Setukaisten mailla Obinitsassa

Palaan vielä kerran viime tiistain retkeemme, jolloin reissasimme Otepäältä Piusaan, pysähtyen matkan varrella Vana-Vastseliinan linnoituksella, Piiri- ja Meremäellä sekä Obinitsassa. Piusasta ja muista pysähdyksistä olenkin jo kirjoittanut. Nyt on siis viimeisen jutun vuoro.

Obinitsa on Värskan ohella setojen eli setukaisten keskuksia. Niin Värskassa kuin Obinitsassa on setojen museo, joissa esitellään setukaisten elämää ja perinteitä.

Keitä nämä setukaiset ovat?

Olen tässä blogissani usein maininnut setukaiset, enkä vähiten siksi, että Beresje, jossa meidän (yhä myytävänä oleva)  talomme sijaitsee, on setokylä. Mutta en muista, olenko koskaan sen tarkemmin kertonut että keitä nämä setukaiset oikeastaan ovat ja mikä on heille tyypillistä.

Setukaisia voisi kutsua Viron karjalaisiksi, sillä molemmilla heimoilla on paljon yhteistä kulttuurissaan ja kansanluonteessaan. Yhteistä on myös kahden maan rajalla eläminen niin että osa heimosta asuu vääjäämättä toisessa valtakunnassa.

Karjalaisten ja setukaisten samankaltaisuutta selittää myös se, että monien tutkijoiden mukaan setukaiset periytyvät itämerensuomalaisten itäpuolen heimoista eli  tsuudeista.

Setukaiset asuvat siis Setomaalla, eli Kaakkois-Virossa ja Venäjällä Petserin oblastissa. Lännessä Setomaan katsotaan alkavan Vöhandu-joesta. Setojen lukumääräksi on arveltu n. 15.000 henkeä Virossa ja n. 100-200 henkeä Venäjän puoleisella Setomaalla.

Setukaiset puhuvat omaa kieltään, setoa, joka kielitieteilijöiden mukaan on yksi võron kielen osamurteista. Vuonna 2002 kokoontunut Seto Kongressi julisti kuitenkin setukaiset itsenäiseksi kansaksi, jolla on oma kieli, kulttuuri ja elämäntavat ja joka erottuu selvästi virolaisista.

Setukaiset ovat uskonnoltaan ortodokseja, mutta he ovat säilyttäneet ortodoksisen uskon ohella myös vanhaa maauskoista kansanperinnettä ja heillä onkin runsaasti tietoa esimerkiksi erilaisten yrttien ja kasvien käytöstä kansanparannuksessa.

Setukaisnaisten kansallispuvut ja korut ovat upeita ja jossain määrin Suomessakin tunnettuja; esimerkiksi Kalevala Korun mallistoissa on setukaiskäätyjä. Naisten kansallispuvut ovat käsityötaidon mestarinäytteitä ja niille on tyypillistä suuret hopeakorut, sitä suuremmat mitä mahtavammasta naisesta on kyse.

Kuvat otettu vuonna 2009 Lüübnitsan sipulikarnevaaleilla

Obinitsan Lauluäitien mäki

Setukaisten yksi erikoisuuksista on heidän lauluperinteensä eli ns. leeloaminen. Setoleelo on moniäänistä kuorolaulua, jossa improvisaatiolla on tärkeä rooli. Lauluimät eli lauluäidit (esilaulajat) luovat lauluja omalle kuorolleen paikan päällä, aiheena voi olla vaikkapa syntymäpäivät tai hautajaiset.  Toisaalta leeloissa kulkee laulujen myötä vanhaa suullista perintöä. Parhaat lauluimät, joista kuuluisin oli Hilane Taarka (1856–1933), muistivat jopa 10.000 - 20.000 värssyä.

Leelot liitettiin vuonna 2009 Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon. Tämän myötä kasvoi myös kanta-Virossa leelon arvostus.

Obinitsan ehkä kuuluisin nähtävyys nykyisin onkin Lauluäitien mäki, jonne on pystytetty useita muistomerkkejä kuuluisimmille lauluäideille.

