Katsaus menneeseen vuoteen

Näin se on vuoden viimeinen päivä kääntymässä iltaan. On siis hyvä hetki hieman muistella mennyttä vuotta.

Vuosi ei ollut mitenkään erityisen säihkyvä, mutta mukaan mahtui silti monelaista hyvää ja hauskaakin.

Kevättalvi

Talvi kokonaisuudessaan oli Otepäällä surkea. Lunta oli maassa vain ajoittain ja vain hädin tuskin saatiin hiihdon maailmancup hiihdettyä täällä. Kun hiihtäjät tarpoivat loskassa sain Suomesta tekstarin kaverilta: ”Oletko muistanut leikata nurmikon.”

Asiakkaiden puolesta talvi siis oli kaiken kaikkiaan surkea. Mutta helmikuun pelasti saksalainen ryhmä joka viipyi luonamme viikon ja vuokrasi siksi ajaksi koko talon.

Innokkaat urheilijanuorukaiset olivat tulleet hiihtämään Tarton maratonia, joka siis hiihdetään Otepäältä Elvaan, vaan maratoni peruttiin lumen puutteen vuoksi. Se ei meidän asiakkaitamme masentanut. Reippaat nuoret miehet löysivät Haanjasta kilometrin pituisen lumisen latureitin ja hiihtivät sitä 64 kertaa ympäri. Kotiin tullessaan nauroivat, että osaavat ne maisemat ulkoa loppuikänsä.


Kevät

Kevät on aina ihanaa aikaa, luonto puhkeaa kukkaan, ensin lumikellot, sitten krookukset, narsissit ja tulppaanit. Linnut alkavat visertää puissa. Maailma tuntuu olevan syntyä ja kasvua täynnä. Vihreän määrä huimaa.



Muistan keväältä erityisesti sen kuinka Äitini kanssa kuuntelimme Pyhäjärven kartanopuiston lammen konserttia. Sammakot, pienet vihreät pulloposket vetivät moniäänistä rakkauden sinfoniaa pienten kehojensa koko voimalla.



Keväällä ajelimme runsaasti Etelä-Virossa. Tutustuimme jälleen uusiin nähtävyyksiin, suunnittelimme asiakkaillemme matkareittejä. Ja itsekin jälleen yllätyimme miten paljon nähtävää ja koettavaa täällä on. Meillä ei ehkä ole Euro Disneylandia houkuttimenamme mutta luonto on täällä upea ja vaihteleva.




Kesä

Koko kesä oli lämmin ja aurinkoinen. Tai ainakin sellaisena sen muistan. Nyt luonto oli puhjennut täyteen hehkuunsa. Taivas oli sinistä sinisempi.



Rypsipellot loistivat niin keltaisina, että silmiin sattui.



Ja kaikki pienet ja suuret pörisijät hyrräsivät ja hyörivät kukkaloistossa.


Luin äskön Iltalehden nettiversiota jossa päiviteltiin Suomen kylmää ja sateista kesää. Täällä kyllä aurinko paistoi.

Ja kyllä minä auringosta nautinkin!

Päivittäin, aina kun tilaisuus siihen tarjoutui, polkupyöräilin Otepään uimarannalle. Levitin rantapyyhkeen omaan tuttuun paikkaani, heittäydyin pitkälleni ja nautin auringon hyvää tekevästä voimasta. Kun tuli liian kuuma, pulahdin Pyhäjärveen.

Muistan kirjoittaneeni ystävättärelleni sähköpostin tästä auringossa makoilusta. Jossa ihmettelin, miten joku voi sanoa, että rannalla lekottelu on tylsää puuhaa? Siellähän tapahtuu koko ajan!

Minusta oli mukavaa vetää lippalakki silmille ja sulkea silmät ja kuunnella kaikkea mitä ympärilläni tapahtui. Veden liplatusta, lasten leikkejä ja ilonkiljauksia. Ja naapuripyyyhkeillä lepäilevien ihmisten juttuja. Olin salakuuntelija, joka kuuli monia salaisuuksia, opin jälleen lisää ihmisistä ja heidän iloistaan ja murheistaan.








Syksy

Syksy oli pitkä ja melko kuiva. Ruskan aika oli jälleen henkeäsalpaavan kaunis. Otepäähän muodostuu kumpumaisemasta ja lehtipuista, jotka vaihtavat väriään erilaisina aaltoina, kuin oranssit ja keltaiset ja punaiset revontulet.



Syksyn suururakasta olen kirjoittanut tänne blogiinkin – aloitin mittavan puutarharemontin ja rakensin useita erilaisia istutuksia, lähinnä ikivihreistä. Loppulaskelmassa pääydimme 130 erilaiseen pensaaseen ja puuhun, jotka löysivät paikkansa pihaltamme. Kaikista pienistä aluskasveista ja maanpeittokasveista puhumattakaan.




Talvi

Talvi tuli Otepäälle tänä vuonna jo joulukuussa – lunta tuli välillä niin että heikompaa heikotti. Nyt on maa ollut yhtäjaksoisesti melko paksun lumipeitteen alla jo kolmisen viikkoa. Ensimmäiset talven varaukset ovat tulleet – joten suhtaudunkin tulevaan hotellisesonkiin varovaisen optimistisesti



Vuoden kohokohtia

Edellisvuonna teimme matkan Nepaliin ja se oli vuoden 2007 selkeä kohokohta. Kuluneena vuonna emme matkustelleet paljoa tai sanotaan paremminkin, emme kauas. Viroa kiersimme pitkin ja poikin ja muutaman reissun teimme myös Latviaan ja Suomeenkin.

Latvian reissuista nousee kolme erityisesti mieleen.

Ensimmäinen oli junalla taitettu päiväreissu kanta-asiakkaamme, nykyisin voi varmasti puhua jo ystävämme Heimon kanssa Riikaan. Lähdimme liikkeelle aamuvarhaisella ja palasimme takaisin illalla, viimeisellä junalla. Ja ehdimme nähdä ja kokea vaikka mitä. Todella hauska reissu!



Toinen oli aivan ylettömän hauska teatterifestivaalimatka, joka venyi suunnitellusta kahdesta päivästä viiteen päivään. Olin haapsalulaisen Teater Randlasen ryhmän kanssa liikkeellä. Randlane oli saanut matkan palkinnoksi voitostaan vuoden 2007 parhaasta esityksestä.

Viisi päivää yhtä ilonpitoa. Toki paljon kulttuuria, mutta myös paljon hauskaa! Sain kertaheitolla suuren joukon iki-ihania uusia ystäviä – kyllä teatterilaiset ovat aivan oma lukunsa kun hauskanpidosta on kyse!


Kuva: Kristiina Oomer

Kolmas ikimuistoinen Riian reissu tehtiin punaisella pakettiautolla, jolla keikuttiin Baltezers-taimistolle. Kolmen naisen seurue onnistui ostamaan koko pakettiauton täyteen kasveja. Voi sitä lapsenkaltaista iloa! Huikean hauska reissu sekin.



Muita kohokohtia ovat olleet yllätysjuhlat, jotka ystäväni Marja, Anne, Aatos ja Kari järjestivät Kimmon suosiollisella avustuksella 50-vuotissyntymäpäivieni kunniaksi. Luulin lähteväni vain mökkeilemään Haapsaluun, mutta vähänpä minä tiesin, mitä ystäväni olivat järjestäneet. Mikä riemu ja ilo ja yllätys!





Unohtaa ei pidä myöskään Teatteri Randlasen Otepään valloitusta ja sen jälkeistä karonkkaa. Harvoin olen nauranut ja laulanut niin paljon.



