Ensinnäkin, sitä arvostetaan ihmisten ominaisuuksista ylitse kaiken muun.
Ihminen voi olla ilkeä, ihminen voi olla häijy tai luonnoltaan aggressiivinen, ja se suvaitaan. Mutta, auta armias, jos ihmisellä on huono itsetunto, on se luonteenpiirteistä halveksuttavin. Kuka haluaisi leikkiä huonoitsetuntoisen kanssa?
Huonosta itsetunnosta syyttäminen on mainio ase. Siihen vedotaan ja siitä vihjataan, kun ei pidetä jostain, mitä joku toinen on tehnyt, tai ei osata tekoa muuten selittää. Se on pirullinen vihjaus, sillä se ei koske vain kyseistä tekoa, vaan kyseistä ihmistä syvimmiltään. Ihminen, jolla on huono itsetunto on luuseri, surkimus, ja tuomittu epäonnistumaan. Tästä päivästä aikojen loppuun asti.
Sitten on termi: itsetunto kohdallaan. Se on hyvä. Ihminen on sovussa itsensä kanssa – ja kun hän on sovussa itsensä kanssa, on hän sovussa koko maailman kanssa. Hän on hyvä ihminen. Vahva ja oikeamielinen. Hän osaa rakastaa itseään ja arvostaa itseään. Ja siksi myös muita. Tai näin ainakin naistenlehdet muistavat meitä valistaa.
On vielä sellainenkin mahdollisuus, että ihmisellä on liian suuret luulot itsestään – hänen itsetuntonsa on pullistunut liiallisuuksiin. Siitäkään ei pidetä. Liiallisella itsetunnolla varustetut leimataan itsekkäiksi, typeriksi ja pöyhkeiksi. Jos on mahdollista nitistää liiallisessa itsetunnossa vellova lähimmäinen, mikä sen parempaa.
Mutta eihän se näin mene!
Mikä se on se itsetunto? Se on tunnetila, joka vaihtelee samalla tavalla kuin vaikkapa virkeys. Ei kukaan ole virkeä 24h päivässä. Eikä kukaan ole itsevarma ja itsetunto kohdallaan 24h päivässä. Paitsi ehkä psykopaatti.
Itsensä epäileminen, omien kykyjensä ja rajojensa epäileminen on osa ihmisen kasvua. Maailma ei ole valmis, eikä ihminen. Koskaan. Tai ainakin näin minä uskon.
Minun itsetuntoni vaihtelee epäsäännöllisen säännöllisesti. Hetkittäin olen innoissani ja täyttynyt uskosta omien kykyjeni rajattomuuteen, paisun kuin ilmapallo ja hihkun: MOON ELVIS!
Ja useimmiten kupla puhkeaa nopeasti, poks sanoo ilmapallo. Ja palaan taas maan päälle.
Ja on hetkiä, jolloin epäilen itseäni ja valintojani ja tekojeni mielekkyyttä. Kun oikein kurjalta tuntuu, muistutan – jatkaakseni tuota ilmapallovertausta – lähinnä poksahtanutta ilmapalloa, josta on jäljellä vain ruttuinen kuori ja möykky. Jag är bara en trasa.
Ja näiden kahden ääripään välissä on sitten ilmeisesti se todellinen Tiina – mutta koskaan Tiina ei ole täysin vakio. Vertaus vireystilaan on minusta osuva, ainakin kohdallani: joskus on itsetunto alakantissa, joskus ylävireinen.
Huonoitsetuntokohtaus!
Minulla on ihana ystävätär J, jolle olen aina voinut purkaa sydäntäni. Jolle on ollut viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana aina helppo kertoa omasta mielentilasta. Ja kun J. huomaa, että alan rypeä itsetuntoni pohjamudissa, epäilen itseäni ja puhun aivan pimeitä, J. riemastuu ja hihkaisee iloisena, kuin konsanaan harvinaisen herkkutatin metsästä bongattuaan: ”Haa! Huonoitsetuntokohtaus! Selvä tapaus!”
Ja joka kerta J. saa minut hymyilemään. Niinhän se olikin. Tämä oli vain kohtaus. Ja se menee – ja menikin jo – ohi. Totta puhuakseni, ei nauravan ja hihkuvan J:n edessä pysty naama vakavana laulamaan menetetyistä elämän valttikorteista tai puhumaan siitä, miten huono ihminen olenkaan. J. näkee, että se on kornia, ja niinhän se onkin.