Patsaassa näkyy yksi setojen tyypillinen koru, suuri hopeinen kupusolki

Kuvaa klikkaamalla saa tekstin suuremmaksi ja luettavammaksi.

Obinitsan setomuseota vastapäätä oleva toteemiportti.

Obinitsa on siis yksi isoimmista setopaikkakunnista. Kävimme Obinitsassa kaupassa ja itse asiassa ensimmäisen kerran kuulin setoa puhuttavan jossain muuallakin kuin setomuseossa. Korvat hörölläni yritin tavoitella nuottia ja saada selvää puheesta - sanotaanhan että suomalaisten on helpompi ymmärtää setoa kuin viroa ja että suomella ja setolla on enemmän yhteisiä sanoja kuin suomella ja virolla. Jäi minun kohdallani vain yrittämiseksi. En saanut edes selvää mistä puhuttiin. Että se siitä samankaltaisuudesta.

Lopuksi laitan vielä pari kuvaa Obinitsan bussipysäkistä, jolla en usko olevat oikeasti mitään erityistä kansanperinnearvoa. Onpahan vain suloinen pieni bussipysäkki.

Ja tähän sitten loppuu viime tiistain reissun raportointi. Tulikin monta juttua - toivottavasti riitti kiinnostusta niiden lukemiseen.

Oven päällä lukee kansainvälisesti: Welcome to Obinitsa

--

Jälkikirjoitus. Kiitos You Tuben, löytyy setoleelostakin useita näytteitä. Tässä englanninkielisessä pätkässä käsitellään mielestäni hyvin ja kattavasti setojen leeloa. Suosittelen! Ja sitten vain itsekin leeloamaan ja laululla ilojaan ja surujaan kuvaamaan. Tässä linkki: Setoleelo

Tässä vielä toinen linkki, mistä käy mielestäni hyvin setoleelon meditatiivisuus ja spontaanisuus. Kuten yllä kirjoitin, leelot ovat usein improvisoituja, esilaulaja laulaa ja kuoro tulee perässä varioiden esilaulajan teemaa. Laulun nimi on: Laulu kulki läpi Setomaan.

Piiri- ja Meremäellä

Tiistain matkakertomus jatkuu Vastseliinan linnoituksilta eteenpäin. Suuntana Obinitsa. Mutta sitä ennen on kaksi pysähdystä. Toinen Piirimäellä eli Rajamäellä (engl. Border Hill), toinen Meremäellä.

Piirimäellä on iso info-kyltti, josta opimme jälleen vaikka mitä. Kuten sen, että tässä kohtaa Viroa on kulkenut aikojen kuluessa useamman valtion raja. Alueella on asustellut ja kulkenut itämerensuomalaisia, vanhan Venäjän joukkoja ja saksalaisia kalparitareita. Lännessä on ollut Puolan kuningaskunta ja Ruotsin kuningaskunta. Idässä alueet ovat välillä kuuluneet vuoroin Pihkovalle, vuoroin Moskovalle kuin Venäjän imperiumille. Myöhemmin Piirimäellä on kulkenut Pihkovan ja Liivinmaan raja.

Vastseliina-Petseri-Pihkovan kauppareittiä pitkin ovat kulkeneet Venäjän tsaari Pietari I:n ja luultavimmin myös Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf.

Nykyisin Piirimäellä kulkee Setomaan raja.

Setomaan kartta

Piirimäeltä jatkamme matkaa Meremäelle, joka sijaitsee nimensäkin mukaisesti korkealla mäellä. Merta ei läheisyydessä ole. Mutta näköalatorni, josta näkee hyvällä ilmalla aina Petseriin asti:

Meremäen torni

Maisemaa maan pinnalta. Koivurivejä joita raidoittavat mäntyrivit näkyy silmänkantamattomiin:

Ja seuraavaksi kuvia tornin huipulta. Kuvat ovat Kimmon ottamia, minä kun en kiivennyt tällä erää torniin vaikka alhaalta huutelinkin kuvausohjeita Kimmolle: "Seuraa aurinkoa! Kuvaa koivurivejä! Näkyykö Petseri?!!!"

