Täna nägin ma Eestimaad - Ruja-bändin laulua mukaillen

Virolainen ikibändi Ruja on tehnyt kappaleen: Eile nägin ma Eestimaad eli Eilen näin Viron. Ja minä näin sitä tänään. Eli ajoin kuusi tuntia hieman mutkitellen maan läpi Haapsalusta Otepäälle. Päivä oli upea ja syksy hehkui vielä voimallisesti.

Reittini kulki siis Haapsalu - Vana Vigala - Tori - Soomaa - Raudna - Holstre - Rõngu - Otepää. Etapit merkitty sen mukaan missä pysähdyin kuvailemassa upeita maisemia.

Ja tällaista siis tänään näin Virossa:

Lehtikuusikuja - Vana-Vigala

Pyöräilijä - Vana-Vigala

Torin kirkko

Pyhä Yrjänä ja lohikäärme - Tori

Suuri pilvi - Soomaa

Kummituspuut - Soomaan kansallispuisto

Kaksi kummituspuuta - Soomaan kansallispuisto

Rypsiä - lähellä Kõpua

Kaislikkoa - Raudna

Raudna-järv

Laituri - Holstre

Kirkko ilta-auringossa - Rõngu

Koivuja, usvaa - Palupera n. 6 km Otepäältä

Koivuja, usvaa - Palupera eli n. 6 km Otepäältä

Näin kulki siis reittini ja kotiin tie minut toi, kuten Bilbo Bagginsin aikanaan, vaikka vasta iltahämärissä.

Pihalla jo odotti Perhe Rummukainen sankariprinssiään saapuvaksi. Iloinen oli jälleennäkeminen, niin iloinen että koko viikon herkkuja tarjoillut Kummitäti unohtui tyystin. Ja juuri niinhän sen pitääkin mennä!

- Sitäpaitsi, kotona odotti karvaista rakkautta noin kymmenkertaisessa koossa: Latte!

Ja tähän päättyy Haapsalu-raporttini. Kuvia saattaa vielä ilmestyä kokonaisena galleriana. Mutta se joskus toiste. Nyt väsyttää ja isosti.

Endla-suo - ehkä Viron hienoin paikka

Eilen kävimme, kuten suunnitelmissamme olikin, Endla-suolla, jatkaaksemme suotutkimuksiamme. Ja, Pyhä Mooses, miten hienoa Endlan soilla olikaan! Millaiset värit, millaiset näkymät! Olin lukenut jostain, että Endla-suo on näkemisen arvoinen. Mutta sitä ei kukaan osannut kertoa, miten UPEA se oli kaikkiaan!

Olen aina rakastanut väreistä oranssia, punaista, okraa ja ruskean eri sävyjä. Ja Endlan suo tuntui olevan kuin unelmieni väripaletista. Aivan mielettömän hienoa!

Ilmat, taivas, värit, ne vaihtelivat koko reissumme ajan. Juuri pitkospuille suuntiessamme alkoi taivas näyttää todella uhkaavalta. Jäimme hetkeksi miettimään, kannattaako suolle mennä kastumaan.

Lähdimme, ja kyllä kannatti!!! Vaikka välillä satoi vettä keveästi, sitten hieman rankemmin ja välillä saimme niskaamme raekuuroja. Sillä välillä myös aurinko paistoi, maalasi koko valtavan suoalueen auringonsäteisiin. Ja millainen näky se oli!

                             

Olin niin innoissani, niin kiihtynyt kaiken kauneudesta, että en sadetta olisi muuten huomannut, ellei pisarat olisi täplittäneet kameran linssiä. Vasta parin tunnin kuluttua, autoon noustessani huomasin että olin läpimärkä.

Mutta minulla oli mukanani Aarre, jonka nyt kanssanne jaan. Aarre joka koostui Endla-suon kuvista.

En tiedä mitä mieltä te olette, mutta minusta nämä ovat parhainta, mitä tähän asti olen onnistunut kameralle tallentamaan. Olenko oikeassa?

