Erään matkan anatomia, osa:25 Torremolinos ja gastrokemut

Benalmádenan vieressä sijaitseva vajaan 70.000 asukkaan Torremolinos oli Costa del Solin ensimmäinen lomakeskus, jonka vinha rakentaminen alkoi 1950-luvun lopulta. Sen legendaarista kulta-aikaa olivat 1970- ja 1980-luvut, jolloin myös suomalaiset löysivät tämän lomakeitaan. Torre oli monelle se ensimmäin kosketus Espanjaan. Ja monille on Espanjasta jäänytkin pysyvä mielikuva noilta villeiltä vuosilta, jolloin kansa hullaantui auringosta, hiekkarannoista ja kylmistä juomista. Tico-tico -meiningistä.

Torremolinos on yhä rannikon suosituin matkakohde, mutta se on nykyisin vanhaa mainettaan parempi. Kiitos viime vuosikymmenten tiukkojen rakennusten korkeutta koskevien säännösten, Torremolinos vaikuttaa tänä päivänä lähes avaralta, toisin kuin sen nuoremmat serkut kuten Benidorm tai Fuengirola.

Me suuntasimme sinne askeleemme torstaina 28.2.2019 jolloin Espanjassa vietetään Andalucia-päivää. Olimme lehdestä lukeneet, että nyt olisi tarjolla gastrofestivaalit, joissa esiteltäisiin Andalucian parhaita herkkuja.

Rantaviivakaan ei ole yhtä kiinni rakennettua kuin mitä Benalmádenassa tai Fuengirolassa

Hiekkarantaa riittää Torressa tänäkin päivänä kahdeksan kilometrin matkalle. Ja innokkaimmat auringonpalvojat ovat jo löytäneet tiensä sinne. Siitä huolimatta että nyt mennään vielä helmikuun loppua, eikä kevätkään ole päässyt kunnolla käyntiin.

Torren rantabulevardilla käy kuhina. Bulevardi ja sen sadat toisissaan kiinni olevat kahvilat ja baarit muodostavat kaupungin värikkäimmän ja elävimmän osan. Piraattituotteitaan katukivetyksille  levitteleviä katukauppiaita riittää. Useimmat tulevat Afrikasta.  Eihän matkaa Gibraltarinsalmelle ole täältä kuin 120 km.

Kyltti toivottaa meidät tervetulleiksi Torremolinokseen. Nämä rihkamakauppiaat ovat panneet jo putiikin kiinni.

Ensimmäiset auringonpalvojat ovat jo saapuneet rannalle

Tuulensuojassa ei varmasti tarvitse palella

Porukkaa rannalla. Pikkukivistä rakennetusta tekstistä voi tarkistaa missä on.

Me kuljemme rantaviivaa seuraillen muutamaisen kilometrin ja ihmettelemme simpukoista ja pikkukivistä rakennettuja tekstejä  ja luonnonmosaiikkeja sekä hiekasta muovattuja linnoja ja eläinhahmoja. Jotkut näistä ovat erinomaisen taitavasti tehtyjä. Halutessaan voi tiputtaa killingin tai pari hahmojen eteen rantamuurille asetettuihin pikkuämpäreihin. Kurkkaan yhteen ja, kyllä, siellä on euroja useampikin. Vaikka en näe ketään joka ämpäreitä vahtisi. Tämä ilahduttaa minua kovasti. Eipä tarvitse täällä pelätä taskuvarkaita, jos rahaämpäritkin säilyvät koskemattomina ilman vartijaa.

Tiina heiluttaa sarvikuonolle

Kauhea Alli Gaattori vaanimassa rantahietikolla

Otepäällä meillä on vain myyränkoloja. Torremolinoksessa on kolotkin isompia ja vaarallisempia kuin mitä kotona.

Gastrofestivaalit pidetään kaupungin keskustassa ja nousua rannalta on sinne sen verran että päätämme ottaa taksin ja hurauttaa sillä perille. Paljon ei taksi kukkaroamme kevennä; muutaman kilometrin matka kustantaa koko porukalta 5 euroa.