Ja näkyihän Petseriinkin. Jossain kaukaisuudessa kimalteli jotain, joka kotona tarkastellessa ja kuvaa suurentaessa osoittautui Petserin luostarin kupoleiksi. Alla olevat kuvat siis voimakkaita osasuurennoksia, minkä varmasti näkee laadusta. Mutta siellä se Venäjä ja Petseri ja luostari ovat.

Jää arvailujen varaan kuuluuko kaukana näkyvä rajavartiotorni Virolle vai Venäjälle.

Kuvassa näkyy kolme luostarin ja kirkon kupolia, kaksi sinistä ja yksi kultainen. Ja nämä ovat siis Venäjällä, Petserissä.

Meremäeltä jatkoimme matkaa Obinitsaan ja sieltä Piusaan. Obinitsasta kerron erikseen ja Piusahan onkin jo täällä Latten kertomana. Joten vielä seuraa yksi juttu tältä reissulta ja sitten se on ohi.

Latte kertoo: Operaatio Sandstorm

Hojo hojo, minä, Latte! Pitkästä aikaa.

Ajattelin minäkin vuorostani istua hetkeksi koneen ääreen ja tassutella teille muutamaisen sanan elämästäni, joka on, kuten aina, melkomoista koiranelämää. Eli suurimmaksi osaksi nastaa. Oh jeah. Elämä on laiffii ja silleen, kyllä te tiedätte.

Ja joskus elämä on vielä laiffimpaa, kuten eilen. Ja siitä nyt ajattelin kertoa.

Meillähän elämä sujuu koko lailla odotetuilla urilla. Nousee päivä, laskee päivä. Ja väliin sitten jää kaikenmoista koirankujetta, joista jostain tulee kiitosta, jostain sitten ei. Viime aikoina miinustili on ollut aika vähillä, mistä on tullut puolestaan kiitosta. Sanovat, että olen kasvanut aikuiseksi.

Meillä systeemit menevät niin, että Iskä eli johtokunnan miespuolinen hoitelee minun perushoidon, mikä minusta on tietenkin ihan jees ja jepulis. Ruoka tulee kuppiin suht hyvin, vaikka välillä pitää asiasta huomauttaa. Ulkoilutuksetkin Iskä hoitaa, ja hyvä niin. Enkä lainkaan sano, ettenkö arvostaisi Iskän perussettiä, en lainkaan. Minusta Iskä on magee ja nasta. Minä olen Iskän koira. Se on selvää.

Äiskä, eli johtokunnan naispuolinen, on sitten vähän toista maata. Se ei ole ihan yhtä kova vääpeli kuin Iskä, mutta kyllä siitäkin joskus ääntä löytyy. Se ei niin puutu minun perushoitooni, mitä nyt rapsuttelee ja puhelee mukavia. Mutta sitten sillä on hetkensä, kuten eilen.

Äiskä on se joka vie minut Lintsille, ja Iskän siinä samassa. Se keksii ihmeellisiä juttuja, ja tuntuu tajuavan mikä minusta on kivaa. Äiskä on ihan selkeästi minun kaikkein kivoin kakkosihmiseni. Ja eilen melkein ykkönen. Sillä Äiskä sai neronleimauksen. Se sanoi että lähdetään ajelulle ja mennään Piusaan.

Minähän olin heti samaa mieltä, kiepuin jaloissa, ettei vaan kävisi niin, että minut unohdettaisiin kotiin. Ei unohdettu. Lähdettiin liikkeelle. Mentiin autolla. Jeah. Johtokunta etupenkeillä ja minä lojuen takapenkillä.

En kyllä heti tiennyt että mikä se Piusa on, mutta Äiskä kuulosti innostuneelta ja Iskäkin myötäili, että kaunis päivä on lähteä reissuun. Ja onkin aikaa kun Piusassa ollaan oltu.

Nuorempana olisin saattanut olla hermostunut että mitä, mitä ja mikä Piusa. Nyttemmin olen oppinut ottamaan asiat lunkimmin. Kuten sanottu, lojun auton takapenkillä jos ikkunasta ei näy mitään erityisen ihmeellistä ja kun tarpeeksi ollaan ajettu, tullaan perille. Kuten vaikkapa tänne Piusaan. Ja sitten asiat selviävät.