Siis, en kirjoita tai kerro enempää, puhukoot kuvat itse puolestaan. Tästä on vaikea minun enää omaa tasoani parantaa. Siis nauttikaa, ja, pliiiiiiis, katsokaa kuvat, jos vain jaksatte, kertokaa mitä niistä ajattelitte. Mitä ajatuksia ne teissä herättivät.

toivoo Tiina

Ai niin, ne kuvat. Ne joista holtittomasti vaahtoan.  Ne löydätte klikkaamalla tästä. Miltäs näyttää?

Eesti raba eli suo siellä, vetelä täällä

Käsite "Eesti raba" on mieltäni jo pitkään kiehtonut. 

Kyse on Virolle tyypillisestä rämesuosta, joita Virossa on yllättävänkin paljon. Tarkemmin sanottuna noin 22 % Viron pinta-alasta on suomaata. Pinta-alaltaan yli yhden hehtaarin kokoisia soita on lähes 10 000. Vain Suomessa suomaan suhteellinen osuus pinta-alasta on suurempi kuin Virossa. Kaksi kolmannesta Viron soista on syntynyt turpeen soistuessa, loput suot ovat umpeenkasvaneita järviä.

Eilen lähdimme sitten valloittamaan Eesti rabaa koko perheen voimin. Kohteena oli Meenikunnon luonnonsuojelualue Kaakkois-Virossa. Suo, joka on pinta-alaltaan 1448 ha, koostuu useasta eri suotyypistä, joista vallitsevin on räme. Rämealueen läpi vievät 2,6 km pitkät pitkospuut. Tämän jälkeen ohjattu luontopolku jatkuu kosteassa korvessa lähemmäs neljä kilometriä. Kokonaisuudessaan reitti on siis hieman yli 6 kilometriä. Se on raskas, varsinkin korpiosuudeltaan, mutta se kannattaa tehdä, sillä maisemat ovat huimaavan upeat.

Matkalla Meenikunnoon näimme matkan varrella kyltin: Võhandu jõe ürgorg. Eli Võhandu-joen alkulaakso. Siis ensiksi sinne.

Ja komeaan paikkaan tulimmekin, suureen rotkoon, jonka Viron pisin joki, Võhandu, on kovertanut vuosituhansien aikana pehmeään hiekkakiveen. Jokea olisi voinut seurata pitkäänkin polkuja pitkin, mutta koska pääkohteemme oli Eesti raba, kävimme nyt vain yhdessä kohtaa hieman syvemmällä rotkoa.

Täältä matka jatkui pääkohteeseen, joka sijaitsee siis lähellä Räpinan kaupunkia, Põlvamaassa.

Ensin tutkitaan kartasta minne ollaan menossa

Tämä koko rämealue on RMK:n eli täkäläisen metsähallituksen hoidossa, ja täytyy sanoa että hienosti oli koko reitti rakennettu. Reitin alkupäässä on leirintäalue ja pieni kämppä, missä halukkaat voivat yöpyä. Alkupisteessä oli myös pieni näköalatorni, josta aukesi pieni näkymä valtavalle suoalueelle.

                                          

Tästä siis reitti alkoi ja nopeasti sukelsi varsinaiseen rämeeseen. Ronja palautettiin tässä vaiheessa autoon, sillä totesimme, että reitti on vanhalle tytölle liian raskas. Ja hyvä niin, sillä Linkama oli lukenut ohjetaulua hieman huolimattomasti ja kuvitteli reitin olevan vain pari kilometriä reilun kuuden kilometrin sijasta. Syvässä korvessa kaatuneiden puiden yli ja märillä mättäillä seikkailessamme totesimme, että olisimme joutuneet kantamaan Vanhaa Rouvaa luultavasti reppuselässä loppumatkan.

Mutta ensin siis suuntaamme pitkospuita pitkin rämeelle. Siellä on ihan älyttömän hienoa. Syksyiset suon värit ovat kirkkaita, paljon keltaista, oranssia ja punaista.

                             

Matkan varrella on useita opastauluja, joista opimme vaikka mitä. Tällaiset opasteet ovat kaltaisillemme Luonto-Uunoille kullan arvoisia. Näistä kuvan männyistäkin opimme sen, että ne saattavat elää suolla parisataa vuotta vanhoiksi, jolloin ne ovat maksimissaan neljä metriä korkeita. Eli nämäkin kuvien pienet kitukasvuiset männyt saattavat olla jo perin vanhoja.

