perjantai 6. toukokuuta 2011

Setukaisten mailla Obinitsassa

Palaan vielä kerran viime tiistain retkeemme, jolloin reissasimme Otepäältä Piusaan, pysähtyen matkan varrella Vana-Vastseliinan linnoituksella, Piiri- ja Meremäellä sekä Obinitsassa. Piusasta ja muista pysähdyksistä olenkin jo kirjoittanut. Nyt on siis viimeisen jutun vuoro.

Obinitsa on Värskan ohella setojen eli setukaisten keskuksia. Niin Värskassa kuin Obinitsassa on setojen museo, joissa esitellään setukaisten elämää ja perinteitä.

Keitä nämä setukaiset ovat?

Olen tässä blogissani usein maininnut setukaiset, enkä vähiten siksi, että Beresje, jossa meidän (yhä myytävänä oleva)  talomme sijaitsee, on setokylä. Mutta en muista, olenko koskaan sen tarkemmin kertonut että keitä nämä setukaiset oikeastaan ovat ja mikä on heille tyypillistä.

Setukaisia voisi kutsua Viron karjalaisiksi, sillä molemmilla heimoilla on paljon yhteistä kulttuurissaan ja kansanluonteessaan. Yhteistä on myös kahden maan rajalla eläminen niin että osa heimosta asuu vääjäämättä toisessa valtakunnassa.

Karjalaisten ja setukaisten samankaltaisuutta selittää myös se, että monien tutkijoiden mukaan setukaiset periytyvät itämerensuomalaisten itäpuolen heimoista eli  tsuudeista.

Setukaiset asuvat siis Setomaalla, eli Kaakkois-Virossa ja Venäjällä Petserin oblastissa. Lännessä Setomaan katsotaan alkavan Vöhandu-joesta. Setojen lukumääräksi on arveltu n. 15.000 henkeä Virossa ja n. 100-200 henkeä Venäjän puoleisella Setomaalla.

Setukaiset puhuvat omaa kieltään, setoa, joka kielitieteilijöiden mukaan on yksi võron kielen osamurteista. Vuonna 2002 kokoontunut Seto Kongressi julisti kuitenkin setukaiset itsenäiseksi kansaksi, jolla on oma kieli, kulttuuri ja elämäntavat ja joka erottuu selvästi virolaisista.

Setukaiset ovat uskonnoltaan ortodokseja, mutta he ovat säilyttäneet ortodoksisen uskon ohella myös vanhaa maauskoista kansanperinnettä ja heillä onkin runsaasti tietoa esimerkiksi erilaisten yrttien ja kasvien käytöstä kansanparannuksessa.

Setukaisnaisten kansallispuvut ja korut ovat upeita ja jossain määrin Suomessakin tunnettuja; esimerkiksi Kalevala Korun mallistoissa on setukaiskäätyjä. Naisten kansallispuvut ovat käsityötaidon mestarinäytteitä ja niille on tyypillistä suuret hopeakorut, sitä suuremmat mitä mahtavammasta naisesta on kyse.


Kuvat otettu vuonna 2009 Lüübnitsan sipulikarnevaaleilla



Obinitsan Lauluäitien mäki

Setukaisten yksi erikoisuuksista on heidän lauluperinteensä eli ns. leeloaminen. Setoleelo on moniäänistä kuorolaulua, jossa improvisaatiolla on tärkeä rooli. Lauluimät eli lauluäidit (esilaulajat) luovat lauluja omalle kuorolleen paikan päällä, aiheena voi olla vaikkapa syntymäpäivät tai hautajaiset.  Toisaalta leeloissa kulkee laulujen myötä vanhaa suullista perintöä. Parhaat lauluimät, joista kuuluisin oli Hilane Taarka (1856–1933), muistivat jopa 10.000 - 20.000 värssyä.

Leelot liitettiin vuonna 2009 Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon. Tämän myötä kasvoi myös kanta-Virossa leelon arvostus.

Obinitsan ehkä kuuluisin nähtävyys nykyisin onkin Lauluäitien mäki, jonne on pystytetty useita muistomerkkejä kuuluisimmille lauluäideille.

Patsaassa näkyy yksi setojen tyypillinen koru, suuri hopeinen kupusolki

Kuvaa klikkaamalla saa tekstin suuremmaksi ja luettavammaksi.

Obinitsan setomuseota vastapäätä oleva toteemiportti.

Obinitsa on siis yksi isoimmista setopaikkakunnista. Kävimme Obinitsassa kaupassa ja itse asiassa ensimmäisen kerran kuulin setoa puhuttavan jossain muuallakin kuin setomuseossa. Korvat hörölläni yritin tavoitella nuottia ja saada selvää puheesta - sanotaanhan että suomalaisten on helpompi ymmärtää setoa kuin viroa ja että suomella ja setolla on enemmän yhteisiä sanoja kuin suomella ja virolla. Jäi minun kohdallani vain yrittämiseksi. En saanut edes selvää mistä puhuttiin. Että se siitä samankaltaisuudesta.

Lopuksi laitan vielä pari kuvaa Obinitsan bussipysäkistä, jolla en usko olevat oikeasti mitään erityistä kansanperinnearvoa. Onpahan vain suloinen pieni bussipysäkki.

Ja tähän sitten loppuu viime tiistain reissun raportointi. Tulikin monta juttua - toivottavasti riitti kiinnostusta niiden lukemiseen.


