Facebook, my ass!

They wanna send me to Facebook, but I say NO, NO, NO

Sain tänään tekstarin ystävättäreltäni TM:ltä joka kertoi laittaneensa minulle henkilökohtaista viestiä Facebookiin. Ymmärrän syyn; TM on nyt poissa kotikoneeltaan ja hänen on hankala lähettää usealle ihmiselle uuden vuoden viestejä normaalein konstein. Kuten TM. sanoo, Facebook on niin kätevä.

Hmh… kätevä, mutisen minä.

Olen joskus heikkona hetkenäni, TM:n kannustamana, kirjautunut Facebookiin. Ei olisi pitänyt. Sillä nyt kun kävin FB:ssä kuukausien tauon jälkeen selvisi, että minulle on lähetetty sähköposteja, minua on kutsuttu ystäväksi, minua on tökitty (you have been poked), minulle on lähetetty karvaisia kavereita, kukkia ja monenlaisia tietokilpailukutsuja. Ja onpa joku jopa ostanut minut lemmikikseen Facebookissa.

Sähköinen yhteydenpito ystäviin ja tuttaviin alkaa käydä turhan hankalaksi ainakin omalla kohdallani. Koko ajan tulee uusia systeemejä, ensin oli Facebook, ja kuten minulle kerrottiin, siellä on KAIKKI, ja sinne pitäisi minunkin mennä. Ja sen jälkeen onkin tullut jo uusi systeemi: Twitter, ja kohta siellä on KAIKKI.

Ärsyttää isosti.

Mutta palataan tähän aamuun. Sain siis Facebookiin viestin, jonka halusin lukea. Mutta mikä on Facebook-osoitteeni? Tarvitaan sähköpostiosoitetta, jonka olen sinne joskus antanut.

Sähköpostiosoitteitakin minulla on viisi erilaista. Yksi hotellin varauksille, yksi hotelliin saapuville laskuille ym infolle. Yksi itselleni. Niin ja sitten on yksi gmail-osoite, koska, näin minulle on kerrottu, googlen oma sähköposti on niin kätevä, ja lisäksi on vielä ikivanha ns. vardo-osoite, jota olen käyttänyt viime vuosina sellaisena vähäpätöisenä sähköpostiosoitteena, jonka annan kun on johonkin kirjautuakseen pakko antaa, mutta jonne tulee valtavasti roskapostia. Ja joka sivumennen sanoen ei enää toimi. Olen kadottanut sinne salasanan. Tai paremminkin, jostain minusta riippumattomasta syystä vanha yli 6 vuotta käyttämäni salasana ei enää toimi.

Arvaan että Facebookiin olen antanut juuri tuon kaikkein vähäpätöisimmän osoitteeni, eli tinde@vardo.net –osoitteen, joka, toistan EI enää minulla aukene.

Ensimmäinen rivi Facebookin kirjautumisessa on siis suoritettu. Seuraava on jo vaikeampi rasti: salasana. Alan etsiä pienten lappujen pinosta salasanaa. Ja manaan salasanojen viidakkoa. Kaikille viidelle sähköpostiosoitteelleni on salasanat. Kaikille eri pankkiyhteyksilleni niin Suomessa kuin Virossa on salasanat. Salasanoja eri foorumeille, joilla keskustelen, salasanoja lehtien keskustelupalstoille. Salasana tänne blogiin. Voitte uskoa että niitä pieniä salasanalappuja on tukku. Alan pelata salasanapasianssia lappusilla, ja lopulta löydän tarvittavan. Kirjaudun sisälle.

Luen TM:n viestin ja olen siitä kiitollinen.

Sitten kahlaan läpi kaikki minulle saapuneet kutsut ystäväksi. Osa on todellisilta ystäviltäni, sellaisilta, jotka tunnen, joiden kanssa haluankin pitää yhteyttä. Mutta paljon on tullut kutsuja puolitutuilta, jotka jostain syystä haluavat pitää yhteyttä kanssani – tai kasvattaa omaa ystäväpiiriään.

Pyörittelen päätäni, en ymmärrä Facebookia, en sen ns. ystävyyttä.

Esimerkki: minulla on ystävä, jolla on kolme sivua Facebook-ystäviä netissä. Silti yön pimeinä tunteina, kun hän on onneton, hän soittaa minulle ja valittaa että on yksinäinen.

Olen päätellyt että Facebook on aika pinnallinen paikka sittenkin. Vaikka kaikki leikit, kukkien ja kotieläinten lähettely, hupaisat tietokilpailut ja ties mitä vielä ovatkin hauskaa viihdettä.

Toistan, en ymmärrä Facebookia, en luultavasti osaa sitä edes käyttää – vierailuni sinne ovet olleet lyhyitä ja todella satunnaisia – enkä, totta puhuen, jaksa tai viitsi opetella jälleen uutta järjestelmää.

Ehkä Facebook ei ärsyttäisi minua niin paljon, jos se käyttäisi ’ystävä’-sanan sijaan jotain toista sanaa.

Minulle Ystävyys on vakava sana. Kuten Rakkaus. Mietinkin suu vinossa virneessä, koska joku keksii aloittaa Rakkauden Facebookin. ”Hei, tuutko mun rakastetuksi?” ja ”Sinulla on nyt 53 rakastettua” tai ”Lähetä rakastetullesi karvainen kaveri ja kukkapurkki.”

Mutta samalla kun Facebook ärsyttää minua, myönnän, että jotainhan siinä täytyy olla kuin puolet maailmasta on siihen hullaantunut.

Kertokaa te se minulle! Miksi minun pitäisi mennä Facebookiin? Minkä funktion ystävyydessä ja ennen kaikkea yhteydenpidossa se täyttää, joka ei hoidu tavallisin kotikonstein – kotikonsteihin lasken puhelimen, tekstarit, kirjeet, jos joskus sellaisen harvinaisuuden saisin, sähköpostit ja tämä blogi. Jotka nekin jo vievät aikaani paljon; istun tietokoneella nykyisin aivan liian paljon. Toistan: aivan liian paljon.

Jos joku onnistuu minut puhumaan ympäri, ja sellaistakin on tapahtunut, lupaan liittyä Facebookiin. Mutta perusteluiden tulee olla hyvät.

Siihen asti laulelen Amy Winehousen sanoin:

They wanna send me to Facebook, but I say NO, NO, NO!