Joulutunnelmia Villa Ottiliasta

Näin on taas joulu vietetty. Aatto, joulupäivä ja tapaninpäivä. Kolmeen pekkaan kuten jo useana aiempana vuonna.

Mistä tämän joulun muistaa, mistä se erottuu aiemmista? Ainakin lumesta ja sääolosuhteista jotka muuttuivat päivä päivältä aika dramaattisestikin. Ja ehkä siitä, että viime joulun tapaan tänäkin jouluna kaipasin kovasti omia sukulaisiani, eniten tietenkin äitiäni, joka on palannut sairaalasta kotiinsa ja elää siellä hiljaista ja jatkuvasti yhä sisäänpäinkääntyvämpää Alzheimer-potilaan elämää.

Joulu se vaan herkistää ihmistä. Sitä kaipaa rakkaitaan kaukana ja poissa. Ja niinpä jouluaattoaamuna pääsi minulta itku. Oli niin pakahduttavan surullista jutella äidin kanssa puhelimessa, vaikka hän oli selvästi aiempaa pirteämpi, ja yritti oikein jutellakin. Hieman sekavasti kertoi että pihalla on joulukalenteri ja ja ja... ja sitten jo ajatus vähän harhaili. Hyvää joulua äiti kuitenkin ymmärsi toivottaa niin minulle kuin Kimmolle, ja siitä tuli valtavan hyvä mieli. Olisin halunnut niin viettää joulua hänen kanssaan, mutta se vaan ei ollut kertakaikkiaan mahdollista.

Kyyneleet kuivattuani oli aika laittaa kotiin jouluinen tunnelma, ja mielestäni siinä onnistuinkin. Hieman kynttilöitä, ystäviltä ja rakkailta saadut joulukortit esille ja pieni joulupuu nostattivat mukavasti tunnelmaa. Ja sitten oli aika alkaa laittaa jouluaaton ateriaa. Olimme suunnitelleet tekevämme käynnin Otepään hautausmaalle, mutta se jäi väliin, kun aamusta asti lunta pyrytti aina vain tihenevällä tahdilla. Ja pakkasta oli -15°C.

Lunta oli ainakin tänä vuonna riittävästi.

Joulupöydän kynttilänjaloiksi oli säästetty alkutalvelta kuoharipulloja.

Joulupöytä katettuna kahdelle. The same procedure as every year. Ensin kalat ja merenherkut.

Kuten niin monena aattona, emme sitten enää jaksaneet siirtyä lihapuolelle lainkaan vaan säästimme lihasysteemit seuraavalle päivälle. Pientä lahjojen rapistelua. Itse emme lahjoja toisillemme tänäkään vuonna antaneet, joten paketit tulivat ystäviltämme. Kiitos vielä kerran niin Marja ja Aatos kuin myös Jaana ja Sami!

Eräs oli koko ajan pienten lasten tapaan jännittynyt. Joulupöydästä kirsuun kantautuneet tuoksut olivat saaneet karvapojan kovasti uteliaaksi. Ja saihan poika sitten omiakin herkkuja: verimakkaroita, jotka hotkaistiin kiihkolla ja kiitollisuudella.

Ja siinä se meidän aattoiltamme sitten menikin. Joulumusiikki soi ja mieli oli perin herttainen.

Joulupäivänä pyrytti jälleen, mutta ilma lauhtui iltapäivällä muutamassa tunnissa aamun -14°C:sta lähelle nollaa. Pihan tuijat ravistelivat lumimyssynsä latvoistaan ja maailma muuttui kosteaksi ja lumen väri asteen tummemmaksi. Me tarjoilimme kaminalle lisää pökköä pesään ja päätimme siirtää hautausmaakäyntimme seuraavaan päivään. Ruokaakin oli talossa riittävästi ja minnepä meillä olisi ollut kiire tai asiaa. Jäimme siis täksikin päiväksi kotiin.

Illalla sitten syötiin liharuokia: Viron savustettua suolakinkkua, verimakkaroita ja niiden kyytipoikina perunahomejuustopaistos, kurpitsaa, herneitä ja muuta pientä lisuketta. Ja Eräs oli taas hyvin aktiivisena osallistumassa ruokailuun. Sääli että kinkku oli aivan liian suolaista pojalle, joten taas jatkettiin verimakkaralinjalla.

Päivällä satoi kosteaa räntää sakeasti

Hyvä ruoka, parempi mieli. Näinhän se menee.

Tapanina päätimme lähteä liikkeelle, pienelle tapaninajelulle. Suunnaksi valitsimme Luken vanhan ja kadonneen kartanon puiston, missä vuosia aiemmin kävimme ottamassa itsestämme itselaukaisijalla perhepotretin. Silloin oli vielä vanha Ronjakin matkassa.

Elvassa kävimme ostamassa meille kuvausrekvisiittaa eli poronsarvet, vaikka epäilimme miten käy, antaako Latte sarvia päähänsä laittaa. Ja sitten Lukeen.

Ei uskoisi että tällaisen pienen potretin ottaminen olisi mikään iso työ, mutta monta otosta tarvittiin niin että kuvassa jatkuvasti vilistävät erilaiset muuttujat olivat kaikki enemmän tai vähemmän kohdallaan.

Ja tällainen on siis tämän vuoden virallinen joulupotretti perhe Linkamasta.

 

Kerrotaanpa vielä tapanin ilmasta sen verran että pakkasta oli pari kolme astetta. Ja Luken kartanon maille vievät pienet kylätiet olivat lasinkaltaisia ja hyvin liukkaita. Jeep pysyi silti tiellä, toisin kuin eräskin piskuinen Golf jonka kävimme nyppäisemässä ojasta. Tuli sitten siinä samalla tehtyä siis päivän hyvä työkin.

Kotimatkalla pysähdyimme jo pimenevässä illassa Otepään vanhalla hautausmaalla. Sytytimme yhden kynttilän ja asetimme sen mielivaltaisesti valitsemallemme unohdetulle haudalle. Tämä oli meidän tapamme muistaa omia täältä ikuisuuteen siirtyneitä rakkaitamme, jotka lepäävät Suomessa omien kumpujensa alla. Uskomme että liekkimme näkyy Otepään hautausmaalta sinne jonnekin yhtä kirkkaana kuin jos se olisi käyty sytyttämässä paikan päällä Suomessa.

Ja tähän sitten päättyykin tämä joulutarinamme tältä vuodelta. Nyt on jo vuorokausi vaihtunut ja kunhan ensin pääsemme nukkumaan voimme sitten herätä aamulla uuteen arkeen. Nyt aletaan valmistautua hiljalleen Uutta Vuotta varten.

Eikä sitten tällä erää muuta. Moi. Kuten Latte tapaa kirjoituksensa lopettaa.