lauantai 24. heinäkuuta 2010

Tiina eksyy Truman Showhun

Toissa päivänä minä siis ajelin lähes päämäärättömästi pitkin Etelä-Viroa, jonkinmoisena matkakohteena Räpinan kaupunki, jonne en koskaan päässyt. Erehtymätön sisäinen kompassini, joka on kieputtanut minua aiemminkin ympyrää tai johdattanut perin outoihin ilmansuuntiin, vei minua pitkin pieniä hiekkateitä paikkoihin, joista monikaan ei ole koskaan kuullut ja Räpinan sijasta saavuin lopulta Lasvan taajamaan, joka sijaitsee keskellä ei mitään.

Päivä oli ollut kuuma ja olin niellyt hiekkateiden pölyä jo riittävän pitkään. Kaipasin juotavaa, mutta kauppoja ei niin vain tien varrelle sattunutkaan. Lopulta kaivoin kartan esiin ja totesin toiveikkaana, että ehkäpä Lasvassa sellainen voisi olla. Sinne siis.

Saavun Lasvaan takakautta - toisaalta, en tiedä voiko sinne muuta kautta saapua, onko Lasvalla joku paraatisisäänkäynti? Ohitan romahtaneen kolhoosinavetan, ruostuneen neuvostoaikaisen viljasiilon ja hylätyn näköisiä teollisuustontteja täynnä sekalaista rautaromua. Hyvin tuttu näkymä useammassakin kylässä ja kauppalassa tässä maassa.

Pitkän rakennuksen seinä näyttää kaukaa olevan töhrityn graffiteilla. Mutta kun silmä katsoo tarkemmin, ei graffitit olekaan töhryjä. Painan ensimmäisen kerran jarrua lujaa ja hyppään autosta ihmettelemään Lasvan graffititaidetta:



"Janus on pede" ja "Mine munni" -tyyppisten teiniviisauksien sijasta Lasvan graffitit toivottavat saapujan tervetulleeksi. "Make Art Not War" ja "Everyone is Somebody" ja "Love" -tekstit hehkuvat positiivisuutta sateenkaaren väreissä. Suttuisten hämähäkki väärinpäin -tuhrujen sijasta on Lasvan graffiteissa kukkia ja sydämiä.

Kas kuinka herttaista, totean. Ehkä joku koulun taideprojekti. Mukavaa. Erilaista.

Graffiteista silmä siirtyy seuraavaan näkyyn: iso valkea neuvostoaikainen tiilirakennus, joka on saanut uutta väriä pintaansa. Nyt jo lähes ääneen huudahdan: WOW! Onpa jollain ollut hauska idea!



Minulla ei ole hajuakaan mikä rakennus voisi olla. Ehkä vesitorni? Myöhemmin kotona tämäkin mysteeri selviää, mutta siitä lisää hetken kuluttua. Edetään tarinassa kronologisesti.

Jatkan graffiteilta ja etnotalolta matkaa Lasvan sisuksiin yhä kauppaa ja juotavaa etsien. Ja seuraavan mutkan takaa löytyykin Lasva Kauplus eli pieni kauppa. Kurvaan kaupan pihalle kiitollisena ja laitan auton parkkiin.

Kaupan edessä ajelee nurmikkoa synkeän näköinen kaljuksi parturoitu nuorimies. Kasvoilla suuret mustat aurinkolasit ja yrmy ilme, kuin suoraan poliisitelevision lähetyksestä. Näitähän on nähty, pohdin, mitä varmimmin tulevia pikkurikollisia, ja tarkistan että auto on lukittu ennen kuin suuntaan kaupalle.

Kaupan ovelle on suuntimassa myös keski-ikäinen pariskunta, joista mies minut nähtyään lähtee pieneen raviin ehtiäkseen ovelle ennen minua. Olen jo valmistautunut siihen, että ukko tunkee tuulikaapissa väen vängällä ohitseni, tämäkin on niin tuttua, mutta väärin oletan. Mies juoksee ovelle... ehtiäkseen avata sen minulle. Olen hämmästynyt ja kiittelen.

Saavun kauppaan ja odotan näkeväni, kuten niin usein näissä pikkukaupoissa, kassan takana elämäänsä tyytymättömän teinin, joka haluaisi sillä hetkellä olla jossain ihan muualla. Nuori tyttönen onkin kassan takana, mutta umpimielisen katseen sijasta hän iloisena tervehtää minua. Hämmästyn uudelleen.

Kauppaan saapuu lisää ihmisiä ja pienellä paikkakunnalla kun ollaan kaikki tuntevat toisensa. Samalla kun suuntaan kylmäkaappia kohden etsien jääteepulloa kuuntelen kahden pariskunnan keskusteluja. "No mutta hei! Ai kun kiva nähdä taas, aamullahan jo kohdattiin!" ja "Onpa hieno päivä, eikö vain!" ja "Kai tulette illalla meille kylään vielä?" ja "Tottahan toki, sepä mukavaa."

Lasvassa on ystävällisiä ihmisiä, päättelen. Suorastaan aurinkoisia.

Olen saanut jääteeni ja sitä kaupan ulkopuolella availlessani näen paikkakunnan muistomerkin, tutun näköisen muistopaaden, joita on ripoteltu pitkin Viroa ja joka muistaa Suuren Isänmaallisen Sodan uhreja. Näitähän on nähty.

