Valokuvatorstain 209. haaste: opettavainen sitaatti

Valokuvatorstaissa muistutetaan tänään meidän kaikkien lapsena kuulemasta opetuksesta: Joka toiselle kuoppaa kaivaa...

Kuopathan ovat meidän perheessä tuttu juttu. Varsinkin keväisin, jolloin myyrät kaivavat meille kuoppaa ihan riittämiin. Kuoppia syntyy maahan myös nelijalkaisten toimesta: Eräs ja eritoten Erään Kaveri eli nuori herra Rummukainen osallistuvat voimallisesti maankääntötöihin, jos tilaisuuden saavat. Ja kyllähän minäkin lapionvarteen hanakasti tartun ja taas syntyy kuoppia.

Koska näissä kuopissa ei ole erityisen suurta kasvatuksellista  sisältöä, osallistun päivän haasteeseen hieman opettavaisemmalla sitaatilla:

Joka toisen kuopassa kaivaa...

... sen hampaissa myöhemmin ratisee

Yöh!

Kuvat otettu tämän vuoden toukokuussa, kun teimme retken Piusan hiekkakuopille. Latte asiasta kertoikin omassa kirjoituksessaan: Operaatio Sandstorm.

Piusan punakeltaiset ja vaaleanpunaiset kaivannot ovat kyllä joka pojan unelma maailman suurimmasta hiekkalaatikosta:

Lisää opettavaisia kuoppatarinoita löytyy täältä: Valokuvatorstain 209. haaste

Latte kertoo: Operaatio Sandstorm

Hojo hojo, minä, Latte! Pitkästä aikaa.

Ajattelin minäkin vuorostani istua hetkeksi koneen ääreen ja tassutella teille muutamaisen sanan elämästäni, joka on, kuten aina, melkomoista koiranelämää. Eli suurimmaksi osaksi nastaa. Oh jeah. Elämä on laiffii ja silleen, kyllä te tiedätte.

Ja joskus elämä on vielä laiffimpaa, kuten eilen. Ja siitä nyt ajattelin kertoa.

Meillähän elämä sujuu koko lailla odotetuilla urilla. Nousee päivä, laskee päivä. Ja väliin sitten jää kaikenmoista koirankujetta, joista jostain tulee kiitosta, jostain sitten ei. Viime aikoina miinustili on ollut aika vähillä, mistä on tullut puolestaan kiitosta. Sanovat, että olen kasvanut aikuiseksi.

Meillä systeemit menevät niin, että Iskä eli johtokunnan miespuolinen hoitelee minun perushoidon, mikä minusta on tietenkin ihan jees ja jepulis. Ruoka tulee kuppiin suht hyvin, vaikka välillä pitää asiasta huomauttaa. Ulkoilutuksetkin Iskä hoitaa, ja hyvä niin. Enkä lainkaan sano, ettenkö arvostaisi Iskän perussettiä, en lainkaan. Minusta Iskä on magee ja nasta. Minä olen Iskän koira. Se on selvää.

Äiskä, eli johtokunnan naispuolinen, on sitten vähän toista maata. Se ei ole ihan yhtä kova vääpeli kuin Iskä, mutta kyllä siitäkin joskus ääntä löytyy. Se ei niin puutu minun perushoitooni, mitä nyt rapsuttelee ja puhelee mukavia. Mutta sitten sillä on hetkensä, kuten eilen.

Äiskä on se joka vie minut Lintsille, ja Iskän siinä samassa. Se keksii ihmeellisiä juttuja, ja tuntuu tajuavan mikä minusta on kivaa. Äiskä on ihan selkeästi minun kaikkein kivoin kakkosihmiseni. Ja eilen melkein ykkönen. Sillä Äiskä sai neronleimauksen. Se sanoi että lähdetään ajelulle ja mennään Piusaan.

Minähän olin heti samaa mieltä, kiepuin jaloissa, ettei vaan kävisi niin, että minut unohdettaisiin kotiin. Ei unohdettu. Lähdettiin liikkeelle. Mentiin autolla. Jeah. Johtokunta etupenkeillä ja minä lojuen takapenkillä.