Latte on suolla onnessaan, vaikka vapaaksi emme sitä päästä. Ensinnäkin pitkospuilla on jonkun verran trafiikkia ja vaaleankeltainen rämeessä rypevä suohirviö ei välttämättä ole sitä, mitä tavallinen sunnuntaikulkija haluaa kohdata. Toiseksi, mietimme käsitettä "suonsilmä", esiintyykö niitä rämealueilla, ja kuinka vaarallisia ne ovat. Parempi oli siis pitää koira kiinni.

Matkan varrelle jäi useitakin suojärviä, jotka olivat ehkä kauneinta koko upeassa maastossa. Keltaiset rämekasvit reunustivat järviä ja vesi, se oli jotenkin mystistä.

Latte yritti juoda järvestä ja liukastui laiturilla ja molskahti järveen. Tuli pojalle hetkeksi pieni paniikki ja äkkiä piti kivuta ylös laiturille. Sen jälkeen Poitsu suhtautui suojärviin hieman varauksellisemmin.

Suo on kyllä upea paikka, varsinkin näin syksyllä, muuta en sano. En ole ikinä ollut tällaisessa maisemassa. Punaista ja oranssia sammalta, suopursuja, sinisiä mustikanvarpuja, ja ennen kaikkea karpaloita, niitä oli kaikkialla. En ollut ennen nähnyt miten karpalot kasvavat ja aluksi kuvittelin mättäillä lepäilevien karpaloiden tipahtaneen poimijoiden korista. Mutta uskottava on, näin ne kasvavat, lähes maan päällä, kuin sammaleelle viskattuina:

Rämeen pitkospuilta jatkoimme matkaa metsään, joka oli pitkälti soistunutta korpea. Hienoa sielläkin oli, vaikka polku oli välillä hieman vaikeakulkuinen. Mutta matkan varrelle jäävät näkymät, kuten valtavat muurahaispesät, joita oli yhdellä metsäosuudella todella tiheästi, useita kymmeniä, korvasivat talsimisen vaivan.

                            

Antoisa reissu siis kaiken kaikkiaan. Aikaa meni koko luontopolun taivaltamiseen reilut 3 tuntia, eli ei kuitenkaan mikään paha rasti. Tätä voimme taatusti suositella myös asiakkaillemmekin. Eikä tämä meillekään jää viimeiseksi kerraksi. Eesti raba on hieno! Itse asiassa suunnitelmissa olisi seuraavaksi lähteä Keski-Viroon ja tutustua Endlan suoalueeseen.

Suohon tulee himo! Ja jotta ymmärtäisitte miksi, suosittelen että klikkaatte tästä. Sillä linkistä löytyvät ne parhaat kuvat kelta-punasinfoniasta ja ihmeellisistä suojärvistä.

Kertokaapa jatksoitteko katsoa kuvat, ja jos jaksoitte, miltäs näytti!?

Hiiumaa on hieno paikka

Tämän syksyn reissuillani tein matkan myös Hiiumaalle. Kerran aiemmin olen siellä käynyt, monta vuotta sitten, ja silloinkin vain pikaisesti. Nyt vietin saarella kokonaisen päivän, ja mukana oli koko perhe.

Klikkaa kuvaa isommaksi, ja näet ehkä paremmin myös paikkojen nimet!

Lähdimme liikkeelle Rohukülan satamasta, jota parhaillaan kunnostetaan. Kuten kunnostetaan myös Hiiumaan puoleista satamaa eli Heltermaata. Päivä ei alkanut parhaalla mahdollisella tavalla, ilmojen puolesta. Lähtiessämme vielä hieman sataa tihuutti, mutta päivä parani nopeasti. Heltermaalle saavuttuamme oli sade jo loppunut ja siitä eteenpäin ilma vain parani. Viimeiset hetket, ennen auringonlaskua nautimme upeasta auringonpaisteesta.

Ofelia aamuharmaudessa

Matka Rohukülasta Hiiumaalle kestää n. 1h40 minuuttia, ja maksaa kahdelta hengeltä ja autolta 200 kruunua (hieman rapiat 12 euroa) eli ei siis paljon mitään. Lauttoja menee suhteellisen tiheästi, mutta kesäkaudella kuulemma kannattaa varata paikat etukäteen. Nyt syksyllä ei ollut mitään ongelmaa mahtua laivalle. Lähtö oli  meillä aamulla klo 8.30.