Ystävät – uudet ja vanhat

Vuoteen mahtuu myös paljon kohtaamisia. Kuluneena vuonna olen elvyttänyt muutamia vanhoja ystävyyssuhteita ja solminut uusia. Luonamme on käynyt asiakkaita, joista on tullut ystäviä ja itse olemme vierailleet myös ystäviemme luona Suomessa. Unohtaa ei pidä myöskään jokavuotisia itsenäisyyspäivän viettoa Otepäällä.

Suomen reissuista jää syksyinen retkemme Kouvolaan, Mikkeliin ja Pieksämäelle mieleen virkistävänä ja antoisana, niin ihanien syysmaisemiensa kuin herttaisten ihmistensä puolesta. Reissun jälkeen ei voinut kuin huokaista että kyllä Suomikin on kaunis maa!



Aloitin tämän kirjoituksen todeten että mennyt vuosi ei nyt ollut mitenkään erityisen ihmeellinen. Nyt kun muistelen kaikkea tapahtunutta perun sanani.

Vuosi 2008 oli hyvä vuosi. Surua siihen ei liittynyt lainkaan, niin me kuin kaikki rakkaamme ovat pysyneet terveinä, mitä vuosi vuodelta arvostaa yhä enemmän. Tapasimme paljon mukavia ihmisiä, näimme ja koimme monenlaista. Taloudellisestikin pärjäsimme melko hyvin – ainahan voisi toki paremminkin mennä.

Mutta vaikka vuosi 2008 oli hyvä, mikään ei estä minua toivomasta että vuodesta 2009 tulisi vielä parempi!

Samoin toivotan vielä kerran Hyvää uutta vuotta myös kaikille blogin lukijoilleni!

(Ilokseni huomasin että 3.000 käynnin rajapyykki ehti tulla täyteen ennen vuodenvaihdetta, kiitos teille kaikille jotka olette blogissani viihtyneet!)

Joulusta Uuteen Vuoteen

Joulu on vietetty ja katse suuntautuu Uuden Vuoden viettoon.

Joulumme oli aiemmasta poikkeava. Alun perin meillä oli aivan eri suunnitelmat joulun viettoon, vaan suunnitelmamme menivät viime metreillä uusiksi kun selvisi, että Kimmon isä olisi yllättäen joutunut viettämään joulunsa yksin kotonaan. Me siis kutsuimme isän meille kylään ja viskasimme aiemmat suunnitelmamme roskakoppaan.

Joulunodotusta

Ennen Kimmon isän, Keijon, saapumista ehdimme viettää illan Tartossa, viimeisiä joululahjoja ja jouluruokia ostaen. Vaikka Otepäällä oli hyvä hanki, oli Tartossa keli nollassa, vettä tihuutti ja maa oli musta.

Aloitimme ostospäivän Tarton torilta, joka oli jotakuinkin ankea. Sateessa värjöittelevä rantojen mies muistutti, että joulu ei ole kaikille samanlainen yltäkylläisyyden juhla kuin mitä se on meille, hyväosaisille.



Torin reunalla, räntäsateessa kohtasimme perin eksoottisen näyn, joka pyrki luomaan osaltaan joulun tunnelmaa: pan-huilua soittavan intiaanin. Puhuttaessa kulttuurien kohtaamisesta. Puhuttaessa surrealismista.



Illan pimetessä syttyivät jouluvalot Tarton vanhoille kaduille luoden joulun tunnelmaa.







Unohdan torin surullisen hampparin, unohdan vesisateen ja kosteuden. Sukellan joulunodotuksen tunnelmaan ja kierrän kaupunkia kuvaten sen kauneimpia puolia.

Kuvasarja joulunodotuksesta löytyy klikkaamalla tästä


Keijo saapuu ja joulu alkaa

Jouluvieraamme, eli Keijo-isä saapui luoksemme seuraavana iltana eli aatonaattona 23.12.2008.

Koska Keijo liikkuu hieman huonosti ja koska hänen näkönsä ei ole enää sama kuin nuorena, teki ystävättäremme Tytti meille palveluksen ja haki Keijon kotoa ja toimitti satamaan, missä vaihtoi matkaliput ja auttoi mahdollisuuksiensa mukaan Keijon saattamista matkalle. Tallinnan päässä olikin sitten jo Kimmo odottamassa Keijoa terminaalin portilla.

Ja tästä alkoi joulunviettomme.

Jouluaatto sujui herkutellen. Minä olin paistanut ihanaisen Suomi-kinkun, jonka olin saanut joululahjaksi rakkaalta ystävättäreltäni Marjalta tämän vieraillessamme luonamme itsenäisyyspäivänä. Minä olen tunnetusti lihansyöjä – ja tarkemmin sanottuna intohimoinen kinkunsyöjä – joten Marja ei olisi parempaa lahjaa minulle voinut keksiäkään.

Kinkku siis tuli Suomesta. Muut ruuat tulivat Virosta ja Latviasta. Tarjolla oli kalaa eri muodoissaan, rosollia ja verimakkaroita, kurpitsasalaattia, puolukkaa, vuohenjuustoa ja perunalaatikkoa mallia Tiina.

Uskoisin että kaikki olivat tyytyväisiä jouluateriaan.

Joulupöytä odottaa ruokailijoita


Ensin nautitaan kalaa ja hymyillään itselaukaisijalle



Sitten nautitaan lihaa ja hymyillään lisää itselaukaisijalle



Perheen pienimmät eli Ronja ja Latte pääsivät myös osallisiksi joulun riemuista. Ruokapuolella heillä oli perinteisen nappulasapuskan ohella verimakkaroita. Ja sitten olikin vuorossa illan kohokohta koirille: lahjojen jako



Molemmat hännäkkäät käyttäytyivät mallikkaasti koko joulun, mitä suuresti ihmettelen. Vasta tapanina tulivat ensimmäiset riidat lahjaleluista, jotka sittemmin takavarikoitiin.

Tässä kuitenkin molemmat vastaanottavat lahjansa kuin kiltit lapset ikäänsä.



Lähdemme reissaamaan

Joulun jälkeen aloitimme laajamittaisen retkeilyn Etelä-Virossa. Kiersimme Võrtsjärven, kyläilimme Viljandin ja Valgan kaupungeissa, teimme päiväretken Latviaan, ihmettelimme jouluista Tarttoa ja lopuksi kiersimme vielä Peipsijärven rantoja, noita minulle rakkaita maisemia ja vierailimme vanhauskovaisten kylissä: Varnja, Kolkja, Kasepää, Kallaste, Tiheda, Raja...

Näistä retkistä tein kuvagallerian, joka löytyy puolestaan klikkaamalla tästä

Juuri nyt Kimmo ajaa kohti Tallinnaa, Keijo kyydissään. Laiva lähtee illalla klo 18.00 kohti Helsinkiä ja joulumme päättyy.

Huomenna onkin jo sitten vuodenvaihde.

Sitä odottaessani toivotan kaikille blogin lukijoilleni Erinomaista ja Antoisaa Uutta Vuotta 2009!

Olge tublid, kuten virolaiset sanovat. Eli olkaa kunnolla ja kunnollisia. Rakastakaa toisianne! Välittäkää toisistanne! Olkaa rohkeita! Puuttukaa asiaan aina kun huomaatte, että pienempiänne kiusataan tai kun näette vääryyttä ympärillänne!

Lopetetaan yhdessä välinpitämättömyyden vuosi 2008! Tehdään tulevasta vuodesta parempi – ja jos emme saa koko maailmaa näin muutetuksi, saamme silti oman lähipiirimme paremmaksi. Ja jos ei muuta, voimme olla itsestämme ylpeitä, kulkea pystypäin.