En kyllä heti tiennyt että mikä se Piusa on, mutta Äiskä kuulosti innostuneelta ja Iskäkin myötäili, että kaunis päivä on lähteä reissuun. Ja onkin aikaa kun Piusassa ollaan oltu.

Nuorempana olisin saattanut olla hermostunut että mitä, mitä ja mikä Piusa. Nyttemmin olen oppinut ottamaan asiat lunkimmin. Kuten sanottu, lojun auton takapenkillä jos ikkunasta ei näy mitään erityisen ihmeellistä ja kun tarpeeksi ollaan ajettu, tullaan perille. Kuten vaikkapa tänne Piusaan. Ja sitten asiat selviävät.

Ja nytpä kerron mikä Piusa on - olen muuten ollut siellä aikaisemminkin, mutta tämä kerta oli kyllä ihan ainutlaatuinen.

Piusa on paikkakunta Etelä-Virossa, lähellä Obinitsaa. Sen erikoisuus on punaiset hiekkakivitörmät ja luolat, joita on pehmeään rinteeseen louhittu. Aiemmin olivat luolastot kaikille avoimet, mutta turvallisuussyiden vuoksi ne on nyt suljettu. Toki luoliin pääsee vieläkin, mutta vain oppaan kanssa ja paikan ollessa auki. Nyt se ei ollut.

Ei se meitä häirinnyt. Mentiin ihmettelemään luolia ulkoapäin ja päätettiin tulla takaisin toisen kerran, kun lippuluukku ja turismikeskus on auki.

Hurrrrja lepakko vahtii sisäänkäyntiä

Minä ihan vaan vähän pelästyin lepakkoa, joka odotti sisäänkäynnin lähellä. Mutta huomasin kyllä melkein heti, että se on ihan vaan puuta. Kuulemma siellä Piusan luolissa asuu paaaaljon paaaaljon lepakoita. Kaiken kaikkiaan viittä eri sorttia. Tuon kokoista, mitä tuossa pylväässä, en kyllä halua tavata, kiitos vaan.

Tältä ne luolastot näyttävät ulospäin.

Ennen näistä rei'istä pääsi luoliin, nyt aukot on muurattu kiinni ja sisäänkäynti on lasisen talon kautta.

Se lasinen talo oli kiinni, mutta kävin vielä tarkistamassa sen takaa, josko sieltä pääsisi sisään. Ei päässyt.

Joten ei minulla näistä luolista ole oikeastaan enempää kerrottavaa. Sorry. Toisen kerran.

Mutta jos luulette, että tässä tämä päivän hupireissun ydin oli, väärässä olette. Sillä tämän jälkeen se hupi vasta alkoikin.

Nimittäin, eli nääs, kuten Tampereella sanotaan, luolien lähellä on myös suuret Piusan hiekkakivikaivannot eli louhos. Ja Äiskä tykkää niistä ihan kamalasti, kun siellä on niin hienot värit. Itse asiassa Äiskä kävi louhoksilla jo ennen luolia. Me istuttiin Iskän kanssa autossa.

Tällaisia kuvia Äiskä otti louhoksista:

Punakeltaista hiekkakiveä

Samasta kohtaa kaivantoa hieman isompana.

Louhoksen toisella reunalla lähes valkeaa ja vaaleanpunaista hiekkaa.

Näitä kuvia riittäisi vaikka kuinka, voi voi. Mutta jätetään toiseen kertaan. Ja mennään eteenpäin tarinassa.

Me olemme nyt siis luolastoilla ja sieltä jatkamme pientä polkua toiselle reunalle tätä suurta kaivantoa. Minä olen innoissani, ihan aikani kuluksi, tohotan remmin päässä ja nuuskuttelen maastoa, joka kirsuuni on kieltämättä aika outo, mutta kiehtova, totta kai.

Kun Äiskä sanoo Iskälle taikasanat: "Eiköhän olisi aika päästää Latte irti. Ei täällä ketään muuta ole."

Ja näin tapahtuu. JIIIIIHAAA!