Laivamme, eli runollisesti nimetty Ofelia oli varsin kelpo alus, pari kahvila-baaria, josta sai kunnon ruokaakin, yllättävän hyvää jopa. Ja on Ofelialla pieni myymäläkin, jonka olemus jäi minulle hieman vieraaksi. Kun mitään tax-free-myyntiä ei tietenkään laivalla ole. Mutta sielläkin kierrellessä saa aikaansa mukavasti kulumaan.

Ei aikaakaan kun saavumme Hiiumaalle, ensin ohitamme Heltermaan lähellä olevat saaret, jotka siintävät aamun harmaudessa utuisina ja romanttisina.

Saavumme perille ja nopeasti pääsemme laivasta ulos. Lähdemme ajelemaan kohti Kärdlaa, kiertäen saarta siis vastapäivään. Hiiumaalaiset sanovat että saarta kiertää musta rengas, mikä tarkoittaa hyvää asfalttitietä, joka seurailee rantaviivaa melko uskollisesti. Hyvät tiet, kiva ajella.

Pysähdymme heti ensi metreillä parissakin kohteessa. Ensin Kallasten fossiilikallionrepeämillä, jotka eivät meitä ihan hirveästi innosta, mutta alussa pitääkin olla hieman keveämpiä kohteita. Seuraava paikka, Helmersenin kivikylvöt saavat meidät jo innostumaan.

                  

Helmersen on siis geologi, joka nämä jääkauden liikuttelemat siirtolohkareet alun alkaen löysi. Kyse on yhdestä tai kahdesta valtavasta siirtolohkareesta, jotka jään painosta ovat hajonneet useaksi pienemmäksi lohkareeksi. Nämä kivet ovatkin kuin puzzlen palat, jotka jättiläinen voisi joskus koota yhteen. Kiehtovaa.

Seuraava kohteemme on saaren 'pääkaupunki' Kärdla. Siellä käymme turismi-infossa, joka on saaren symboleita. Se näet sijaitsee vanhassa paloasemassa:

                       

Turismi-infossa tapaamme hyvin innostuneen asiakaspalvelijan ja saamme tukun esitteitä ja karttoja ja vinkkejä, minne suunnata. Lähdemme siis reippain mielin eteenpäin, ensin Ristimäelle ja sieltä kohti Lehtman satamaa, joka sijaitsee saaren pohjoispuolella.

Ristimäki on yksi saaren upeimpia ja koskettavimpia nähtävyyksiä. Harmi että kuvat eivät tee paikalle oikeutta.

Kyse on tien poskessa sijaitsevasta, metsään jatkuvasta ristien viidakosta. Puuristejä, kiviristejä, kaikenlaisia luonnonmateriaalista tehtyjä ristejä. Ristin pystyttämisen sanotaan tuottavan onnea. Toiset pystyttävät ristit Hiiumaalta karkoitettujen ruotsinkielisten muistoksi. Toiset pystyttävät ristit vanhan legendan kunniaksi - sanotaan, että joka tänne pystyttää luonnonmateriaaleista ristin saa osakseen onnea. Ja yksinäisille sanotaan ristin pystyttämisen tuovan puolison.

Tässä tarinaa Ristimäestä, klikkaamalla jälleen on tekstikin jo luettavaa:

                          

Ja ristejä Ristimäellä on, joka puolella, pieniä, isoja, kivistä maahan muodostettuja ja puista rakennettuja. Polut polveilevat metsässä, ristien reunustamina.

                                  

Lehtmassa ei oikein tapahdu mitään, siellä ei ole muuta kuin uusi muovipussitehdas. Ja satama, joka näyttää pysähtyneeltä. Mutta maisemat ovat oikeasti aivan valtavan upeita! Hiljainen satama on suorastaan runollisen näköinen, vanha ruskea proomu on pysähtyneenä meressä. Ja lähikaisilikosta lähtee liikkeelle iso lintu, jonka luulen olevan harmaahaikara, jollaisen olen elämässäni nähnyt vain kerran.

