Ja jälleen ulkomailla

Taas on mennyt muutama päivä raportoimatta, mikä johtuu siitä että vasen käsi on ollut hieman klesa. Sen kanssa on sitten mennyt pari päivää, ensin Otepään haiglassa eli sairaalassa ja sieltä passitettuna Tartoon. Nyt on saatu tropit ja toivotaan että käsi tästä alkaa uudelleen vetreytyä.

Voisin kirjoittaa pitkätkin jutut kokemuksistani täkäläisen sairaanhoidon piirissä, mutta en nyt jaksa. Sanotaan vain, että jotkut asiat sujuvat täällä paremmin ja jotkut huonommin kuin Suomessa.

Tärkeintä on kuitenkin, että nyt on asia hoidossa.

Kerrotaan siis mukavammista asioista, eli reissustani Latviaan jokunen päivä takaperin.

Ilokseni saapui Otepäälle kahdeksi päiväksi kaksi perin mukavaa kaveriani, ja yhdessä päätettiin lähteä ihmettelemään suurta maailmaa, naapurimaata – ja tietenkin, Baltezersin aina yhtä iki-ihanaa taimistoa lähellä Riikaa.

Reissuun lähdimme aamutuimaan ja päivä oli kaunis ja kirkas. Ensimmäinen pysähdyksemme oli Straupen linna puolivälissä matkaa.







Sieltä kieppasimme sitten lähes suorin vartaloin Baltezersille. Yksi pysähdys metsän siimekseen puskapissalle – ja mitä metsästä löytyikään: mustikoita silmän kantamattomiin. Ja muovikassillinen kanttarelleja!

Baltezersin havuihin ja puihin ja pensaisin erikoistunut taimisto ei tälläkään kertaa pettänyt. Tavaraa eli tarjontaa oli ja mieli oli mitä loistavin.
















Ja mikä ihanuus se tässä: kirjolehtinen variegata vaahtera, enpä ole ennen tällaistakaan nähnyt:



Baltezersilta jatkoimme matkaa Siguldaan, jota Latvian Sveitsiksi kutsutaan. Kävimme syömässä hyvin ja sitten ihmettelemään Gutmanan luolia, joiden seinämiin on kirjailtu tarinoita, nimimerkkejä, vaakunoita 1600-luvulta alkaen.






Seuraava pysähdys oli Krimuldan linna korkealla vuorella. Linna on toiminut viime vuosisadan keuhkotautiparantolana ja nyt lasten sanatooriumina. Komea paikka:






Krimuldalta oli myös upeat näkymät Gauja-joelle ja laakson toisella puolella siintävään Siguldan linnaan.





Näinkin laaksojen ylityksen olisi voinut tehdä:



Kiva herttainen päivä, aurinko paistoi ja oli selvästi jälleen ulkomailla. Seura oli mukavaa ja sitä myöten päivästä jäi vain hyvät muistot, vaikka käsi alkoi tällä matkalla jo hieman kipeytyä.

Lopuksi vielä kuva Krimuldan kissasta, joka arvokkaasti poseerasi yhden Krimuldan linnan sivurakennuksen ikkunalaudalla. Sanoisin että tyypillä oli suoranaiset kissanpäivät, on kauneutta, lämpöä ja Krimuldan upeat maisemat ihailtavinaan.

Otepään kesä - on se vaan NIIN ihana

Tänä iltana taivas esitti jälleen spektaakkelin vailla vertaansa. Siitä en ottanut kuvaa. Mutta pari päivää sitten olin kameran kanssa Nuustakun mäellä auringonlaskua kuvaamassa.



Mitä kauemmin täällä olen, sitä hämmästyneempi olen siitä miten kaunista täällä on.




Vähän joka kulman takaa aukeaa postikorttimaisemia:



Niinpä sitten kokosin tämän vuoden kesäkuussa ja heinäkuussa Otepäältä ottamistani kuvista ihan oman kansion. Alussa on jokunen kuva meidän talosta ja pihasta ja loput ovat sitten maisemia lähiseutuvista.

Kuvat löydätte tästä.

Toivotan tunnelmallisia hetkiä kuvien seurassa.

Ja kommentit, ne ovat aina tervetulleita!

Pieni päiväreissu Latviaan

Otepää on siitä mukava paikka, että täältä on lyhyt matka vähän joka puolelle. Kuten Latviaan. Jo muutaman tunnin sisällä ollaan aivan uudessa paikassa, suorastaan ulkomailla.

Niinpä me koko perheen voimin, kun tilaisuus tulee, eli kun asiakkaita ei ole, teemmekin muutaman tunnin "ulkomaanreissuja". Näin myös eilen.

Lähdimme puolilta päivin liikkeelle ja tulimme kotiin illansuussa. Jälleen monta kokemusta rikkaampina.

Tässä koko ajoreittimme:

Rajan ylitimme pienen Lillin raja-aseman kautta - tai siis paikan, jossa joskus on ollut raja-asema. Nythän rajat ylittyvät heittäen, ei tarkastuksia.

Ensimmäinen pysähdyksemme oli Ruja-joella, jossa kukkivat valkeat satulumpeet.

Jokivarren rannalla seisovat rautakurjet kurottelivat taivaisiin, taivaan pilvisammakoita tavoitellen.

Bussipysäkin kansantaide nauratti meitä:

Matka jatkui pieneen, mutta idylliseen Rujienan kaupunkiin. Koirat autosta ulos ja puistoon jaloittelemaan:

Puistikko on täynnä patsaita, paikallisia suurmiehiä ja ties ketä - kielestä kun ei selvää saa. Mutta tämä patsas puhuu kaikille ymmärrettävää kieltä:

Vaan on Rujienassa ihan oikeitakin muistomerkkejä, tai kai tuo ylempikin on "oikea". Jäi kiinnostamaan teksti joka siinä oli, kenen muistoksi, miksi se oli pystytetty. Oliko kyseessä kuvanveistäjän pila, vai mikä.