Ai niin, vielä tämä pyyntö: ja jatkakaa blogini lukemista. Ja jos niin teette, minä lupaan jatkaa sen kirjoittamista.

Tässä siis uuden vuoden lupaukseni

Sen myötä toivotan vielä kerran: Hyvää Uutta Vuotta 2009!

Tiina

PS. Käytän näin julkisesti tilaisuutta kiittää kaikkia teitä ihania ihmisiä jotka muistitte meidän perhettä, kuka korteilla, kuka ihanilla lahjoilla. Ette ehkä edes arvaa kuinka upealta se kaikki tuntui - kun en voinut olla luonanne, tulitte te minun luokseni kera joulutervehdysten. SUURKIITOS!

Tässä meidän joulukorttisaaliimme tältä joululta, saalis josta olen kovin ylpeä

Seitsemän Polaroid-kuvaa joulunodotuksesta

Polaroid 1: Itsenäisyyspäivän juhlat, ystävät, kynttilät, jouluateria. Pimenevä ilta, roihut pihalla, punaviinin rubiininhehku kynttilänvalossa. Naurua, puhetta, lämpöä. Yhdessäoloa.




Polaroid 2: Tiina Tarton Kaubamaja-tavaratalon kirjakaupassa. Ihmisiä kaikkialla, kirjapinoja, räikeää joulumusiikkia, tönimistä, suuria kylttejä ja mainoslauseita kaikkialla. Toppatakin sisällä kuumuus, hiki, ahdistus, tahdon ulos, ulos, ulos.

Polaroid 3: Tiina yksin Tarton Raatihuoneentorilla, joulutorilla Kimmoa odottamassa. Lunta sataa ja tarttuu silmäripsiin. Lapset juoksevat ritisevän joulupadan ympärillä hippaa. Kuuma glögi pakkasillassa, kylmät kädet, lämmin muki. Kaupungin kauneimmat jouluvalot, vanhat rakennukset hymyilevät tietäväisinä pehmeässä jouluvalossa. Jostain soi hiljainen joulumusiikki. Rauha.



Polaroid 4: Tiina ja Kimmo Tartossa syömässä, italialaisessa ravintolassa. Herkullista pastaa, valkosipulin tuoksua, rapeita bruschettoja. Hyvä mieli. Rakkaus läikähtää äkkiä minussa. Lujaa. Sen ilmentymänä teen vain pienen liikkeen, hipaisen Kimmon kättä, ja käden iho vastaa kosketukseeni, niin minäkin sinua.

Polaroid 5: Tiina ja Kimmo Otepään postikonttorissa, jossa olemme ravanneet koko joulukuun. Milloin postittaen paketteja, milloin niitä noutaen. On sulkemisaika ja kiireisen työpäivän uuvuttama postivirkailijarouva laskee kassaa kun viimeiset asiakkaat, eli me, tulemme paikalle.

”Tere õhtust” sanon minä ja herätän postitädin ajatuksistaan. Hän sipaisee alasvalahtaneen hiussuortuvan poskeltaan, väsyneenä, mutta silti jaksaa lähes hymyillä nähdessään meidät. ”Tere õhtust” hän vastaa.

Minä kerron, että Joulupukki kävi meillä tänään kylässä! Tuli Otepäälle aina Rovaniemeltä asti! Ja postitäti hymyilee häkeltyneenä, ei oikein ymmärrä miksi olen tullut hänelle tämän kertomaan, mutta silti toteaa: ”Mutta sehän on mukavaa.” Ja minä jatkan: ”Joulupukki käski meidän tuoda tämän teille!” ja otan selkäni takana piilottamani joululahjan, ison laatikollisen enkelikarkkeja ja ojennan sen postitädille.

Se ilme! Kuka sanoo että joulun ihmeen näkee vain lasten silmistä! Olisittepa nähneet tämän pitkän päivän uuvuttaman postirouvan katseen sädehdinnän. Sen hymyn, joka hiljalleen syttyi ja syttyi ja sitten täytti koko postikonttorin. ”Voi kiitos!”

Polaroid 6: Tämä aamu. Nukun pitkään. Enkä kanna siitä huonoa omatuntoa. Herään lumisateeseen, juon monen monta kuppia kahvia, rapsuttelen koiria. Istun jääkarhupyjamassani tietokoneen ääressä pitkään.

Polaroid 7: Lähden Ronjan kanssa lumisateeseen kävelylle. Me kaksi pitkäaikaista ystävää vaellamme valkean metsän läpi. On hiljaista, on valkeaa. On valtavan hyvä olo.

Kun katson rakkaan koirani silmiin ymmärrän joulun syvimmän olemuksen: rakkauden.

Kaikki blogin kuvat aukeavat suuremmaksi niitä napsauttaessa. Jos ette muuta, napsauttakaa tämä kuva suuremmaksi: sukeltakaa näihin silmiin ja kokekaa rakkaus ja rauha.



Meillä ei ole kiire minnekään. Minä voisin jäädä tähän metsään tämän koiran kanssa ikuisesti. Kuunnella metsän hiljaisuutta, katsoa miten lumihiutaleet hitaasti putoilevat taivaalta. Ja miten rakas vanha koirani häntä vispaten nuuskuttaa valkeaa höttöä lunta. En ihmettelisi vaikka taivaalla loistaisi äkkiä joulutähti, tai vaikka ohittaisimme vaeltaessamme keskellä metsää jouluseimi-kuvaelman.

Tämä on joulu. Hiljaisuus ja rakkaus ja vapautuminen kaikista arjen huolista.




Kotona on vaikka mitä tekemättä – olkoon. Ehdin minä. Ja jos en ehdi, ei maailma siihen kaadu. Joulu on jo tullut. Miten sitä lauletaan: Teen joulun sydämeeni. Tai jotain sinne päin.

Hyvää joulunodotusta ja rauhoittumista teille kaikille.

Ja muistakaa Marttojen ohje: jos ette aio viettää jouluanne kaapissa, ei ole mitään syytä kaappia jouluksi siivota.

Seksipommit Savage Beachilla osa 2

Olen aivan vaimustuksessa, kuten virolaiset sanoisivat, eli haltioitunut. Näimme eilen myöhäisillalla elokuvan, joka sai meidät kiemurtamaan naurusta. Unohtakaa Jacques Tatin elokuvat ja niiden tarkka tilannehuumori. Nyt tulee Seksipommit Savage Beachilla osa 2 ja sen tahtomaton komiikka.

Elokuva on siis ö-luokan pikkutuhma toimintajännäri, jossa näyttelijät on valittu rooleihinsa lähinnä ulkoisten avujensa vuoksi; naisilla on ryntäät, joita esitetään anteliaasti, kokoa DDDD ja miehet näyttävät bodatuilta action maneilta. Replikointi on kömpelöä ja liikunta vieläkin jäykempää. Mutta vauhtia tarinassa riittää niin että heikompaa huimaa. Ja koska juoni on mutkikas, täytyy oikein pinnistellä pysyäkseen kärryillä.

En varmasti pysty riittävän hyvin tätä taidepaukkua kuvaamaan – enkä yritä edes tavoittaa kaikkia juonen käänteitä.

Elokuvan englanninkielinen nimi on L.E.T.H.A.L. Ladies, Return to Savage Beach. Hieman elokuvan filmografiaa tutkittuani selviää, että kyse onkin jatko-osasta – nämä samat hahmot ovat seikkailleet jo muutamassa aiemmassa kokopitkässä filmissä. Tällaisillekin elokuville on siis kysyntää, huomaamme.