Lehtman sataman lähellä on upeat valkeat hiekkarannat, mutta niitä reunustavat pahan näköiset levälautat. Tutkimme niitä, nuuhkimme pahaa hajua, ja olemme sitä mieltä että kyse on vain ja ainoastaan levästä. Ei suoranaisesta saasteesta. Öljyä emme näe emmekä haista. Mutta dramaattisia ovat nämä levälautat:

Lehtmasta lähdemme seikkailemaan pois 'mustalta renkaalta' eli luotamme jeeppiimme ja lähdemme ajamaan kohti Tahkunaa metsän kautta, pientä kärrytietä pitkin. Matkan varrelle jää vanha Pietari Suuren aikainen sotilasalue, joka myöhemmin toimi Neuvostoliiton sotilasalueena. Muistona tuolta ajalta on monenlaista rumaa bunkkeria, keskellä upeita upeita hiekkadyynejä ja mäntymetsiä.

                                

Sotilasalueen jälkeen olemmekin jo Tahkunassa, jonka ylpeys on komea majakka, joka on rakennettu vuonna 1875 ja joka kohoaa aina 42,5 metrin korkeuteen.

                         

Tahkuna on kaiken kaikkiaan dramaattinen ja luonnonkaunis paikka. Valtavasti lintuja pesii ja asuu sen rannoilla. Tahkunan rannalle on pystytetty myös koskettava muistomerkki Estoniassa hukkuneille lapsiurheille. Tahkuna on nimittäin Viron lähin kohta Estonian uppoamispaikalle.

                                

Tahkunasta alamme sitten lasketella 'mustaa rengasta' alaspäin. Seuraava pysähdys on Reigin kirkko ja Reigin pappila. Linkama ihmettelee miksi tämä on niin tärkeä pysähdys minulle, mutta minä valistan miestä ja kerron, että tästä kirkosta ja sen papista on aikanaan Aino Kallas kirjoittanut romaaninsa: Reigin pappi.

                               

Ei niin, että olisin itse kirjaa lukenut. Kaikenlaista turhaa sälää sitä ihmisen mieleen kuitenkin jää. Ja kun Linkama kysyy mistä kirja kertoo, yritän muistella: Reigin opettaja ja pappi oli kova mies, joka antoi katkaista naisensa kaulan aviorikoksen selvittyä. Reigin papin rouva ei tainnut olla kovin onnellinen.

Reigistä matka jatkuu Kõrgessaareen, jossa sijaitsee kuuluisa Viinaköök-ravintola, joka syksyllä on jo kiinni. Jatkamme siis matkaa ja teemme pienen puikahduksen Pallin niemeen. Sieltä matka jatkuu seuraavalle majakalle, joka on kuuluisa Kõpun majakka.

                       

Kõpun majakasta kirjoittavat opaskirjat: Kuin valkeissa vaatteissaan pyylevä maalaisnainen, punainen palmikko päässä ja silmät säihkyen, seisoo mäen harjalla ikimuistoinen Kõpun majakka. 6.000 tonnia kiveä ja 36 metriä korkeutta puhuu itse puolestaan.

Ja onhan majakka todellakin komea näky. Sinne voisi kiivetä mutta jätämme kiipeämisen kahdesta syystä: ensimmäkin minun polveni ovat kipeät, sillä kiipesin Pallissa vanhaan neuvostovartiotorniin, jonka portaat olivat todella jyrkät. Ja toiseksi, aika alkaa jo hieman olla tiukoilla. Meidän pitää ehtiä viimeiseen lauttaan ja vielä on näkemättä Ristnan majakka. Jatkamme siis matkaa.

Olemme nyt tulleet saaren äärimmäiseen länsikärkeen, Ristnaan, jossa sielläkin seisoo komea punainen majakka.

                         

Ristnasta alkaa paluumatka, jonka yksi pääkohteista on Kassarin ruovikot ja rannat. Ilta on jo laskeutumassa ja me ajamme melko kovalla vauhdilla koko länsirannan ja ehdimme Kassariin ilta-auringon aikaan. Ja onhan tämä hieno paikka! Matkaesitteissä Hiiumaan ykkösnähtävyydeksi nimetty:

                    

Kassarista matkaa jatkuu kohti satamaan. Pysähdymme vielä pikipäin Suuremõisan kartanon pihalla ja sitten kaarramme kohti Heltermaan satamaa, nähdäksemme kuinka Ofelia taittaa merta, meitä noutamaan.