Festarit ovat sanalla sanoen hienoinen pettymys. Myyntikojuja löytyy yhden kadun varrelta muutamainen sata metriä. Toki esillä on monenlaisia juustoja ja makkaroita, on paahdettuja manteleita ja pienpanimoiden craft-oluita. Mutta yleistunnelma on jotenkin lässähtänyt eikä ihmisiäkään ole mitenkään tungokseen asti. Ehkä meno on ollut räväkämpää päiväsaikaan. Nyt alkaa jo aurinko laskea ja useammat suuntaavatkin askeleensa pois myyntikojuilta.

On siinä makkara poikineen

Miehet myyvät craft-oluita ja tarjoavat maistiaisia

Juustokauppias

Gastrot nähtyämme vaellamme pimenevässä illassa hetken kaupungilla ja ihmettelemme uutta kävelykadun katosta. Kurkimme jo suljettujen kauppojen ikkunoista sisään ja hypistelemme retonkeja, joita ulkokauppialla on vielä illansuussa tarjolla. Sen jälkeen on aika etsiä sopiva ruokapaikka.

Kävelykadun uusi katos saa silmät vilistämään

Paul Klee tai ehkä rouva Klee saattaisi innostua näistä popoista

Tässäpä Kimmolle mainiot kengät. Olisi näillä somaa tepastella Otepään keskustassa

Nämä ovat minusta itse asiassa hienot! Epäilen silti että Kimmo kovasti ilahtuisi jos nämä toisin tullessani. Ei taida Suomi-mies kuitenkaan ihan heti omaksua välimerellistä ja väreiltään rikkaampaa kenkämuotia.

Seija ja Risto maleksivat retonkikujalla

Ruokapaikka löytyy auringon jo laskettua. Se on paikallisten kansoittama pieni pizzeria missä puheensorina ja mahtavat tuoksut täyttävät ilman. Me teemme tilauksemme ja jäämme seuraamaan paikallisten touhuiluja. Yksi vanhempi rouva puhuu taukoamatta puhelimeensa hyvin tärkeän näköisenä. Ja samalla kävelee kapula korvassa ympäri ravintolaa. Emme kuule mitä hän puhuu, mutta pizzoja odotellessamme alamme arvuutella mitä hänen tomeraa tepastelua vaativa puhelu voisi koskea. Epäilen hänen olevan kiinteistövälittäjä, sellainen Aurinkorannikon oma Kaisa Liski, joka nyt antaa tulista palautetta alaiselleen joka on mennyt jotain möhlimään.

Rummukaiset tekevät tilausta.

Ravintolan riehakas tunnelma tarttuu meihinkin

Anjovikset eivät ole ihan pieniä. Ja suolaisiakin ne ovat, kuten tietenkin pitääkin

Ruokailun jälkeen on aika palata Benaan. Lähdemme etsimään bussipysäkkiä ja löydämmekin sen. Ja hyppäämme bussiin. Matkaa ei ole pitkälti. Mutta jostain syystä matka tuntuu kestävän ja kestävän. Minä katselen ikkunasta ulos enkä tunnista yhtään rakennusta matkan varrelta. Eikö jo nyt pitäisi alkaa näkyä Benalmádenan isot hotellirivistöt? Miten maisema muuttuu koko ajan suurkaupunkimaisemmaksi?

Olemme saapuneet Málagan esikaupunkialueelle kun meille vihdoin valkenee synkeä totuus: olemme kyllä oikeassa bussissa, mutta menossa väärään suuntaan. Astumme bussista pois Málagan linja-autoasemalla ja toteamme, että kerrankos sitä. 

Epävarmuus matkan suunnasta alkaa hiipiä pintaan

Malagan linja-autoasemalla. Kerrankos sitä. Ja Riston keskisormikin vain näyttää pizzalaatikkoa kertoakseen että ei meiltä ainakaan matkalla eväät lopu.