Tarinan ytimen muodostaa suuripovisten ja tappavan vaarallisten naisagenttien oma järjestö, joka on levittäytynyt eri puolille maapalloa ja USA:ta, jossa he viettävän näennäisen rauhallista kaksoiselämää. Lähinnä lojuvat uima-altailla pikkupikku bikineissä drinkkejä juoden ja aurinkoa ottaen. Kunnes järjestön salaisesta päämajasta, Havajilta, tulee käsky lähteä töihin.

Viestit tulevat koodina – ne on naamioitu sexologiseksi radio-ohjelmaksi, joita Ava-niminen vähäpukeinen hahmo lähettää radioaalloilla Honolulusta. Jokaisella agentilla onkin hopeinen matkalaukku, josta nappia painaen singahtaa esiin hieman koiran ruokakuppia isompi satelliittilautanen.

Ava-lähettää viestin – terroristeilla on nyt pahat mielessä - ja agentit hyppääväät avoautoihinsa ja lentokoneisiin ja lähtevät liikkeelle. On aika taas pelastaa maailma.

Ensin pahat terroristit ovat varastaneet agenttien veneen. Ei hätää, agentit hyppäävät kätevästi rannalle jätettyjen vesiskootterien päälle ja alkavat vimmatun taka-ajon. Terroristit pääsevät hengestään.

Samaan aikaan salaperäinen Sofia pukeutuu – pitkään ja hartaasti – tiukkaan ja antoisaan punaiseen vinyylipukuun ja tekee iskun suoraan agenttien jonkun suurkaupungin pilvenpiirtäjässä sijaitsevaan päämajaan, jossa työskentelee näköjään vain kolme henkeä: ovivahti, vanha paperipinkkaa kantava mummeli ja yksi melko normaalimittainen nainen, jonka funktio yrityksessä ei selviä. Sofialla on pirullinen juoni, hän esiintyy pizzalähettinä. Kun päämajan henkilökunta haukkaa kukin palasen pizzasta, lyyhistyvät he dramaattisesti kukin niille sijoilleen. Ja Sofia käy varastamassa tietokonedisketin.

Nyt seuraa elokuvan juonellinen siirtyminen Savage Beachille. Se hoidetaan Tyler-nimisen hahmon monologina, joka on pitkä ja täynnä yksityiskohtia, joita katsojaparka yrittää nopeasti tallentaa aivopoimuihinsa: ”Isäni, joka palveli toisessa maailmansodassa Tyynellä valtamerellä ja joka sai siellä surmansa löysi filippiiniläisen kulta-aarteen, jonka hän hautasi Savage Beachille, ja josta hän kirjoitti päiväkirjaansa, jonka sittemmin sain monen mutkan kautta käsiini, kuten tämän medaljongin, jota kannan aina kaulassani – näyttää medaljonkia – ja juttu jatkuu ja jatkuu. Pahan miehen Rodrigo Martinezin nimikin mainitaan, jotenkin hänkin kuului tähän kulta-aarteen hautaamiseen ja etsimiseen. Rodrigo oli ilmeisesti palanut jossain lentokoneonnettomuudessa pahasti. En ihan pysynyt tässä kohtaa kärryillä, valitettavasti.

Seuraava kohtaus onkin sitten Rodrigon asunnosta, jonne Sofia tuo disketin. Rodrigo on diabolisen näköinen, hänellä on valkea, suoraan Oopperan Kummituksesta lainattu valkoinen maski kasvoillaan, joka peittää puolet kasvoista. Selviää että Sofian ja Rodrigon suhde on muutakin kuin ammatillinen. Takkatuli vain räiskyy takana kuin Sofia ja Rodrigues viettävät yhteisen hellän hetken. Sivumennen sanottuna näitä agenttipariskuntien välisiä helliä hetkiä on ripoteltu pitkin tarinaa – jätän ne jatkossa pois juonikerronnasta, koska ne eivät suoranaisesti liity juoneen, muuten kuin osoittamaan että agenteilla on lämmin ja hyvä parisuhde.

Sitten onkin aika näyttää toista agenttiparia, joka saapuu jostain jonnekin. Taas olen tipahtanut näissä juonenkäänteissä kärryiltä. Mutta kaksi vanhemmanpuoleista ukkelia mopoilla varastavat agenttinaiselta käsilaukun, joka sisältää jotain tärkeää, luultavasti disketin. Niitä on tässä tarinassa useita.

Ja taas löytyy siitä ihan vierestä kätevästi mönkijä ja crossipyörä, joilla agenttipari alkaa jahdata käsilaukkuvarasterroristeja. Seuraa ankara takaa-ajo, jonka päätteeksi naisagentti räjäyttää räjähtävällä jalkajousella mopopapan ilmaan. Käsilaukku ei ilmeisesti tässä räjäyksessä kuitenkaan katoa, koska seuraavissa otoksissa käsilaukku ja disketti ovat taas mukana.

Ja taas lennellään maasta toiseen. Nämä siirtymöt on tehty ilmeisen pienellä budjetilla. Epäilen että American Airlinesilta on saatu kaksi mainosfilmien videoklippiä. Kone nousee ja kone laskeutuu. Ja sitten kuuluu aina kuulutus minne kone on laskeutunut.

Nyt kaikki agentit tai agenttiparit ovat saapuneet Honolulun päämajaan, jossa on myös salaperäinen japanilainen Fu, joka nurmella esittelee japanilaisia taistelumetodeja. Sankarit ovat pihalla kun äkkiä puista ja pusikoista lennähtää parhaaseen aasialaiseen taisteluperinteeseen kasvot valkoisiksi kalkittuja kung-fu-pahiksia kiljahdellen hyytävästi. Keitä nämä ovat, se jää vähän epäselväksi, eivätkä he kauaa siinä juhlikaan, kun agentit panevat pahat kung-fu-miehet poikki ja pinoon.

Tietokonetta naputellaan, ilmeisesti isorintaisin naisagentti on joukon älykkö, sillä hän keksii yhdistää kaksi diskettiä ja niiden tiedot, jolloin selviää salaperäisen Savage Beachin sijainti.

Agentit lähtevät liikkeelle. Kaksi naisagenttia hyppää kaksipaikkaiseen pikkukoneeseen ja lentää sillä nopeasti maapallon toiselle puolelle. Yksi agenttipariskunta hyppää katamaraaniin ja saapuu perille lähes samanaikaisesti. Salaperäinen Sofia ottaa sukellusveneen, kyllä, luitte oikein, sukellusveneen ja ajaa porhaltaa sillä Savage Beachille.

Ensimmäinen naiskaksikko löytää nopeasti aarteen rantahietikolla, sillä heillä on apunaan piipittävät pez-karkkipyssyn näköiset vehkeet. Kesken kommandoiskua tytöt pulahtavat kuitenkin uimaan ja kamera pitkään seuraa heidän alastonta polskutteluaan trooppisten kalojen keskellä. Näinhän kommandoiskuissa aina tehdään.

Aarre kaivetaan ylös ja Sofia saapuu myös sukellusveneellään paikalle kerallaan mustahuppuisia ninjasotureita. Alkaa kova taistelu, jossa taas räjähtelee ja kuulat viuhuvat. Yhdellä agentilla on radio-ohjattava minikokoinen muovitankki (missä bikinin poimussa se ja sen radio-ohjain on rannalle tuotu jää hieman arvoitukseksi) jonka hän pirullisen ovelasti ohjaa puun takaa suoraan ninjan jalkoihin. Kabuum. Ninja lentää maailman tuuliin.