                    

Me nousemme laivaan, joka lähtee 20.30. Laivalle sytytetään valot mastoon ja kotimatka voi alkaa.

Kuten niin monet muutkin reissut, tämäkin oli hieno. Niin hieno, että pian on päästävä Hiiumaalle uudelleen. Sääli että se sijaitsee kaikkein kauimmassa kohdassa Viroa, Otepäältä katsottuna.

Kuvia tietenkin otin paljon, ja vaikka tässä viestissäkin kuvia on rutkasti, löytyy niitä lisää kiinnostuneille tällaisesta linkistä: Hiiumaalla

Reissujen kuvagallerioiden linkkejä

Olen nyt kotiin vihdoinkin päästyäni alkanut purkaa kuvia kamerasta.

Ensimmäisenä laitoin tänne kuvia Peipsiltä, joka on siis aikajärjestyksessä ensimmäinen reissu neljän reissun putkessa:

Peipsi - Helsinki - Haapsalu - Hiiumaa

Haapsalun kuvia voi katsoa  tällaisesta linkistä: Haapsalu Days

Ja Teater Randlasen Suomen valloituksesta löytyy kuvia tällaisesta linkistä: Randlane Helsingissä.

Hiiumaa-linkin annan kunhan ehdin vielä kirjoittaa linkkiin liittyvän matkakertomuksen.

Ja sitten on vielä yksi linkki: Pohjalla-näytelmä

Tämä viimeinen linkki liittyy näytelmään jota kävin katsomassa Haapsalussa ollessani.

Kyse on Teater Randlasen esityksestä: Pohjalla, joka perustuu löyhästi ja parodioiden Maksim Gorkin samannimiseen novelliin. Näytelmän oli ohjannut Indrek Pangsepp ja sen oli kirjoittanut Max Bitter jr. Ja vaikka kuinka etsin näytelmäkirjailijasta tietoja Googlesta, en löytänyt mitään vinkkiä kirjailijasta. Kunnes Gorkin sivuja tutkiessani opin, että Maksim Gorki on taiteilijanimi ja gorki tarkoittaa venäjäksi katkeraa.  Max Bitter jr. on siis pseudonyymi, vielä kun tietäisi kenen!

Joka tapauksessa, näytelmä kertoo useammasta perheestä ja ihmisestä, jotka asuvat pakosta samassa talossa ja osoitteessa. Tyypit ovat laitapuolen ihmisiä, häviäjiä, joista jollain on vielä unelmia jäljellä, jollain ei enää. Aika on neuvostoaikaa, paikka voisi olla Moskova, mutta yhtä lailla vaikka Tallinna.

Pohjalle vaipuneiden ihmisten elämä  muuttuu kun paikalle tulee intomielinen teatteriohjaaja, jonka mielestä porukan elo on kuin suoraan realistisesta teatterista, hän haluaa tehdä näiden ihmisten elämästä taidetta. No, huonostihan siinä käy, vaikka ohjaaja yrittää yhdistää näytelmäänsä Tsehovin lokkia ja muitakin elementtejä venäläisistä klassikoista.

Näytelmä esitettiin See-teatterin takapihalla, ja roskainen ja karu takapiha oli mitä loistavin tausta tarinalle. Minä katselin esityksen See-teatterin rähjäiseltä kattoterassilta, varsinaiselta aitiopaikalta.  Kamerana oli vain pieni pokkari ja aurinko oli paikoitellen hankala, joten kuvat ovat hieman erilaisia kuin tavallisesti.

Mutta ylhäällä siis linkki tähänkin taidepaukkuun.

Hiiumaa-kuvat tosiaan tulevat hieman myöhemmin, tarinan kera. Eiköhän näissäkin ole katsomista. Kiva tietenkin olisi kuulla kommentteja.

Ja nyt, ei muuta kuin hyvää yötä!