Ja nytpä kerron mikä Piusa on - olen muuten ollut siellä aikaisemminkin, mutta tämä kerta oli kyllä ihan ainutlaatuinen.

Piusa on paikkakunta Etelä-Virossa, lähellä Obinitsaa. Sen erikoisuus on punaiset hiekkakivitörmät ja luolat, joita on pehmeään rinteeseen louhittu. Aiemmin olivat luolastot kaikille avoimet, mutta turvallisuussyiden vuoksi ne on nyt suljettu. Toki luoliin pääsee vieläkin, mutta vain oppaan kanssa ja paikan ollessa auki. Nyt se ei ollut.

Ei se meitä häirinnyt. Mentiin ihmettelemään luolia ulkoapäin ja päätettiin tulla takaisin toisen kerran, kun lippuluukku ja turismikeskus on auki.

Hurrrrja lepakko vahtii sisäänkäyntiä

Minä ihan vaan vähän pelästyin lepakkoa, joka odotti sisäänkäynnin lähellä. Mutta huomasin kyllä melkein heti, että se on ihan vaan puuta. Kuulemma siellä Piusan luolissa asuu paaaaljon paaaaljon lepakoita. Kaiken kaikkiaan viittä eri sorttia. Tuon kokoista, mitä tuossa pylväässä, en kyllä halua tavata, kiitos vaan.

Tältä ne luolastot näyttävät ulospäin.

Ennen näistä rei'istä pääsi luoliin, nyt aukot on muurattu kiinni ja sisäänkäynti on lasisen talon kautta.

Se lasinen talo oli kiinni, mutta kävin vielä tarkistamassa sen takaa, josko sieltä pääsisi sisään. Ei päässyt.

Joten ei minulla näistä luolista ole oikeastaan enempää kerrottavaa. Sorry. Toisen kerran.

Mutta jos luulette, että tässä tämä päivän hupireissun ydin oli, väärässä olette. Sillä tämän jälkeen se hupi vasta alkoikin.

Nimittäin, eli nääs, kuten Tampereella sanotaan, luolien lähellä on myös suuret Piusan hiekkakivikaivannot eli louhos. Ja Äiskä tykkää niistä ihan kamalasti, kun siellä on niin hienot värit. Itse asiassa Äiskä kävi louhoksilla jo ennen luolia. Me istuttiin Iskän kanssa autossa.

Tällaisia kuvia Äiskä otti louhoksista:

Punakeltaista hiekkakiveä

Samasta kohtaa kaivantoa hieman isompana.

Louhoksen toisella reunalla lähes valkeaa ja vaaleanpunaista hiekkaa.

Näitä kuvia riittäisi vaikka kuinka, voi voi. Mutta jätetään toiseen kertaan. Ja mennään eteenpäin tarinassa.

Me olemme nyt siis luolastoilla ja sieltä jatkamme pientä polkua toiselle reunalle tätä suurta kaivantoa. Minä olen innoissani, ihan aikani kuluksi, tohotan remmin päässä ja nuuskuttelen maastoa, joka kirsuuni on kieltämättä aika outo, mutta kiehtova, totta kai.

Kun Äiskä sanoo Iskälle taikasanat: "Eiköhän olisi aika päästää Latte irti. Ei täällä ketään muuta ole."

Ja näin tapahtuu. JIIIIIHAAA!

Iskä päästää minut irti.

Ja se on niin nastaa, että on pakko ottaa ihan pari hyppyä.

Mutta mitä ihmettä tuolla on?!!!

Mutta mehän olemme hiekkakuopilla!!! Yo Man!

Täällähän on aivan mielettömän hienoa!

Ja sitten lähtee!!!

Täältä tulee hirmuinen aavikkoleijona, JIIIHAA!

Maisemat ovat komeat ja hiekka ihanan pehmeää tassujen alla!

Olen kukkulan kuningas!

Ja suoranainen aavikkokettu!

Suussani on hirveä aavikon piikkisikalisko, tai sitten ehkä käpy.

Tätä riemua olisin jaksanut vaikka kuinka pitkään. Iskä pudisteli päätään ja katsoi suutani ja sanoi jotain, jota en ihan täysin ymmärtänyt: "Huomenna tuo eläin kyllä tuuppaa peräpäästä sementtiä."