Nyt avataan aarrearkku, joka on siis levännyt noin 2 cm syvyydessä hiekassa toisesta maailmansodasta alkaen. Mutta, oh, aarteeseen on sijoitettu pommi ja ilmeisesti kaiuttimet, ja älyttömän modernin näköinen digikello. Kaiuttimista kuuluu metallinen naisenääni joka laskee sekuntteja ennen kuin pommi räjähtäää. Pommin kyljessä on raha-aukkoa muistuttavat kolo, johon pitää laittaa jotain metallista. Ja silloin joku keksii: agentin isältään saama medaljonki! Sitä aletaan asetella aukkoon. Mutta medaljonki on hieman vääntynyt koska siihen on pysähtynyt edellisessä ampumakohtauksessa luoti, täpärästi tämän miesagentin pelastaen.

Neuvokkaina agentit kutenkin saavat pommin purettua. Jotenkin Sofia kuitenkin onnistuu varastamaan aarrearkusta löytyneen, timantteja täynnä olevan kultaisen buddhan ja pakenee paikalta. Ninjatkin katoavat, tai sitten heidät kaikki on tainnutettu.

Seuraava otos on pahan Rodrigon luona. Sofia haluaa katsoa Rodrigon maskin alle ja tekee sen mutta kameralle ei näytetä mitä Sofia näkee. Mutta jotain kamalaa se on, Sofian ilmeestä päätellen.

Rodrigo hermostuu ja nappaa sohvalla kätevästi hollilla olleen ensiapulaukun ja nappaa sieltä heftarullan jolla tukkii Sofian suun. Sofia menettää tajuntansa ja Rodrigo raahaa hänet sohvan taakse.

Koko agenttisakki ryntää Rodrigon asunnolle pyssyjen kanssa. Rodrigo tarjoaa heille shampanjaa, jolloin älykköagentti tajuaa napata lasista Rodrigon sormenjäljet. Hetken kuluttua agentti palaa takaisin, ja seuraa hurja paljastus: agentti nappaa Rodrigon maskin pois. Ja iho sen alla onkin ihan siisti. Mutta tätä älykköagenttia ei huijata. Seuraavaksi nappaa agentti Rodrigoa niskasta kiinni ja kuorii tämän kasvoilta ihonvärisen maskin - jonka alta ilmestyy japanilainen rosmo, joka sivumennen sanottuna on Rodrigo-hahmoa 20 cm lyhempi.

Sofia paljastuu berliiniläiseksi agentiksi, joka on yrittänyt tätä japanilaista roistoa saada kiinni. Paikalle saapuu sattumalta myös oikea Rodrigo, joka kertoo pitkän tarinan siitä, miten hän ei ole muuta halunnut tehdä kuin palauttaa Filippiinien kansallisaarteen takaisin kansalle ja miten hänen lentokoneensa paloi toisen maailmansodan aikaan poroksi, ja mies sen mukana. Tosin näyttelijä on 40-vuotias ja elokuva valmistunut 1998, mutta on sitä – ainakin tässä leffassa – ihmeellisempääkin nähty.

Elokuva päättyy siihen, että kaikki pahikset on nitistetty, Sofia ja Rodrigo osoittautuvat hekin olevan oikealla puolella lakia. Koko agenttipoppoo skoolaa ja joku murjaisee loppuun vielä hauskan agenttivitsin. Kaikki nauravat.

The End.

Mikä kulttielokuva. Nyt kun tarinan juoni on teillä hallussa, pyydän teitä: sijoittakaa jokaiseen kohtaukseen erilaisissa paljastavissa bikineissä tai tyköistuvissa t-paidoissa ja stringeissä juoksevat povekkaat naisnäyttelijät ja niin piukeiksi bodatut miehet, että heidän on vaikea kävellä luontevasti Vakavina lausutut dramaattiset repliikit. Käsittämättömät ja epäloogiset juonenkäänteet. Ja surkeimmat erikoisefektit mitä olette koskaan nähneet. Ja pääsette tunnelmaan.

Me nauroimme niin että illalla kyljistä sattui. Aamulla kertailimme keskenämme tarinan juonta ja taas nauroimme vedet silmissä. Kimmo totesi: kyllä ohjaaja (ja tarinan käsikirjoittaja) Andy Sidaris saa olla itsestään ylpeä. Monestako laatuleffastakaan olemme jaksaneet seuraavana päivänä näin pitkään puhua ja sitä analysoida?

Siis, jos tämä taideklassikko osuu käsiinne videovuokraamossa, älkää jättäkö sitä hyllylle!

Dalai Lama, Mehikoorma ja Me

Sain eilen houkuteltua Linkaman päiväretkelle Peipsin rannoille.

Olen aiemminkin täällä siteeranut Dalai Lamaa, joka sanoo, että ihmisen tulisi kerran vuodessa käydä paikassa, jossa hän ei ole aiemmin käynyt. Tällä lauseella sain houkuteltua Kimmon Mehikoormaan, Peipsin rannalle.

Kimmo ei ollut koskaan käynyt Mehikoormassa. Minä itse kävin siellä ensimmäistä kertaa tänä syksynä ja valokuvasin pientä paikkakuntaa sateessa ja sateen jälkeisessä auringonpaisteessa. Kuvat olivat värikylläisiä ja pidin niistä.

Nyt halusin kuvata Mehikoormaa aivan toisenlaisessa ilmanalassa, lumen ja sohjon peittämänä, harmaassa ja sumuisessa joulukuun valossa. Hakea rinnakkaiskuvat alkusyksyn kuville.

Syksyn Mehikoorma-tarina löytyy blogista lokakuulta ja ja kuvat, ken niitä haluaa katsoa vertailun vuoksi löytyvät puolestaan klikkaamalla tästä

Pakkasimme automme innokkailla hännäkkäillä, jotka rakastavat matkailua, ja lähdimme liikkeelle. Ensimmäisenä pysäkkinä Mooste ja Moosten kartano.



Hieman Moosten historiaa

Põlvan maakunnassa, Moosten kylässä sijaitseva kartano edustaa virolaista kartanoarkkitehtuuria kauneimmillaan. Ei siis ihme, että kartano on nähty useissa virolaisissa historiallisissa elokuvissa tarinan taustana. Kun Leif Wager vokottelee Regina Linnanheimoa Munkkiniemen kartanossa, tekee sen virolainen vastine Moostessa.

Päärakennuksen ohella kuuluu kartanokompleksiin suuri sivurakennusten kokonaisuus. Osa rakennuksista on rakennettu luonnonkivistä ja osa on korjattu EU-rahojen turvin.

Mutta yhtä lailla osa odottaa vielä korjaajan hellää kättä.



Moosten kartanon historia alkaa 1500-luvulta, jolloin Puolan kuningas Stefan Bathory lahjoitti kartanon tilat läänityksenä Wilhelm Sturzille. Valta ja omistajat kartanossa ovat vaihtuneet vuosisatojen saatossa.

Vuonna 1717 lahjoitti Pietari I Moosten ja Kauksin kartanot kenraaliluutnantti kreivi Jagusinskylle, jolta kartano siirtyi kreivi Carl Gustav Löwenwoldelle. Häneltä kartano siirtyi ruotsalaiselle paroni Otto Reinhold Strömfeldille, joka myi kartanon puolestaan kreivi Ernst Münnichille. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Pisimpään on kartano kuulunut von Nolckeneiden suvulle 1800–1920-luvuilla. Viimeisen Nolckenin, Eduard von Nolckenin aikana rakennettiin uhkea päärakennus. Sen suunnitteli riikalainen arkkitehti August Reinberg ja se valmistui 1909.