Huonoblogi-itsetuntokohtaus
(Lat. huom: Tämä lienee ennätykseni pitkissä yhdyssanoissa – olen aina ihaillut joskin myös pelännyt ihmisiä jotka osaavat sujuvasti viljellä puheessaan kolmiosaisia yhdyssanoja – nyt keksin juuri viisiosaisen!)
Sain muutamainen päivä takaperin huonoblogi-itsetuntokohtauksen. Minulla oli aikaa lueskella muiden blogeja, seikkailin www.blogilista.fi – sivustoilla ja luin useampien lehtien, kuten Hesarin ja netissä julkaistavan Uusi Suomi –lehden ansioituneita kirjoittajia.
Miten paljon todella hyviä blogeja maailmassa onkaan! Ja nyt kävin läpi vasta suomenkielisiä.
Innostuin ja luin mitä erinäisimpiä tarkkoja yhteiskunnallisia kirjoituksia, oivaltavia pohdintoja kaikilta elämän eri osa-alueilta. Ja sitten se iski: huonoblogi-itsetuntokohtaus.
Kysyin itseltäni, mitä minulla on kenellekään annettavaa. Miksi joku haluaisi lukea jaarittelujani? Mietin blogini ydintä ja sisintä. Blogini nimi on Suomalaisena Virossa. Vastaanko huutooni eli mitä olen osannut tästä maasta lukijoilleni kertoa.
Kuten tällaisissa kriisitilanteissa tapaan tehdä, purin sydäntäni lähimmäiselle, nyt vuorostaan ystävättärelleni AL:lle. Marmatin sitä miten vähän minulla on sanottavaa ja pohdin sitä, mikä tekee blogista vetävän.
Tässä pieni pala kirjeestäni:
Blogisuosikeista tuli mieleen. Kävin tässä taannoin myös http://www.blogilista.fi -sivustoilla, jonne on listattu paljon suomalaisia blogeja. Omanikin olen sinne ilmoittanut. Ne antavat aina lämpötila-arvioita kunkin blogin 'kuumuudelle' sen mukaan paljonko niitä luetaan ja moneenko blogiin kommentoidaan ja montako on tilannut kyseisen blogin automaattisesti omaan sähköpostiinsa.
Parhaat blogit saivat lämpöasteiksi +174 C. Arvaapa mikä oli minun blogini lämpöaste: + 0,2 C. Ja sekin on laskenut kuukauden takaisesta, jolloin blogini oli huimat + 0,4 C kuuma.
Siellä Uuden Suomen blogilistalla oli puolestaan yhteiskunnallisia vaikuttajia tai ajattelijoita, ja niiden kirjoituksiin vastailivat toiset US:n bloggaajat pitkin polemisoivin kommentein. Joihin taas blogisti vastasi takaisin. Eli lähes aiheesta kuin aiheesta syntyi pitkä ja mielenkiintoinen keskustelu kirjoittajan ja kommentoijien välillä.
--
Näin siis kirjoitin ja jatkoin huonoitsetuntoista ruikutustani vielä pitkään tämänkin jälkeen.
Jonkin ajan kuluttua sain AL:lta vastauksen. AL on mainio tyyppi siinä mielessä, että hän on lojaali mutta rehellinen, ja kertoo asiat niin kuin ne ovat. Huumoria unohtamatta. AL on sanalla sanoen ihana.
AL on myös tutkinut blogeja, utelias sielu kun on ja tehnyt huomioita siitä millaiset asiat ihmisiä kiinnostavat: sisustus, puutarhanhoito, ihmissuhdejorinat, seksi ja muoti.
Ja hänellä oli vankka käsitys siitä, millainen olisi ideaalinen blogi – tai paremminkin sanottuna: blogi joka nopeasti nostaisi minun blogini lämpöasteet taivaisiin.
Sain luvan AL:lta liittää oheen hänen ideansa Ideaalista Blogista:
”Yhteenvetona voisi sitten todeta, että menestysblogiin tarvitaan
puutarhassa keikistelevä, erilaisia asukokonaisuuksia vaihteleva
seksipeto, joka kertoo kokemuksistaan haravan varressa sekä kuvin että
sanoin.”
Sanotko sen paremmin? Kuten totesin, AL on ihana.
Ja niin oli huonoblogi-itsetuntokohtaukseni jälleen pois pyyhitty.
Ja niin minä täällä taas kirjoittelen, sormet iloisesti näppäimillä hypähdellen, itsetunnon ollessa, ainakin juuri nyt, kohdallaan. Luulisin.