Iskä päästää minut irti.

Ja se on niin nastaa, että on pakko ottaa ihan pari hyppyä.

Mutta mitä ihmettä tuolla on?!!!

Mutta mehän olemme hiekkakuopilla!!! Yo Man!

Täällähän on aivan mielettömän hienoa!

Ja sitten lähtee!!!

Täältä tulee hirmuinen aavikkoleijona, JIIIHAA!

Maisemat ovat komeat ja hiekka ihanan pehmeää tassujen alla!

Olen kukkulan kuningas!

Ja suoranainen aavikkokettu!

Suussani on hirveä aavikon piikkisikalisko, tai sitten ehkä käpy.

Tätä riemua olisin jaksanut vaikka kuinka pitkään. Iskä pudisteli päätään ja katsoi suutani ja sanoi jotain, jota en ihan täysin ymmärtänyt: "Huomenna tuo eläin kyllä tuuppaa peräpäästä sementtiä."

Ja niin sitten koitti päivän oikeastaan ainoa tylsä hetki. Minut pantiin takaisin remmiin ja lähdettiin kotia kohti.

Joskus minulla menee vähän överiksi. Ei kai sitä hiekkaa olisi tarvinut syödä. Mutta hauskaa oli!

Ja sitten me tosiaan ajettiin kotiin.

Tällainen oli siis minun Operaatio Sandstorm.

Olisin jo lopettanutkin jutun tähän, mutta Äiskä muistutti, että kerro nyt vielä ihan vähän muustakin.

Joo, siis Piusan luolasto ja hiekkakuopat olivat vain yksi osa meidän päivästä. Minusta kieltämättä se hienoin. Mutta Äiskä lupasi myöhemmin kirjoittaa ihan erikseen muutamastakin muusta hienosta paikasta jossa me käytiin päivän aikana.

Minä lopetan kuitenkin oman raporttini tähän. Ja toivotan teidät tervetulleiksi Piusaan. Mennään kimpassa! Liu'utaan mäkeä alas, jahdataan aavikon piikkisikaliskoja ja syödään yhdessä hiekkaa.

Sillä se se vasta onkin LAIFFIIIII!

Ei muuta kuin hännänheilutuksiin.

Teidän Lattenne, aavikon kettu ja leijona



Piusa on my mind

Eilinen aamu valkeni aavistuksen usvaisena. Pihalle lähdin kuitenkin auringon noustua ja aloitin ankaran ruohotuppaiden käännön tulevalta nurmikkoalueelta. Ja ruohotuppaitahan täällä riittää.

Lopetettuani urakan oli piha sen näköinen kuin jättikokoinen ja ylikierroksilla käyvä myyrä olisi siellä myllännyt.



Kun sain homman päätökseen oli alkanut harvakseen tihuttaa. Sehän on vain raikastavaa. Aloin sommitella Konikakolmoseen eli kolmen kartiotuijan (Conica) ympärille hakekoristelua. Päädyin yhtenäiseen alueeseen.

Se tässä



Sen tehtyäni huomasin haketta jääneen yhdestä säkistä sen verran, että niillä saan katettua kolme viime viikolla istuttamaani tuijaa aidan takaa, ne uudet perustuijat, joista jonain päivänä tulee minun harjoitusleikkelypuut.

Siirryttyäni tien puolelle tulin siihen tulemaan, että on järjetöntä kattaa tuijia pelkällä hakkeella kun kaikki pihlajat ovat jo tiputtaneet lehtensä ja lehtiä voi käyttää myös hyvänä peruskatteena. Aloin siis haravoida.

Sade yltyi. Minä haravoin ja peittelin tuijia ja samalla myös aiemmin istuttamiani pieniä pallotuijia toisella puolen porttia. Satoi kaatamalla.

Mietin, että olisi varmaan ihan viisasta siirtyä sisälle, mutta totesin olevani jo ihan läpimärkä, joten mitä väliä, ja aloin korjata myyrien rikkomaa Monza-istutusta. Vettä tuli yhtenä paksuna seinämänä.