Me kiertelemme lyhykäisesti kartanon mailla ja puistossa. Latte tohottaa hyvien hajujen perässä, mutta Ronja tarkkailee ympäristöään kiinnostuneena. Joskus minä hetkittäin epäilen, että tuo rakas vanha ystäväni on enemmän kuin koira. Se on kaunotaiteiden ja arkkitehtuurin ymmärtäjä ja arvostaja. Niin monta kertaa on Ronja vilpittömän kiinnostuneena tutkinut ja tarkkaillut nähtävyyksiä: Estonia-teatteri, Kuressaaren linna, Muhun maaseutumuseo, Alatskiven linna, Saaremaan Kaalin kraateri ovat kaikki saaneet Ronjalta innostuneen ja kiinnostuneen vastaanoton, olkoonkin että Kuressaaressa innostus johti yritykseen loikata vallihautaan. Jokainen eläytyy merkittäviin arkkitehtonisiin kokonaisuuksiin omalla tyylillään.



Moostesta jatkamme matkaamme varsinaiseen kohteeseemme, Mehikoormaan.

Mehikoorma päällisin puolin

Mehikoorma on pieni yhteisö, kauppala Peipsin rannalla. Sen sijainti on merkityksellinen: matkaa Mehikoormasta itäiseen naapuriin on vain 2 km. Mehikoorman satama on itäisin lännen ja NATO-maiden satama, joka katsoo suoraan Venäjälle. Suuri rajavartioston uusi aidattu rakennus ja kahden puolen järveä kohoavat korkeat vartiotornit ovat muistutus tästä.

Tässä Mehikoorman uljas laivasto.



Itse kylä on ankea, pieni ja köyhä. Matalia rakennuksia, puutaloja pienten kujien ja katujen varrella. Paljon rapistuneita taloja, mutta myös huomaamme iloksemme, että mukaan mahtuu myös useita kunnostettuja taloja, jotkut suorastaan komeita. Elämä ei siis ole katoamassa Mehikoormasta, vaikka niin voisi luullakin.

Tätä taloa ei kuitenkaan enää voi kukaan pelastaa.



Kiertelemme pientä Mehikoormaa, katselemme järven yli Venäjän puolelle, kierrämme paikkakunnan nähtävyyden, majakan, joka täyttää tänä vuonna 70 vuotta.



Rajavartioston läheltä löytyy komea uuden oloinen muistopatsas, jota Kimmo tutkii lähemmin. Minua ei muistolaatat jaksa niin kiinnostaa, joku sotajuttu varmaan mietin, samalla kun hajamielisesti napsaan pari kuvaa muistopaadesta. Päätän, että tutkin paaden tekstejä sitten kotona tarkemmin.



Olemme jo lähdössä Mehikoormasta kun vanha linja-auto kaartaa pysäkille, joka edustanee Mehikoorman linja-autoasemaa. Katsomme kuinka hyisessä joulukuun iltapäivässä koululaiset purkautuvat ulos linja-autosta. Mietimme, mitä Mehikoormalla on tarjota näille lapsille?

Mehikoormasta jatkamme matkaa vielä läheisimpään kaupunkiin eli Räpinaan ja käymme pikaisesti vielä Peipsin uimarannalla.

Koko reissusta on kuvagalleria ja se löytyy klikkaamalla tästä.

Mehikoorma lähikuvassa

Illalla saavumme kotiin ja puran kuvia kamerasta. Ajattelen tehdä niistä valokuvagallerian ja haluan kuvateksteihin hieman faktaa kauppalasta, josta en tiedä paljoakaan. Haluan tietää paljonko ihmisiä Mehikoormassa asuu, muutamaisen faktan paikkakunnasta.

Mutta tästä alkaakin seikkailu, joka vie minut mukanaan, tuntikausiksi.

Aloitan googlauksen.Ensimmäinen löytöni Mehikoormasta on virolaisen Wikipedian sivuilta. Se kertoo minulle hyvin vähän, tässä kaikki:


Mehikoorma on alevik Tartu maakonnas Meeksi vallas. Asub Lämmijärve ääres, kohas, kus Peipsi-Pihkva järv on kõige kitsam (2 km).

Mehikoormas on põhikool, raamatukogu, hüdromeetriajaam, tuletorn ja piirivalvekordon.

käännös:

Mehikoorma on kauppala Tarton maakunnassa, Meeksin kunnassa. Se sijaitsee Lämmijärven ääressä, kohdassa, jossa Peipsi-Pihkva –järvi on kaikkein kapeimmillaan (2 km).

Mehikoormassa on peruskoulu, kirjasto, vedenpinnan tarkkailuasema, majakka ja rajavartioasema.


Ja tässä siis kaikki mitä Wikipedia tietää paikasta kertoa.

Minä alan etsiä lisää tietoa. Olen kuin salapoliisi, löydän yhden vinkin tai hakusanan, jolla googlaan itseäni eteenpäin, ja minä löydän ihmeellisiä asioita. Mehikoorma ja sen salaisuudet, sen menneisyys ja nykyisyys alkavat avautua minulle aivan uudella tavalla.

Ensimmäinen, josta löydän tietoa on majakka, siitä on runsaasti linkkejä. Majakka täyttää tänä vuonna 70 vuotta, ja siitä on valmistettu muistopostimerkki.

Muistopaasi

Seuraavat linkit liittyvät vuonna 2006 pystytettyyn muistopaateen II maailmansodan uhreille. Paaden pystyttäminen on vaatinut rahaa, tahtoa ja uskallusta. Sillä sota, jonka uhreja se kunnioittaa, taisteltiin rinnakkain saksalaisten kanssa, Neuvostoliittoa vastaan.

Lihulan vastaavan muistomerkin pystyttäminen vuonna 2004 sai aikaan samantyyppisen, joskin pienemmän, tunnemyrskyn kuin mitä myöhemmin Pronssisoturin siirtäminen Tallinnassa huhtikuussa 2007.

Lihulan patsas ja Mehikoorman muistomerkki eivät kuitenkaan ole rinnasteisia. Lihulan muistomerkki oli selkeästi provokatiivinen, esittäen virolaista soturia pukeutuneena saksalaiseen univormuun. Mehikoorman muistomerkki on neutraalimpi. Mutta sen huipulla on silti saksalaisjoukoissa palvelleiden virolaisten tunnus.



Paateen on kaiverrettu pääministerin Jüri Uluetsin vuonna 1944 lausumat sanat:

„Viron alueella on taisteltu 39 sotaa itää vastaan. Neljäskymmenes on nyt meneillään. Kunnia ja kuuluisuus niille, jotka ovat oman elämänsä tai terveytensä uhranneet Viron edestä.“

Luen artikkelista, että patsaan paljastamistilaisuus oli suuri isänmaallinen juhla. Paikalla oli viimeisiä elossa olevia sodan veteraaneja ja veteraanijärjestöjen edustajia, laulukuoroja, kunnanisä ja muut paikkakunnan silmäätekevät. Mutta tärkeimmät kutsuvieraat: Tarton maaherra, Tarton rovasti, Viron puolustusvoimain edustaja ja Viron vapaaehtoisten maanpuolustajien eli Kaitseliidun edustajat loistivat poissaolollaan. Aihe oli liian arka.


(Kuva lainattu Kultuur ja Elu –lehden nettiartikkelista)

Linkkejä eteenpäin sodasta ja taisteluista löytyy lisää, mutta jätän ne väliin. En tee tutkimusta sodasta vaan Mehikoormasta ja sen olemuksesta. Kimmo sen sijaan jatkaa tutkimuksia netissä Mehikoorman edessä käydyistä taisteluista ja referoi minulle parhaat palat toiselta puolen yhteistä työpöytäämme.