Tässä kuitenkin hieman sovinnaisempaa kaunotaidetta:

Paikallinen nuoriso kokoontui keskusaukiolle:

Kaiken kaikkiaan hyvin sympaattinen paikka, tuo pieni Rujiena. Hieman juoppoja horjui kaupungilla, mutta hyväntahtoisia juoppoja. Ja mitäpä muuta on sunnuntai-iltapäivällä pienessä kaupungissa tehtävää.

Matka jatkui naapurikaupunkiin eli Mazsalacaan.

Rujienan tapaan tämäkin oli viehättävä pikkukaupunki, puistoja, puutaloja, lisää hyväntuulisia juoppoja.

Löysimme hylätyn puiston, joka joskus on ollut komea. Pylvästuijat kertovat vanhasta ajasta:

Joki halkoo kaupunkia ja joen rannalla on viehättäviä, luultavimmin vanhoja tehdasrakennuksia:

Löytyy kaupungista muitakin komeita rakennuksia. Tästä minä pidin:

Urheilukenttä, joka kaupungista löytyi, oli hieman riutuneen oloinen. Peli on jäänyt ilmeisesti kesken:

Mazsalacasta suuntasimme auton kohti Viroa. Ja monenlaista mielenkiintoista jäi matkan varrelle. Kuten nämä hervottomat putket, mitä lienevät. Kaukasianjättiputkia? Latvian erikoisputkeloita? Luultavasti myrkyllisiä, joka tapauksessa.

Linkama asettuu mittatikuksi:



Ja tässä vielä pari kuvaa näistä pelottavista myrkkyputkista. Tai siis, myrkyllisiksi aavistamistani putkikasveista:

Osaako joku tunnistaa mistä kasvista on kyse?

Saapuessamme Latviaan törmäsimme teräskurkiin. Lähtiessämme sieltä tapasimme puukurjen, joka kaulaansa myös elegisesti kohotteli taivaita kohti:



Hauska päivä oli meillä jälleen ollut. Paljon nähty, paljon koettu ja jännät sapuskat Mazsalacassa syöty - hyvää oli, vaikkei hajuakaan ollut mitä tilattiin. Mutta tämähän on juuri sitä parhainta seikkailua.

Ylitimme rajan jälleen pikkuruisen raja-aseman kautta, jossa ihmisiä ei ollut mailla ei halmeilla. Vain ne pari haikaraa, joista laitoin kuvia edelliseen kirjoitukseen:



Että tällainen reissu tällä kertaa.

Toivottavasti en ole puuduttanut teitä liialla kuva-annilla - uskokaa huviksenne, että kuvia olisi paljon paljon enemmän. On hieman vaikeaa annostella kuvia kun ei tiedä onko enemmän enemmän vai olisiko vähemmän enemmän. Kertokaa te! Eli laitanko näihin juttuihin liikaa kuvia? Voiko kuvia koskaan olla liikaa!?

Ja sitten tämän jutun loppusanat:

Vaikka Latvia on tuossa ihan vieressä ja sinne poikkeaminen Otepäältä ei vie paljoakaan aikaa saati bensaa, on siellä käydessä aina sellainen olo, että on selkeästi ulkomailla. Ja ulkomailla käynti piristää sielua aina!


------------------------


PS. Kuten tämän saman viestin kommenttiosuudessa kerroin, sain houkuteltua viattoman latvianmatkaajan poseeraamaan patsaan viereen. Mies kun ei huomannut minkä vieressä poseerasi. Patsas on muihin ilmansuuntiin paitsi siihen, jossa minä olin, lähinnä vain kivipaasi.

Näin sitä taas pidettiin hauskaa siipan kustannuksella. Hehehehe.

Kävelyllä haikaroiden kanssa

Eilen tehtiin taas aivan ihana pieni reissu Latviaan. Kirjoitan, kunhan ehdin, siitä hieman enemmänkin, mutta nyt laitan tähän pienen kuvasarjan kävelyretkestäni kahden haikaran kanssa.

Lenkkikaverini kohtasin Viron ja Latvian rajalla. Kaksi topakkaa kattohaikaraa, jotka kävelivät reippaasti maantietä pitkin, kunnon kulkuriromantiikan tapaan. Vain kepit ja nyytit keppien päässä puuttuivat.

Lähdin minä sitten kävelemään haikaroiden perään, ajatuksena kuvata tyyppejä. Kip-kip kävelin minä, varovasti kiiruhtaen, että pääsisin haikaroita lähemmäksi. Kip-kip, laittoivat haikarat töppöstä toisen eteen, samaa vauhtia kuin minä. Välimatka pysyi samana.

Ja näin taivallettiin pitkä tovi maantietä pitkin.

Linkama ehkä kertoo mitä samaan aikaan tapahtui...

Mutta tässä joka tapauksessa tuo kuvasarja kattohaikarakävelystä.




































--

Kaikki kuvat aukeavat napsauttamalla isommiksi. Ja isompina näkyy linnut paremmin, nythän olen ottanut kuvat aika kaukaa, eikä objektiivini ole kovin kaksinen.

Olisin jatkanut kuvaussessiota pidempäänkin, minusta haikaroiden pylvään nokkaan asettuminen oli vasta kutsua seuraavaan leikkiin. Vaan käsky kävi lähteä. Ja kuten sanon, ehkä Linkama itse kertoo, miksi.