Silmälasini olivat huurussa, mutta olin näkeväni Linkaman parvekkeen lasioven takana viittilöimässä minulle. Pyyhin silmälasit ja tihrustin, ja tämä näyttää esittelevän minulle kansainvälisiä käsimerkkejä. Vasen käsi on ylhäällä, siitä sojottaa yksi sormi suorana kohti korvaa ja tekee pyöryläliikettä. Suun liikkeistä olen lukevinani: ”Ootsä ihan viisas?”

Ymmärsin yskän ja tulin sisään. Takki valui norona kuravettä verannan kivilattialle ja vaatteet olivat läpeensä litimärät, mutta tulipahan taas vähän puuhastettua. Suihkuun. Päivän pihatyöt oli siltä erää tehty.

Suihkusta tultuani sää alkoi jo hieman seljetä, mutta totesimme, että on aivan turha tänään tehdä pihassa yhtään mitään. Kaatosade on muuttanut kuitenkin mullan liejuksi ja multa painaa veden painosta sata tonnia. Joten nyt voisi tehdä jotain KIVAA! Jotain vähän niin kuin palkkioksi kaikesta tähänastisesta piharaadannasta.

Linkama mietti Tarton ravintoloita, mahdollista pikaista pistäytymistä Latvian puolelle, mutta minulla oli omat mietteeni: I had Piusa on my mind!

Ja nyt täytyy siis kertoa hieman Piusasta. Se on alue Etelä-Virossa, lähellä Obinitsaa ja Oravaa, ja se on maastoltaan ja maaperältään vallan ihmeellinen. Piusan maakuoressa virtailee outoja punaisia raitoja, jotka ovat tyypillisiä Englannin Devonille. Sen hiekka on kuuluisaa, kuten ovat myös Piusan hiekkakiviluolat, jotka ovat nyttemmin sortumavaaran vuoksi suljettu. Minulla oli mielessä lähinnä Piusan suuret avolouhimot.

Sillä mikä olisi mukavampaa kuin käyttää moniväristä hiekkaa Earth Art’ssa. Olisi palettia millä maalata.

Kun muistutin Linkamalle että Piusan ja Otepään välillä on myös Võrun kaupunki ja siellä on aivan ykkösluokan grilliravintola Hundijalg, olinkin saanut Linkaman innostumaan luontoreissusta Piusaan.

Pakkaamme koirat ja muutamaisen hyvän muovisen muuttolaatikon Jeeppiin ja lähdemme pörhältämään etelään. Ilma paranee kilometri kilometriltä ja saavumme Piusaan kuivin jaloin.

Muutamakymmen kilometri ennen kaivoksia näemme ruskean nähtävyyttä merkkaavan kyltin: Piusa ürgorg ja liivapaljandid. Ja koska emme ole siellä olleet ja koska olemme seikkailulla (ja koska liivapaljand tarkoittaa hiekkakivitörmiä ja herättää minussa salaisia paheellisia mielikuvia), suuntaamme Jeepin sinne.

Ja upeaan paikkaan tulemmekin! Tie on jotenkuten autolla mentävä, tai ainakin Jeepillä. Kilometri kilometriltä tie käy kuoppaisemmaksi ja nelivedosta on apua isojen lammikoiden ja autonrenkaiden liukastamien urien ja vajoamien kohdalla. Linkama tykkää – siitä on tullut mielessään jo off-road-man.

Latte ujeltaa takapenkillä, sekin on huomannut että nyt ollaan hienossa paikassa. Pysäytämme auton ja lähdemme taivaltamaan upeille kuohkeille jäkälän ja sammalten ja puolukka- ja mustikkavarpujen peittämille mäntykankaille, joista voi löytää vaikka jättiläismäisiä muurahaispesiä.



Tässä off-road-mies ja koira joka on AIVAN innoissaan. (Salassa off-road-mieskin on, siitä on kivaa ajella kummallisissa ja vaativissa paikoissa autollaan ja kokeilla mihin kaikkeen Jeeppi pystyy.)