Mutta muistopaadesta vielä tämän verran, ettei tule väärinkäsitystä: minulla ei ole mielipidettä paaden olemassaolon oikeutuksesta. Onko se isänmaallinen vai fasistinen muistomerkki. En ole sotahistorioitsija, en edes poliittisesti riittävän valveutunut ottaakseni asiaan kantaa. Minä vain tarkkailen ja havainnoin, kantaa en pysty enkä halua tässä kohtaa ottaa.

Juttelemme silti hetken Kimmon kanssa siitä, miten tulenarka puheenaihe tämä viimeinen sota on vieläkin Virossa. Siitä ei haluta puhua, sodan veteraaneja ei kunnioiteta tänä päivänäkään samalla tavoin kuin mitä Suomessa. Voi vain arvata mikä tilanne oli Neuvostoliiton aikaan. Nämä miehet taistelivat kuitenkin oman maansa itsenäisyyden puolesta, mutta maailmantilanteessa jossa heidän rinnallaan taistelivat Saksan Waffen-SS-joukot.

Jätän muistopaaden ja siirryn Mehikoorman elämässä muihin aiheisiin.

Löydän Wõrumaa Teataja –lehden sivuilta rajavartiolaitoksen komentajan, majuri Rein Oravan haastattelun vuodelta 2005, jossa hän toteaa itärajan olevan Viron rajavartioinnin ykkösprioriteetti. Luen artikkelin, ja Mehikoorman pysähtynyt hiljainen pikkukauppala alkaa näyttäytyä uudessa valossa. Se on todellakin NATOn lähin suoraan Venäjälle katsova satama, olkoonkin että sataman laivat ovat koomisen vanhanaikaisia. Mehikoorma on geopoliittisesti kuuma paikka.

Rullnokk Pets

Seuraavaksi hyppään Mehikoorma-tutkimuksissani aivaan uuteen aiheeseen. Löydän pienen videoleikkeen kesältä 2008, jonka on tehnyt Viron television Kanal 2. Haastateltavana on n. 14-vuotias nuorimies, Pets.

Pets kertoo elämästään Mehikoormassa. Hän on juuri jäänyt luokalle, mikä häntä vähän harmittaa. Haastattelijan udellessa Petsiltä, mikä on hyvää Mehikoormassa, on Petsin aluksi vaikea keksiä yhtään mitään. Sitten hän muistaa: täällä voi uida eikä täällä ole paljon poliiseja. Vapaa-ajan vietosta hän kertoo: iltaisin ajellaan fillarilla majakan ympäri.

Tulevaisuudensuunnitelmistaan hän mainitsee kolme: Tarttoon muuton ja ’rullnokaksi’ ryhtymisen ja Bemmin eli Bemarin oston.

Rullnokk-käsite vaatii hieman selittämistä. Sana itsessään tarkoittaa sellaista lippalakkia, jossa lippa on taivutettu kaarelle. Rullnokat ovat oma ryhmänsä, joita yhdistää paitsi lippalakki, myös autoilu ja kaikenlainen yleinen epäsosiaalinen hampparointi. Rullnokk-kulttuurissa kaahataan vanhoilla Bemareilla. Koulutus, turvallinen tulevaisuus tai ilmastonmuutos eivät kuulu rullnokkien sanastoon.

Ja Petsin elämän suurin unelma on olla jonain päivänä Rullnokk Tartossa ja omistaa Bemari.

Huokaan kun suljen Petsin pienen videoklipin. Ja mietin, että mitäpä muuta Mehikoormalla olisikaan Petsille tarjota.

Koulunkäynti Mehikoormassa

Mutta Pets innostaa minua tutkimaan Mehikoorman koulua – siellä on vain yksi - montako oppilasta koulua käy, mitä koululaitoksella on Mehikoormalle annettavanaan.

Mehikoormassa on vironkielinen peruskoulu jota käy n. 60 oppilasta, venäläinen peruskoulu siirrettiin muutama vuosi takaperin Räpinaan. Opettajia on Mehikoormassa tällä hetkellä 11. Luokkakoot ovat siis pieniä, mietin. Huomaan että koulu hakee töihin silti opettajia.

Löydän myös lehtiartikkeleita koulun lähimenneisyydestä. Kuten Postimees-lehden jutun 12.6.2004, jossa kerrotaan, että koulua ja sen keittiötä uudistetaan ja koulu saa kahden puulieden sijaan sähköliedet. Jatkossa koulu ei myöskään tarjoile oppilaille lounasta koulun käytävillä, kuten se on tehnyt viimeiset vuodet.

Meeksin kunnanisä (Mehikoorma kuuluu siis Meeksin kuntaan) Boris Rõtsov kertoo avoimesti muutoksen tulleen terveystarkastajien vaatimuksesta. Jos keittiötä ei uudisteta, ruuan tarjoilu lapsille kielletään. Rahatkin on jostain raavittu kunnostustöihin kasaan, vaikka Mehikoorman velka valtiolle ylitti tuolloin jo miljoona kruunua.

Löydän myös ikävän ja skandaalinkäryisen artikkelin koulun rehtorista, jota 30-vuotisen työuran jälkeen syytetään lasten ahdistelusta. En voi uskoa lukemaani! Samasta rehtorista on vuosia aiemmin lehtiartikkeli, jossa kerrottiin miten hän sijoitti omia rahojaan koulun kiireisimpiin parannustöihin, kun mistään muualta ei apua saanut.

Luen paikallisen iltalehden, Õhtulehden artikkelia, ja selviää että poliisi tutkii tätä perin emotionaalista ja sekavaa tapausta. Artikkelista selviää, että rehtorin toimista on tehnyt kantelun huolestunut isä, jolla artikkeli vihjaa olleen rehtorin kanssa kana jo pitkään kynittävänään. Lapsia kutenkin kuulustellaan ja kuulustelujen myötä todistajainlausunnot muuttuvat ja vesittyvät. Mutta koko pieni Mehikoorma on järkyttynyt tapauksesta.

Tuntikausia olen nyt virtuaalisesti seikkaillut Mehikoormassa ja oppinut siitä koko ajan lisää.

Mikään ei olekaan ihan niinkuin olin kuvitellut. Jokainen uusi linkki avaa pikkuruisesta ja näennäisesti pysähtyneestä Mehikoormasta uuden näkökulman.

Jumalan selän takana sijaitsevasta köyhästä Mehikoormasta on moneen: se on rajavartioston tärkeä tukikohta, se on ollut historiallisesti ja sotahistoriallisesti merkittävä taistelutanner. Se on hyvin isänmaallinen linnake Virossa, mutta sen isänmaallisuus saa muotoja, joihin virallinen Viro ei halua ottaa kantaa. Se pääsee jopa skandaalilehtien kanteen.

Yö on jo pitkällä kun jätän netissä seikkailun. Aamulla mietin, osaanko koota kaikista löytämistäni pienistä puzzlenpalasista ehjän tarinan. Sanokaa te, jotka jaksoitte tämän tarinan lukea loppuun, osasinko? -- Jaksoiko kukaan tänne saakka lukea, herää äkkiä mielessäni kysymys. Toivon niin.

Aloitin jutun Dalai Laman suosituksella: käy kerran vuodessa paikassa jossa et ole ennen käynyt. Vein Kimmon Mehikoormaan, koska hän ei ollut siellä aiemmin käynyt. Illan lopussa huomasin minäkin käyneeni – vaikka vain tietokoneella – paikassa, jossa en ollut aiemmin ollut.