Oven päällä lukee kansainvälisesti: Welcome to Obinitsa



--

Jälkikirjoitus. Kiitos You Tuben, löytyy setoleelostakin useita näytteitä. Tässä englanninkielisessä pätkässä käsitellään mielestäni hyvin ja kattavasti setojen leeloa. Suosittelen! Ja sitten vain itsekin leeloamaan ja laululla ilojaan ja surujaan kuvaamaan. Tässä linkki: Setoleelo

Tässä vielä toinen linkki, mistä käy mielestäni hyvin setoleelon meditatiivisuus ja spontaanisuus. Kuten yllä kirjoitin, leelot ovat usein improvisoituja, esilaulaja laulaa ja kuoro tulee perässä varioiden esilaulajan teemaa. Laulun nimi on: Laulu kulki läpi Setomaan.

8 kommenttia:

Sirkku kirjoitti...

Oli ihan uusi tuttavuus, tuo setukaiset. Mutta nyt tietää pitää korvansa auki, kun kuulee heistä puhuttavan.
Tekstiäsi lukiessa tuli tunne, että vaikuttaa samankaltaiselta säilyttämisen arvoiselta perinnöltä kuin karjalaisuus.
(Pohdin, kuinka ilmaista oikein: "perintökin" on tönkkö ilmaus, kun on kyse elävistä ihmisistä ja heidän elämäntavastaan, kielestään ja kulttuuriperinnöstään.)
Sain myös lisävahvistusta siihen, että Virosta löytyy valtavasti rikasta historiaa, josta me naapurimaalaiset emme tiedä juuri mitään.
Luen suurella mielenkiinnolla, Tiina, historiamatkakuvauksiasi.

Tiina Linkama kirjoitti...

Hauska kuulla, Sirkku. Kun näissä vähän asiapitoisemmissa jutuissa minulla kuitenkin kuluu aika lailla aikaa kun haen itsekin tietoa ja tarkistan vuosilukuja tai numeroita.

Mutta olen ajatellut, että blogin nimelle uskollisena täytyy täällä välillä olla ihan konkreettista asiaakin Virosta, ei vain omia vaikutelmia tai tapahtumia omasta perhepiiristä. Ja toivonut, että omalta osaltaan nämä historialliset tai asialliset jutut antavat lisäarvoa blogille.

Mollamari kirjoitti...

Voi minä tykkään setukaisten laulusta, minulla on yksi levykin! Olin aikoinaan kansanmusiikkiyhtyeen mukana esiintymisreissulla Virossa ja silloin se tarttui haaviin. Setukaisten laulu on upeaa, koskettaa vahvasti jotain ikivanhaa perintöä minussa. Ei vaan ole enää levysoitinta millä kuunnella...

Una Reinman kirjoitti...

Mekin piipahdimme kuvaamassa Tallinnaa viime maanantaina, liian paljon päällemme vatteita pukeneina, koska luulimme että siellä olisi kylmä. Suomessa oli kylmempi sinä päivänä.

Mie olin odottanut, että näkisin luumupuut kukassa mutta eiväthän ne vielä kukkineet... Olin liian etulainen. =)

Tiina Linkama kirjoitti...

Una, eiväthän luumupuut todellakaan kuki, meillä ei ole niissä vielä lehden lehteäkään. Taitavat olla niitä viimeisiä herääjiä.

Mutta toivottavasti Tallinna muuten pörhensi aisteja ja antoi kamerallekin työtä ja pureskeltavaa!

Tiina Linkama kirjoitti...

Mollamari -lisäsin juttuun muutaman linkin, josta pääset kuuntelemaan leeloa ilman skraittaa.

Silja AII kirjoitti...

Tuo kuva kolmesta setukaisnaisesta tiellä on minun ehdottomia suosikkejani täällä blogissasi. Muistan sen jo sieltä parin vuoden takaa. Varmaan teknisesti ja sommitelmallisesti loistokkaampiakin kuvia on täällä ollut, mutta tämä otos kertoo minulle jollain tapaa niin paljon Virosta. Siinä on iäkkäät upeat naiset huikeissa puvuissaan muovipussit kädessä kävelemässä maisemassa, joka on niin kovin virolainen.

Nyt kun olen täällä kaukana luen blogiasi koko ajan vähän haikeana. Erityisesti kuvat aiheuttavat kivistystä sydämessä, kun maisemat ja kevääseen puhkeava Viro ovat niin kauniita ja niin tuttuja.

Terkuin
S Lahden takaa

Tiina Linkama kirjoitti...

Silja All - totta, kuva on minunkin suosikkejani. Se on jotenkin niin virolainen, aito ja hyväntuulinen.

Olen iloinen, että Virolla on vielä paikka sydämessäsi. Vaikka kaikki on uutta ja vähän suurempaa siellä lahden toisella puolella.

Luulen, tai ennustan, että n. vuoden päästä viimeistään, alat kaivata vihreää ja vehreyttä kahta enemmän. Ainakin minulle kävi niin.

Kalifornian aurinko on lämmin ja taivas voi olla kirkas (riippuen siitä missä päin asustat, eli onko smogia vaiko ei) mutta luonnon värit ovat auringonpolttaman haaleita. Sellaista vihreää kuin kevään ensivihreä täällä pohjoisessa, ei Kaliforniassa useinkaan tapaa. Tai en ainakaan minä tavannut.