Tiedä siitä rahasta, mutta varmaa on, että jos lunta ei ole, ei Otepäällä ole myöskään hiihtäjiä. Ja kun Otepäällä on hiihtäjiä, kaikki hyötyvät siitä, niin majoitusliikkeet kun ravintoloitsijat kuin monet muut talviurheilun varaan liiketoimintansa rakentaneet yrittäjät.
Eilen paistoi myös aurinko, ja tästä kaikesta hyvästä – valkeasta lumesta ja häikäisevän kirkkaasta auringosta – riemastuneina päätimme tehdä päiväretken jonnekin kivaan kohteeseen.
Tällä kertaa tuo kohde oli Karulan kansallispuisto, n. 30 km päässä Otepäältä ja sen jälkeen rajakaupunki Valga, josta löytyy maanmainioin korealainen ravintola, Horan.
Karulan kansallispuisto perustettiin neuvostoaikaan eli vuonna 1979 maastonsuojelualueeksi, joka sai vuonna 1993 kansallispuiston statuksen. Koko alueen pinta-ala on 111 km2 ja se muodostuu pääosin Etelä-Virolle tyypillisestä kumpumaastosta, järvistä ja maatilamaisemasta.
Kävin viime kesänä Karulassa äitini kanssa ja kapusin silloin Tornimäen näköalatorniin, äitini voivotellessa alhaalla. Ja vaikka en äidille silloin sanonut, ihan turhaa ei hän voivotellut. Tuona päivänä tuuli todella kovaa ja tornin huipulla jouduin toisella kädellä kietoutumaan tornin pystypalkkien ympäri, ettei tuuli vienyt minua mennessään, tai siltä se ainakin tuntui. Valokuvien ottaminen yhdellä kädellä oli vaikeaa.
Kimmo ei ole koskaan Tornimäellä käynyt, ja niinpä siis päätimme eilen tehdä yhteisen retken näköalatorniin. Ehkä tällä kertaa saisin otettua kuviakin hieman helpommin.
Näköalatorni sijaitsee Karulan kansallispuiston luoteiskulmassa, lähellä Lüllemäen pientä kauppalaa tai kylää.
Kotieläimet olivat arvatenkin riemuissaan kävelyretkestä tornille, vaan sitten tuli suru puseroon tai tässä tapauksessa siis turkkiin, kun Johtokunta sitoi karvaiset kaverit tornin juurelle ja lähtivät hoippumaan kohti korkeuksia.
Eilen ei tornissa tuullut ja vaikka pelkäsimme portaiden olevan liukkaat ja hankalat kiivetä, ei näin ollut. Silti jossain näköalatasanteen ja korkeimman huipun välissä huomasin jonkinmoisen korkeanpaikan kammon nostavan päätään. Tämä on uutta minulle. Ehkä ikä on syynä siihen. Nuorempana menin kun orava vaikka millaisiin korkeuksiin ilman pienintäkään huimauksen häivää.
Sinnikkäästi kipusin aina kaikkein korkeimmalle tasanteelle ja aloitin valokuvauksen. Kimmo piti minusta vyötäröstä kiinni, mikä antoi psykologisen turvallisuuden tunteen. Todellisuudessa, jos olisin liukastunut ja keikahtanut kaiteen yli, olisimme luultavasti molemmat syöksyneet alas kuin kaksi toisiinsa tarrautunutta kivimöykkyä.
Itsekseni puhisin: ”Kyllä mun täytyy tosiaan rakastaa valokuvausta, että olen tähänkin valmis!”
Ja mielestäni hyviä kuvia sainkin tornista. Tässä muutamainen makupala.
Alas tullessamme perheemme pienimmät olivat helpottuneita. Ronja kimeällä äänellä moitiskeli ja Latte teki kolmoissalkoweja pelkästä näkemisen riemusta. Itselläni oli sankarillinen olo, oli kuin olisi käynyt hammaslääkärillä. Helpottunut ja tyytyväinen omaan reippauteensa.
Matkamme jatkui Tornimäeltä kohti Valgaa, mutta matkan varrella pysähdyimme useammassakin kohteessa.
Ensimmäinen pysähdyksemme eli Antslan pikkukaupunki oli itse asiassa jo ennen Tornimäkeä ja Karulaa.
Antsla edustaa jotain sellaista josta lauletaan HU:n kappaleessa: Depressiivsed Eesti väikelinnad (eli suomeksi: masentavat Viron pikkukaupungit), ken haluaa kappaleen kuulla löytyy se klikkaamalla tästä.
Kaupunki on köyhä, työtä ei riitä ja nuoret lähtevät kaupungista muualle työn ja opiskelun perässä. Jonkinlainen periksi antaminen leimaa näitä pieniä masentavia kaupunkeja. Toisaalta, päädyin eilen puheisiin erään pirteän eläkeläisen kanssa joka kyseli miksi ja mihin valokuvaan toria ja sen ihmisiä. Rouvan mukaan Antsla on ennen muuta rauhallinen pikkukaupunki, ja tässä hulluksi menneessä maailmassa se ei ole lainkaan hullumpaa.