Eläköön Suomi!

Eläköön Suomi!

Traditiot ovat nastoja. Vuodesta toiseen toistuvat rituaalit kiinnittävät ihmisen maailmaan, historiaan, menneisyyteen ja tulevaan. Näin on aina tehty. Näin aina tehdään.

Minulla on, kuten suurkaupunkien lapsilla, traditioita aika vähän. Mutta on yksi yli muiden: itsenäisyyspäivän vietto.

Tässä traditiomme: me kokoonnumme parhaalla mahdollisella kokoonpanolla yhteen: Marja, Aatos, Helena, Kari ja Kimmo ja minä. Me siivoamme, me puuhastamme ja me katamme juhlapöydän. Me virittelemme jouluvaloja. Me rakennamme joulukuusen. Me nauramme, me höpötämme, me puhumme. Me välitämme. Ja syömme ja juomme hyvin.

Itsenäisyyspäivänä olemme tavanneet tehdä sesongin ensimmäisen jouluruuan. Kinkut, rosollit, laatikot, koko hoito.

Ja sitten katsotaan televisiosta Linnan juhlat ja arvostellaan, tosi rankasti!

Ja näin on tehty aikojen alusta – minun aikojen. Milloin Peikkometsän pienessä mökissä, milloin Lohjalla, ja nyt Otepäällä.

Tänä vuonna itsenäisyyspäivä asettui kalenterissa huonosti – viikonloppuun. Ylimääräisiä vapaita ei kellekään työläiselle herunut. Mutta Ryhmä Independence otti vapaata töistä ja saapui Otepäälle perjantaina.

Kohtaaminen Tartossa

Minä halusin tavata itsenäisen ryhmäni Tartossa. Lähinnä Helenan vuoksi. Sillä muut matkalaiset ovat käyneet Etelä-Virossa niin usein, että heille ei Tartto ole uutinen. Mutta Helenan täytyy nähdä Tartto jouluvaloissa, kauneimmillaan. Sen maagisuus, sen taika.

Ja mitä tapahtuu? Tulee järjetön hirveä älytön räntäsade. Märkää lykkää taivaalta niin että eteensä ei näe.

Minä odottelen ryhmääni Suomesta, katson miten märät jalkarätin kokoiset riekaleet pieksävät ravintolan ikkunoita. Unohdetaan Tarton kauniit jouluvalot. Unohdetaan poseeraus Suutelevien opiskelijoiden patsaalla.



Ryhmäni saapuu illan pimetessä paikalle. Kari on aavistuksen väsyneen näköinen. Hirveä keli ajaa Suomesta Etelä-Viroon. Mutta turvallisesti on kallis lasti tuotu perille.

Lähdemme syömään

Olemme tilanneet pöydän kaupungin keskustasta, Crepp-ravintolan yläkerrasta, liharavintolasta, kuten he itseään luonnehtivat.

Loistava paikka. Ympäristö on rauhallinen, pehmeä, viehättävä. Musiikki soi hiljaa taustalla. Tarjoilija on koko ajan läsnä, kohteliaana, asiantuntevana ja halutessamme näkymättömänä.



Crepp täytti toiveemme, sieltä hyppäämme uudelleen autoihin ja ajamme Otepäälle. Kotiin.

Rauhallista illanviettoa

Illalla istumme Villa Ottilian pitkän pöydän ääressä. Ja puhumme.

Ilta on rauhallinen, mutta vakava. Puhumme vakavista asioista. Irtisanomisesta ja hylkäyksentunteesta. Työelämästä, ahneudesta, loukkauksista. Vääryydestä.





On kuitenkin hyvä olla, todella todella turvallinen olotila, ystävien ympäroimänä. Näille ihmisille voi kertoa kaiken! Ei niin, että minulla olisi tässä sitsissä ollut erityisesti kerrottavaa. Minulla on mennyt viimeinen vuosi hyvin. Kuulen toisten tarinoita, eritoten Helenan, ja suutun. (Samasta suuttumuksesta tuli tänään blogiin kaksi aiempaa tarinaa – noin vaan ei yksinkertaisesti käyttäydytä!! Vaikka oltaisiin mikä firma!)

Jossain vaiheessa kömmimme nukkumaan. Huomenna on uusi päivä. Ja mikä päivä! Suomen 91. itsenäisyyspäivä!

Puuhastelua

Aamusta alkaen alamme puuhastelun. Päämääränä ihana illanvietto. Talo sorisee ja porisee ja pörisee. Koko ajan joku kiirehtää jonnekin, mukanaan sähköjohto tai lanttulaatikko tai pieni valkea joulukoriste. Me rakennamme iltaa porukalla.


Helena ja Kari suoristavat ryppyistä joululiinaa

Aatos rakentaa jouluvaloja parvekkeelle. Eräs seuraa operaatiota tarkkaavaisena.




Me käymme Marjan kanssa metsässä etsimässä joulukuusta. Helena koristaa sen.



Välillä keitetään glögiä. Karilla on resepti, joka olisi kovaa valuuttaa maailmalla. Näm.



Kinkku on paistunut uunissa, jouluruoka on valmis.

Me vaihdamme vielä asut, minä ja Helena, ja olemme valmiit juhliin.






Ja sitten alkaa illan kohokohta; kello 19.00 aukeavat Linnan ovet. Me olemme valmiita.

Kari on tuonut mukanaan projektorin, joka heijastaa Tanjan ja Matin ja Sirkan ja kaikki muut pellet makuuhuoneen seinälle. Eläköön tekniikka!

Alkaa ankara arvostelu! Tätä raatia ei voi ohittaa, se näkee kaiken, se kiittää, jos siihen on aihetta ja se tyrmää, pahasti, jos siihen on aihetta.



Kamerat sammuvat presidentinlinnassa. Mutta me jatkamme omia juhliamme.

Minä olen puolitoista viikkoa kutonut, kutonut, kutonut. Kaikille omat villapaidat. Jos joku ihmetteli miksen ole sinä aikana kirjoittanut blogiin, tuli tässä juuri vastaus. Minä kudoin.

Aatoksen paita, miehekäs, iso, lämmin, kuin Aatos.



Marja, pehmeä, pörhöinen, apilan värinen.



Entä Kari, meidän bisnesmies? Hän ansaitsee graafisen, selkeän ja tyylikkään paidan. Pisnesmiehelle sopivan.



Ja kuka jäi jäljelle? Ai joo, Hellu. Meidän kaunein ja tyylikkäin ja ennen muuta klassisin jäsenemme. Helena vaan on niin uskomattoman kaunis, linjakas ja laadukas.

Yritin hakea langoista samaa ajatusta, onnistuin tai sitten en.



Nämä paidat minä kudoin eli neuloin puolessatoista viikossa. Ja halusin nähdä saajien ilmeet kun paketit aukeavat.

On siis lahjojen avauksen vuoro.








Ja villapaidat sopivat kaikille – hihat ovat oikean pituisia, päät solahtavat kaula-aukoista läpi. Jokainen näyttää siltä, että ovat saaneet jotain, jota arvostavat.



Kello tuksuttaa aamuyötä, me kaikki olemme tyytyväisiä, ehkä hieman väsyneitä.

Me olemme jälleen kerran viettäneet yhden itsenäisyyspäivän, tyylillä. Mutta tyylikkäitähän me kaikki ollaan!

Hejsan Suomi, 91 vuotta!

Eläköön tämä maa, eläköön Suomi, joka tuottaa näin ihania ihmisiä!