Ja niin sitten koitti päivän oikeastaan ainoa tylsä hetki. Minut pantiin takaisin remmiin ja lähdettiin kotia kohti.

Joskus minulla menee vähän överiksi. Ei kai sitä hiekkaa olisi tarvinut syödä. Mutta hauskaa oli!

Ja sitten me tosiaan ajettiin kotiin.

Tällainen oli siis minun Operaatio Sandstorm.

Olisin jo lopettanutkin jutun tähän, mutta Äiskä muistutti, että kerro nyt vielä ihan vähän muustakin.

Joo, siis Piusan luolasto ja hiekkakuopat olivat vain yksi osa meidän päivästä. Minusta kieltämättä se hienoin. Mutta Äiskä lupasi myöhemmin kirjoittaa ihan erikseen muutamastakin muusta hienosta paikasta jossa me käytiin päivän aikana.

Minä lopetan kuitenkin oman raporttini tähän. Ja toivotan teidät tervetulleiksi Piusaan. Mennään kimpassa! Liu'utaan mäkeä alas, jahdataan aavikon piikkisikaliskoja ja syödään yhdessä hiekkaa.

Sillä se se vasta onkin LAIFFIIIII!

Ei muuta kuin hännänheilutuksiin.

Teidän Lattenne, aavikon kettu ja leijona



Setomaalla ja hieman Venäjälläkin

Sunnuntai oli taas seikkailupäivä. Ja seikkailun suuntana oli kaakkoinen Viro: Räpinan pieni unelias kaupunki, Setomaa ja setukaiset, Venäjä (!) ja lopuksi vieläVõrumaa ja siellä Võrun kaupunki.

Taustana reissulle oli se aiempi huomio, että Peipsin rannalla sijaitsevan Beresjen talomme toisesta ovesta puuttui lukko. Joko sitä ei koskaan ole ollutkaan tai sitten sen on joku jossain vaiheessa poistanut. Joka tapauksessa, viime käynnillä huomasimme häkellyttävän tosiasian, tai paremminkin kaksi.

Häkellys 1: Yksi ovi on ilman lukkoa ja talo on avoin kaikille.

Häkellys 2: Kukaan ei ole siellä käynyt, tai jos siellä ollaankin käyty mitään ei ole sieltä viety.

Niin tai näin, eilen lähdettiin työkaluin ja lukoin varustautuneina sulkemaan toista sisäänkäyntiä.

Jaoimme joukkomme: Kimmo ja Latte lähtivät talolle ja minä jäin Räpinan kaupunkiin tallustelemaan ja valokuvaamaan. Ilma oli ihanaakin ihanampi ja Räpina näytti kauneimmat kasvonsa. Võhandu oli paikoitellen peilikirkas ja siihen heijastui kauniisti rakennuksia ja maisemia.

Sinä aikana kun Kimmo pusersi lukkoa paikalleen, puuhailin minä kameran kanssa tallentaen kennolle tällaisia näkymiä:

Räpinan kirkko ja muutama punainen tulppaani

Puiden heijasteluita Võhandu-joelle

Sillapään kartano Võhandu-joen toisella puolella

Vanhan Räpinan paperitehtaan pato

Turvamuuri estämässä veneitä eksymästä putoukseen

Päivä oli siis mitä ihanin ja maisemat kesän kynnyksellä tai paremminkin kesän tultua, sen mukaiset. Mikä oli minun tallustella ja kuvailla, vaikka aika ajoin taivaalta tipahteli muutama pisara, joka heti kuivui pois.

Jonkin ajan kuluttua joukot kohtasivat eli Kimmo oli saanut lukittua talon oven ja olimme ikäänkuin valmiita työosuudelta. Molemmat olimme sitä mieltä, että kun tänne asti ollaan tultu, niin jatketaan reissua lomailun merkeissä.

Päätimme lähteä Venäjälle!

Jokainen, joka on Venäjälle matkustanut tietää, että sinne ei mennä ihan noin vain, tarvitaan viisumeita ja muita papereita. Vaan on viisumittomaan Venäjän-matkailuun Virossa silti yksi mahdollisuus. Se on n. 400 metrin mittainen tienpätkä kaikkein kaakkoisimmassa Virossa, Lutepään ja Sesnikin kylien välissä.