Tiina
PS. Koska AL opetti minua, että vetävään kirjoitukseen tarvitaan aina kuvitusta, liitän oheen vielä valokuvan, joka symboloikoon hyvää itsetuntoa. Tai ainakin hyvää body-imagea, kuten englantilainen maailma niin nimeää ihmisen kykyä olla sovussa oman kehonsa kanssa.
4 kommenttia:
No hyvä jysäys sentään! Mihin tämä maailma olisi menossa jos kaikki bloggaisisvat samalla tavalla! Eihän sitä silloin tarttisi lukea kuin yhden blogin ja olisi siis lukenut kaikki!
Siispä sallittakoon moninaisuus (ja -miehyys, hehe!) jotta jokaiselle löytyy kiinnostavaa luettavaa!
Tiinan blogi on juuri sellainen jonka juuri minä haluan lukea - en jaksa kiinnostua taivaitahipovista yhteiskunta- ja maailmanmemo-jorinoista, vaan haluan tällaisen helpostisulatettavan, ihanan humoristisen paikan jossa käydä ja tulla hyvälle tuulelle! Siispä jatka ihmeessä samaan tyyliin!
Mistään en ole löytänyt yhtä paljon asiaa Virosta kuin Tiinan blogista. Suoraan sanoen, minulla ei olisi paljonkaan tietoa mitä siellä päin on jos en katselisi kaikkia ihania kuviasi ja lukisi eläviä kuvauksiasi eri paikoista. Kiitos!
Muuten, Tiinan blogihan täyttää AL:n vaatimukset mitä blogissa pitää olla: seksikäs donna haravan varressa näyttämässä puutarhaansa! :-)
Liioittelet Tiina. Kukaan ei halveksi huonoitsetuntoista. Onhan muotia tulla ulos kaapista, moni julkisuuden huipulla on tunnustanut masennustaipumuksensa. Se antaa toivoa niille, joilla on sama ongelma. Huono itsetunto on yksi masennuksen laji.
Sinussa on kumminkin voimaa. Ja osaat vastaanottaa rohkaisua hyviltä ystäviltä. Lahjakkaat ihmiset ovat jumalten keinussa :-)
Tässä kohtaa olen kyllä jyrkästi eri mieltä Marjatan kanssa.
Ehkä tämä on nyt sanan viilausta, mutta juuri sanassa itsetunto oli kirjoittamani juttuni ydin.
Heikkous on sallittua ja masennus ja väsymys ja burn out. Kuten Marjatta totesi, nykyisinhän on suorastaan POP julkisesti tilittää omaa heikkouttaan, omaa kurimustaan - kun siitä on taas ylös noustu.
Minä en puhunut heikkoudesta, vaan sanasta: itstunto
Kun yleisesti puhutaan huonosta itsetunnosta - ja nyt korostan, jos se ei kirjoituksessani tullut riittävän hyvin esiin että tämä ei todellakaan ole minun mielipiteeni - sillä lyödään leima otsaan kun halutaan todella runtata.
Otan esimerkin: ei pidetä omasta pomosta ja tämän tekemistä ratkaisuista. Jos pomo on mies, voi häntä kutsua pienimunaiseksi. Olen samaa termiä kuullut käytettävän myös joskus naisistakin!
Tai sitten voidaan sanoa vino hymy huulilla, että sillä on niin huono itsetunto... joka viittaa siihen että pomo tekee kaiken kompensoidakseen heikko itsetuntoaan.
Sanojahan nämä ovat - mutta sanoilla on ihmeellinen voima.
'Sticks and stones can break my bones, but words... they really kill me' lauloi joku aikoinaan muunnellen vanhempaa englantilaista sananlaskua sanojen voimasta.
Kirjoitin huonosta itsetunnosta ja kutsuin sitä kohtaukseksi, joka tulee ja menee. Joka on kuin vireystila, hetkittäin olemme vahvoja, hetkittäin heikkoja.
En tietenkään kiellä sitä, että hyvä ja turvallinen lapsuus, ihmisen kasvuympäristö on luonut ihmiseen jonkinlaisen perusturvallisuuden, jonka pohjalle rakentuu koko ihminen, niin myös hänen itsetuntonsa ja kykynsä arvostaa itseään.
Mielenkiintoista pohdiskelua. Aihe on niin laaja, että siinähän sitä on itse kullekin miettimisen arvoisia asioita. Vertaus vireystilaan on hieno ja osuva oivallus.
Lähetä kommentti