Haen kameran autosta ja kuvaan muistopaaden, onhan se luultavasti Lasvan ainut nähtävyys.



Mutta jälleen olen väärässä.

Muistopaadella seisoessani näen metsän reunassa oudon halkokuution, jota täytyy mennä ihmettelemään tarkemmin:



Avaan oven - sehän on puucee. Sanan varsinaisessa merkityksessä.



Minua naurattaa. Kaikkea sitä näkeekin!

Puuceen kulmalta silmä nappaa seuraavan näyn, näenkö oikein, onko tuolla hirvi!


Lähden kohti hirveä ja puistomaisessa metsässä tulee vastaan mies, joka tervehtii minua iloisesti, kuin vanhaakin tuttua. Alan tuntea oloni surrealistiseksi. Missä minä oikein olen? Truman Showssa? Tiedättehän tuon Jim Carreyn elokuvan, jossa päähenkilö elää Seahavenin ystävällisessä kaupungissa, jossa kaikki on hieman liiankin täydellistä, aurinko paistaa aina ja ihmiset ovat niin niin onnellisia. Ennenkuin selviää, että kaupunki onkin suuri Hollywood-studio, jossa kaikki muut, paitsi päähenkilö itse, ovat näyttelijöitä.

Hirven luona on myös vasa, ja kolme riekkoa vai metsojako nuo lienevät?






Villisika imettää poikasiaan:



ja Herra ja Rouva Pupu seisoskelevat aukion reunalla:


Kuka tai ketkä nämä patsaat on tehneet? Ne vaikuttavat koululaisten töiltä vai olisiko paikkakunnalla joku taidepiiri, jossa näitä on urakalla tehty? Materiaali on jotain muoviseosta, en osaa sitä sen paremmin analysoida. Puput ja villisika ja metsot ovat melko krouvia kädenjälkeä, sellaista kauniisti sanottuna kansantaidetta, mutta hirvi ja sen vasa ovat itse asiassa erittäin onnistuneet.

Outoa, pohdin, kun taas joku ohittaa minut ja tervehtää mennessään.

Lähden uimarannalle, jonka huomaan olevan kaupan lähellä, ja siellä jatkuu Seahavenin ja Truman Shown tunnelmat. Kaikki ovat hyväntuulisia, lapset ja koirat polskuttelevat Lasva-järvessa sulassa sovussa:



Palatessani autolle, joka on kaupan edessä, nuorisorikollisen näköinen kalju pojankloppi on saanut ruohonleikkuunsa päätökseen. Katson yrmeää nuorta miestä ja totean, että jos tuota jässiä ei olisi, luulisin todellakin eksyneeni Truman Showhun, jossa kaikki ihmiset ovat ystävällisiä ja sosiaalisia.

Samaan aikaan kaupasta tulee toinen kaljupää jannu. Hän vetää esiin taskustaan kaksi mehujääpuikkoa ja ojentaa niistä toisen nurmikonleikkaajalle. "Hei Märt, katso, toin sullekin mehujäätä!" johon toinen: "Voi jumpe, tosi reilua, kiitos!" ja vetää suunsa leveään hymyyn.

Totean, autoon noustessani, että ei tämä Lasva ole todellakaan ihan tavallinen paikkakunta!

Ja pois ajaessani, katsoessani heinäpaaleja tien poskessa vakuutun asiastani: olen Truman Showssa, joka on samalla hyvin taidepainottunut:



Jälkikirjoitus: Kotiin palattuani etsin tietoa internetistä Lasvasta ja silloin selvisi sen etnotalon arvoitus. Mutta jätänpä sen tuonnemmaksi. Tästähän tulee suorastaan jatkokertomus.

6 kommenttia:

Marjattah kirjoitti...

Verraton tarina! Jatkoa odottelen. (Truman Show on huikea, varsinkin ekan kerran nähtynä)
Tiedätkö, mielestäni tuollainen matkailu on antoisinta. Seikkailu ja löytäminen, tiedonhaku jälkeenpäin. 'Tavallinen turisti' lukee matkaoppaita, alleviivaa nähtävyydet, ja suorittaa sitten niiden toteamisen ja valokuvaamisen. Mutta mikä riemu onkaan löytää itse!

Maris kirjoitti...

Hassua, etenkin ne pupujussit keskellä metsää! Ja mehujää-äijät. Jännä paikka tuo Lasva.

Tiina Linkama kirjoitti...

Jatkoa seuraa... ja jatko todistaa, että Lasva on TODELLA jännä paikka. Niin jännä, että pakkohan sinne on pikapuolin mennä uudelleen.

Tiina Linkama kirjoitti...

Niin ja Marjattah:lle piti sanomani, mainio on tuo lanseeraamasi ajatus: turisti suorittaa nähtävyyksien toteamisen ja valokuvaamisen!

Mollamari kirjoitti...

Siis vau, tuohan kuulosti mahdottoman mukavalta kokemukselta. Jään mielenkiinnolla odottamaan lisää.

Minustakin matkailussa suorittaminen on aikalailla tylsää. Mutta se on helppoa. Itse löytäminen on parasta, kun vaan aina osaisi antaa mennä ja ottaa vastaan uteliaana kaiken mitä eteen sattuu tulemaan.

Tessa kirjoitti...

Moira moi, olisitko halukas osallistumaan hienolla ulkovessakuvallasi ulkovessaprojektiini :) http://vehkosuo.blogspot.fi/2014/12/latriini.html

Kiitos!