Koiralla menee maastosta tosi lujaa



Ronjan mielestä suorastaan liian lujaa



”Kauanko tätä pitää vielä kestää", pohtii Ronja mielessään



Rouvalla on kuvassa myös tyytyväinen ilme – hän haaveksii Piusan hiekasta…



Kävelyreitti Piusan luontoalueella on palkitseva. Ensin tosiaan on valtavia mäntymetsiä, jäkälää, joka maalaa maastoa vaaleanvihreäksi ja mustikka- ja puolukkamättäistöjä. Aurinko siilautuu puiden välistä perin lyyrisesti..

Löydämme tien kyltissä mainituille hiekkakivitörmille – sitä parasta Piusan punaista. Mutta olemme luonnonsuojelualueella ja minun muovilaatikkoni pysyvät autossa.



Hyppäämme uudelleen autoon, aika käy vinhaan, ja päivä on pian painumassa mailleen, ja niin jatkamme Piusan avolouhimoille. Muistan, enkä väärin muistakaan, että aurinko laskee illalla juuri avolouhimoiden seinämille ja niiden väriloisto on laskevassa auringossa perin upea.



Minä alan jo miettiä muovilaatikoita auton takakontissa. Täältä hiekkaa siis lapioimaan. Mutta Kimmo on protokollan mies – ensin on soitettava omistajalle ja kysyttävä lupaa. Lähdemme etsimään siis kylttiä josta selviää kaivoksen omistajan nimi ja numero – tiedämme sellaisen olevan.

Vaan joku vandaali on raapinut puolet kyltin puhelinnumerosta irti, emmekä voi kysyä lupaa. Mikä eteen? Minä hiljaa mietin, että paljonko saisin pyttyä jos vaikka vaan pari muovikassillistä hiekkaa täältä ottaisin mukaani. Linkama lukee ajatukseni ja toteaa että se on väärin. Minä kiemurran vaatteissani ja yritän taistella mielitekoani vastaan, jos vaikka ihan ihan vähäsen vaan ottaisimme hiekkaa mukaamme. Kimmo toteaa: ”Totta puhuakseni, varastaminen ei ole minun lajini”, ja minä häpeän, enhän minäkään halua varas olla. Minä olisin vaan ihan ihan pikkuriikkisen halunnut Piusan hiekkaa mukaani…

Oikeassahan Kimmo on. Huokaan ja olen toisaalta iloinen ja ylpeä, että minulla on näin suoraselkäinen mies.

Toisaalta, olen jo hiljaa itsekseni todennut, että ei pieni määrä punaista tai keltaista hiekkaa näytä lainkaan samalta penkeissäni kuin miltä nämä törmät näyttävät. Ja oikeasti minulle riittää, että saan hetken herkistellä näiden värien ääressä.

Ja millaisia hiekkatörmiä nämä ovatkaan: jokainen hieman eri sävyinen.

Tässä vaaleaa hiekkaa.



Ja tässä viininpunaista.



Ja tässä korkeita viininpunaisia alas jyrkästi valuvia hiekkatörmäkkeitä.



Nautinnollista on kulkea hiekkakaivosten reunamilla ja katsella niiden värisinfoniaa. Tämä reissu oli matkan arvoinen, siitä huolimatta, että hiekkaa emme mukaamme saaneet.

Illan pimetessä hyppelen vielä Piusan metsissä, joissa puolukkavarpujen lomassa lahoaa vanhoja puupölkkyjä. Teen Löydön! Jura-aikaisen piikikkään merihirviön. Eli hauskan moneen suuntaan törröttävän puunkappaleen. Minulla on sittenkin mukanani matkamuisto Piusasta!

Aurinko on jo laskemassa kun rouva vielä loikkii Piusan ihanilla kukkuloilla. Kuu kohoaa punaisten hiekkatörmien yllä. On täysikuu.



En kuule susien ulvontaa enkä ihmissuden tassuttelua. Mutta ehkä kanervikossa ja pehmeiden Piusan sammalten päällä taivaltaa äänetönnä pieni joukko menninkäisiä ja pari yövirkkua keijua.

Sillä satujen maisemaahan tämä on – eikö vain?