Kävimme Antslan torilla, josta löytyy, kuten kaikkien pikkukaupunkien toreilta, valikoima värikkäitä pyyhkeitä ja vielä värikkäämpiä alusasuja.
Linja-auton kääntöpaikalla lorvii työttömien miesten vartio.
Antslasta siis matka jatkui Karulaan ja Karulasta kohti Valgaa. Pysähdyspaikkoina oli pieni Lüllemäen kauppala tai kylä. Sama pysähtyneisyys vallitsi Lüllemäessä kuin mitä Antslassa, mutta vain pienemmässä mittakaavassa. Kylän keskellä on kuitenkin mielenkiintoiset Karulan kirkon rauniot.
Raunioiden vieressä on rapistunut kerrostalo, jonka pihalle lapset olivat tehneet lumiukon.
Mies ja koira tekevät taivalta kauppaan.
Seuraava pysähdyspaikka oli Karulan kartano ja Vissin kirkko.
Kartano on rakennettu luonnonkivistä ja koristeltu pikkukivillä
Vissin vanhalta kirkolta on riistetty ristit torneista
Ja sieltä matka jatkui Kaagjärven kartanolle ja sitten Valgaan, joka on Valgamaan pääkaupunki ja kaksoiskaupunki. Eli kaupungista on puolet Viroa, toinen puoli Latviaa.
Kun kävin Valgassa ensimmäisen kerran muutama vuosi takaperin oli ilta ja pimeää ja satoi räntää. Pääkadulla käveli ohuissa tikkitakeissa palelevia ihmisiä, puskien päin märkää lunta. Mieleeni jäi kolmen nuoren miehen seurue, joka hoippui märkää katua pitkin, kanniskellen puolentoistalitran olutpulloja.
Ajattelin tuolloin, että Valga lienee Viron kaupungeista kaikkein kurjin ja surkein. Kaupunki, jonka maailma on unohtanut. Kaupunki, jossa kukaan ei halua asua. Sinne synnytään ja sieltä pyritään pois.
Olen sen jälkeen joutunut korjaamaan mielipidettäni. Vaikka kaupunki on Viron kauimmaisella reunalla, ainakin Tallinnasta katsottuna, se on yllättävän elinvoimainen. Uudelleen avattu rautatieyhteys Riikaan on yksi merkki uudesta elämästä. Kaksoiskaupunki on Schengeniin liittymisen jälkeen ja rajojen aukeamisen myötä alkanut vireän yhteistyön. Kauppa kukoistaa, tai ainakin uusia toinen toistaan suurempia kauppakeskuksia syntyy kaupunkiin. Virkistysalueita kunnostetaan. Kulttuuritalo on kokenut perusteellisen remontin ja siellä on korkeatasoista toimintaa, näytelmiä, konsertteja, näyttelyjä. Muuttoliike kaupungista on lähes olematonta. Valgalaiset haluavat asua Valgassa, ainakin niin kauan kun sieltä löytyy työtä.
Rautatie on ollut Valgalle aina tärkeä
Uusia kauppakeskuksia ja marketteja syntyy kuin sieniä sateella
Ja vaikka osa Valgasta on aika ankeaa, löytyy kaupungista myös kauniita rakennuksia kuten kunnanvaltuuston talo tai Jaani kirkko.
Tällainen oli siis Valgamaan retkemme Antslaan, Karulaan, Lüllemäkeen, Kaagjärvelle ja Valgaan.
Yhä uudelleen vakuutun ja yllätyn siitä, miten monipuolinen Etelä-Viro on.
Täältä löytyy huimaavan upeita maisemia, mutta myös köyhyyttä ja rappiota ja pysähtyneisyyttä. Toisaalta, täältä löytyy se todellinen Viro. Joka on jotain ihan muuta kuin Tallinna ja Tallinnan vanha kaupunki ja www.viinaasatamasta.com
Kuka haluaa nähdä lisää kuvia näistä eksoottisista maisemista, löytyy kuvat eilisestä retkestä klikkaamalla tästä.
2 kommenttia:
Voi, Tiina!!
Sinulla on kyllä lahja löytää kauneus ja hyvä ympäriltäsi. Ja ehkä myös joku kohtalo päästä elämään paikkoihin , joissa on jäljellä energioita meille, jos haluamme niitä aistia!
Kiitos , että jaat niitä näin tässä blogissasi!
Olen jo riippuvainen kaikesta mitä olet kertonut ja kuvannut. Toivottavasti voin yllättää Sinut j a Kimmon visiitillä keväällä!
T. Jussi
Hienoja kuvia ja tunnelmia!
Lähetä kommentti