaa vihkimistoimitus. Sitä ennen on cateringin väki käynyt rakentamassa upeat juhlapöydät valmiiksi, on rakennettu alttari, jonne johtaa punainen matto. Sama punainen matto, jolla itsenäisyyspäivän vieraat eli ns. pingviiniparaati marssii kättelemään presidenttiä.



Joten täytyihän minunkin päästä mattoa testaamaan. Tämä lienee lähin mitä tulen elämässäni itsenäisyyspäivän juhlia pääsemään.



Morsian uskoutuu minulle salaisuuden – kuvaajan täytyy tällaiset asiat tietää – jota muut eivät tiedä. On sovittu että sulhanen on ikään kuin ’myöhässä’ ja saapuu paikalle takavasemmalta (no, takaoikealta, jos tarkkoja ollaan) ja morsian saapuu silloin pääovesta ja laskeutuu portaat alas, jossa kohtaa sulhasen.

Näin tapahtuikin, ja ’sulhasen myöhästyminen’ oli niin tehokas että morsiamen äiti ehti jo kunnolla hermostua. Nytkö se retale minun tyttäreni alttarille hylkää. Äkkiä puhelimella sulhasta (turhaan) tavoittamaan.



Vaan niin saapuvatkin sulhanen ja tytär, kuten suunniteltu on ja kohtaavat morsiamen portailla:





Vihkitoimitus alkaa ja minä kuvaan sormi punaisena. Minun ohellani toimitusta videoi sulhasen äidin mies, joka sitten heiluu minun ottamissani kuvissa aina jossain morsiusparin hujakoilla. Onneksi on Photoshop. Yksi päivä menee kun likvidoin ahkeran videokuvaajan joka kuvasta pois.



Ahkera videokuvaaja on muuten hauska mies, venäjänkielinen. Ja jostain syystä tämä on tehnyt johtopäätöksen, että myös minä olen venakko. Ja sinnikkäästi koko illan juttelee minulle venäjäksi. Minä hymyilen häkeltyneenä ja kohottelen olkapäitäni, mutta ei se miestä häiritse. Meillä oli oikein hauskoja juttutuokioita. Luulisin.

Tässä tämä venäjänkielinen keskustelukumppanini:



Vihkimisen jälkeen siirrytään ruokasaliin ja syödään monipuolinen upea ateria. Ja sitten alkavat varsinaiset pidot, joihin kuuluu monenmoista leikkiä ja hupinumeroa. Näitä vetää ammattimainen seremoniamestari, joka osaa hommansa.

Olen yllättynyt, että nämä kaikenlaiset leikit ovat yllättävänkin hauskoja ja viihdyttäviä. Vaikka aluksi olinkin salaa epäluuloinen niiden suhteen. Pahimmassa skenaariossa hölmö ja leipääntynyt seremoniamestari kertoo puujalkavitsejä ja vetää leikkejä, joissa ihminen tuntee itsensä vain tyhmäksi.

Mutta tämä seremoniamestari, pienen alkukankeuden jälkeen, sai väen mukaansa ja leikit olivat taiten valittuja ja kertoivat hauskasti hääparista ja heidän elämästään.



Leikin juoni: morsian ja sulhanen istuvat selkä selkää vasten eivätkä näe toisiaan. Molemmille on annettu käteen pörrivipstaaki (eli tikku, jonka päässä on pörri), jota pitää nostaa ilmaan jos väitteen paikkaansapitävyys osuu omalle kohdalle. Tyyliin: Kuka teidän perheessänne vie roskat ulos? Ja sulhanen nostaa kepukan ilmaan. Seuraava kysymys: Kumpi teidän perheessä on parempi autokuski. Ja toisistaan tietämättä molemmat nostavat kepukan ilmaan. Pääsitte juoneen kiinni?

Illan mittaan tunnelma vain yltyy entistä hauskemmaksi. Vai miltä teistä näyttää?




Että hyvät häät nämä olivat, ja mikä tärkeintä, uskon, että morsiuspari nautti niistä suuresti.

Ja nyt seuraa sitten muutamainen huomio suomalaisten ja virolaisten häiden ja tapojen erilaisuudesta:

- Kaiken kaikkiaan meno on rennompaa heti ensi metreiltä. Meillä pönötetään ensin hetki juhlapöydässä, ennen kuin tunnelma repeää ja ilo nousee kattoon.

- Alkoholia kulutetaan surutta, mutta kukaan ei näytä olevan kännissä. Tai jos on, on se hyväntahtoista humalaa, ei pienintäkään tunnekuohua tai riidanpoikasta havaittavissa.

- Häihin tuodaan kukkia. Eihän suomalaisiin häihin koskaan tuoda, vai olenko nyt väärässä? Kukat kerättiin sitten suureen koriin, josta ne lopulta siirrettiin maljakoihin.

- Morsiusparille – ainakaan näille – ei annettu lainkaan konkreettisia lahjoja, ainoastaan lahjakuori, joka hienovaraisesti sujautettiin sitä varten tehtyyn pahviseen postilaatikkoon. Tämä onkin järkevää, kun muistetaan, että pari on ollut jo pitkään yhdessä, eivätkä tarvitse neljää ylimääräistä silitysrautaa ja vohvelipannua. Kukaan ei vain muistanut asiasta minulle mainita, ja hankalaa oli tunkea kahta isoa kylpypyyhettä pieneen postilaatikkoon.

- Häissä hääpari jakoi ihmisille ’ammatteja’, eli tehtäviä, joita tuli hoitaa koko juhlien ajan. Ilmeisesti nämä ’ammatit’ pohjautuvat vanhoihin tapoihin, ja edustavat henkilöitä, joita häissä tapaa olla.

Tällaisia ammatteja oli mm. Pulmanuhk eli häiden nuuskija tai urkkija, jonka tehtävänä oli ottaa kaikesta ja kaikista selvää. Oli Viinavalaja, jonka tehtävänä oli pitää huolta, että laseissa oli aina juotavaa. Oli Pulmavaras, jonka tehtävänä oli vohkia muiden huomaamatta erilaisia asioita ihmisiltä ja palauttaa ne sitten lunnaiden kera. Oli Kellalausuja, jonka tehtävänä oli tasatunnein kovalla äänellä kertoa mitä kello on. Oli Tantsulõvi eli Tanssileijona, jonka tehtävä oli tanssittaa daameja koko ilta. Oli Naljahammas, eli Vitsiniekka jne…

Kersten sai kunnian olla Pulmavaras, ja neitokaisestahan löytyi aivan uusi osaamisen alalaji. Tässä kuvassa palautetaan omistajalle tämän elokuva-aiheisessa leikissä voittamansa Oscar-patsasta. Mies on siis tuo pitkä mies joka on ällikällä lyöty: miten ja missä vaiheessa Kersten oli rakkaan Oscar-patsaan vohkinut!



Kuvia siis otin 1206 ja niistä rakensin 7 erilaista kansiota aiheiden mukaan, yhteensä 280 kuvaa. Jos kiinnostusta riittää ja jos saan hääparilta luvan, voin jossain vaiheessa liittää kansiot tämän viestin loppuun.