Nimittäin, siinä kohtaa valtakuntien raja tekee oudon pienen koukkauksen ja jotta Sesnikin ja sen takana olevien pienten kylien, kuten Saatsen ihmiset pääsevät kotiinsa, on mahdollista ajaa 400 metrin matka Venäjän maaperällä ilman viisumeita.

Sinne siis!

Ensin kohti Võõpsua ja jälleen yli Võhandu-joen, joka on paitsi Viron pisin joki, myös kiemurtelevin. Võõpsun setukaiskylän kohdalla Võhandu on kasvanut pienestä purosta jo laajaksi joeksi, joka tänä vuonna on tulvinut reilusti yli äyräidensä.

Idyllistä jokea ihastellessani huomasin, että siellähän kasvaa rentukan oloisia keltaisia kasveja, jotka eivät kuitenkaan vastaa minun käsitystäni suomalaisesta rentukasta.  Mielelläni kuulisin itseäni viisaammilta, mistä kasveista on kyse!

Ajelemme hyvillä mielin läpi Mikitamäen, ohi Värskan ja Värskan setukaismuseon ja jatkamme kohti Venäjää. Ja sinnehän me pääsemme!

Seuraava pysähdyksemme, jälleen Viron puolelle - Venäjällä on kielletty pysähtymästä saati autosta nousta -  on jo todella kaukaisinta Viroa, ainakin Tallinnan näkökulmasta. Olemme pienessä Saatsen kylässä, josta löytyy toinen setukaismuseo ja ihana, eksoottinen ja vähintäänkin värikylläinen Saatsen kirkko ja hautausmaa:

Matkan varrelta löytyy myös kosteikkoa, jossa näyttäisi kasvavan jonkinlaisia kämmeköitä. Jälleen kiitän, jos kasvituntijat määrittelevät nämä minun kämmekkäni. Valitan että tarkempaa kuvaa ei ole, nämäkin on otettu telen ääripäällä, mistä johtuu hienoinen epätarkkuus:

Täytyy - jälleen kerran - sanoa, että on tämä Viro ja erityisesti Etelä-Viro matkailijalle monipuolista seutua! Setomaa omassa kauneudessaan ja tietyssä karuudessaan on aivan oma lukunsa. Maisemat ovat mahtavia, kylät köyhiä, mutta tavat ja kulttuuri sitäkin eksoottisempia.

Vanha rouva rakentaa sipulipenkkejä

Pekko, hedelmällisyyden jumala setukaisten mytologiassa, vahtii Samarinan kylän sisäänajoa

Setomaalta jatkoimme matkaa vielä Võruun ja kävimme ihailemassa Tamulan hoidettua rantaa, joka on viime vuosina, tai oikeastaan viime vuoden aikana saanut uuden ilmeen: hoidetun rantabulevardin ja kauniit uimalaiturit.

Ilta-aurinko paisteli, mutta pienet pojat polskivat vielä järvessä, ihmiset vaeltelivat rantabulevardeilla, kuntoilijat hölkkäsivät  ja naiset nauttivat auringosta laiturilla.

Kaunis päätös muutenkin maisemallisesti kauniille päivälle:

Jos lukijaa kiinnostaa lukea lisää esim Räpinasta tai Võrusta tai setukaisista, niin lisää juttua löytyy alla olevien tunnisteiden kautta. Ja kiitos kaikille, jotka jaksoivat katsoa nämä kuvat ja lukea jutun tännekin asti!

Seuraavat matkatarinat taitavat tullakin sitten Türin kukkakarnevaaleilta ja kahden bussin kasvimatkalta Etelä-Viroon. Mutta ei mennä vielä asioiden edelle...

--

Yleisön pyynnöstä vielä kaksi rentukkakuvaa tunnistusta varten. Minusta nämä kasvavat kauniimmin ja ovat hieman sirompia kuin suomalainen rentukka, mutta voin olla väärässäkin. Luulisin että vettä olisi tuossa ainakin metrin, vierestä ajeli moottorivene.