Syyssutinoita - osa 1

Hiljaista on ollut blogissani mutta se ei todellakaan tarkoita, että hiljaista olisi ollut muuten. Päinvastoin.

Yksi reissu on seurannut toistaan, ja kolmanteen olen juuri syöksymässä.

Mutta edetään kronologisesti ja Heljän Hulvattomaan Puutarhareissuun, joka oli sananmukaisesti hulvaton.

Paljon nähtiin, paljon koettiin, ja jännitystäkin piisasi kun bussimme päätti oikutella ja jätti koko porukan Elvaan, josta sitten piti ex tempore -pohjalta siirtää 31 henkeä Otepäälle. Apuun tulivat paikalliset ja kylänmiehet. Ja kun bussi saatiin yön aikana kuntoon, voitiin matkaa jatkaa.

Sanovat että yksi sana vastaa tuhatta. Olen tehnyt valokuvakansion, jossa on niin paljon kuvia, että turha on tässä enempiä höristä.

Eli käykääpä klikkaamassa tällaista linkkiä: http://www.villaottilia.ee/luubnitsa/

Laitan tähän vain yhden kuvan, setotädeistä, jotka kohtasin Lüübnitsassa:

Nyt säntään autoon ja Tarttoon ja siellä bussiin joka vie minut Tallinnaan. Olen yhden yön Tallinnassa ja aamutuimaan jatkan matkaa Suomeen. On nääs Syyssutinoita - osa 3:n vuoro: Randlasen reissu.

Mutta minne katosi Syyssutinoita osa 2? Ei minnekään, sekin on tulossa, eli kerron paremmalla ajalla mitä tein kolme päivää Peipsillä.

Mutta nyt siis Teater Randlasen kanssa Helsinkiin! (Tästä kaikesta löytyy hieman etukäteistietoa aiemmista kirjoituksistani.)

Ihmeellinen Itämaa - eli matkalla Itä-Virumaalla

Meidän ihmeelliset reissumme ne vaan jatkuvat. Oli taas muutama hieman hiljaisempi päivä hotellilla ja nyt lähdettiin koko perheen voimin Ihmeelliseen Itään eli Itä-Virumaalle.

Matka suuntautui ensin Peipsille ja Rajaan, jossa käytiin katsomassa että talomme on pystyssä. Oli se. Ja taas mietittiin sitä, että on tuo Rajan kylä jännittävä ja eksoottinen paikka.

Rajalla, vain muutama talo meidän talosta, näimme yllättäen suomalaisen nimen postilaatikossa, suomalaisen auton talon edessä ja reippaana menimme ovelle kelloa soittamaan ja esittäytymään. Taloa emännöi suomea hyvin puhuva virolainen rouva, joka ensin häkeltyi kun kerroimme keitä olemme. Eli: ”Moi, me ollaan teidän suomalaiset naapurit parin talon päästä. Tiina ja Kimmo. Päivää.”

Ensi hämmästyksestään toivuttuaan rouva sitten jo ilahtuikin tapaamisestamme. Juteltiin pitkään, niin Rajan elämästä kuin elämästä Virossa yleensäkin. Kyllä maailma on pieni, totesimme. Rajan pieni venäläinen vanhauskovaisten kylä – ja siellä on kaksi taloa jossa puhutaan suomea. Kuka olisi uskonut?

Heh.

Päivä oli ilmojensa puolesta vaihteleva. Välillä aurinko paistoi ihanasti, välillä rupsahti vettä niskaan, ei koskaan kuitenkaan pahasti, ja sitten taas paistoi. Rajalla oli tällainen harmaampi hetki.

Alla Rajan kaunis rukoushuone ja sen kellotapuli:



Ja tässä ihan yleistä katukuvaa meidän pienestä Rajan kylästä Peipsin rannalta:




Rajasta matka jatkui Mustveehen, joka on ihan kivenheiton päässä. Minä käyskentelin hetken rannalla, katselin nuoria rakastavaisia ja ajattelin, että on kesä ihana asia. Ja nuoruus. Ja rakkaus.



Ja matka jatkui. Lähdimme ajelemaan ylöspäin Peipsin rannikkoa. Aiemmilta retkiltämme tiesimme, että Kauksin ja Alajõen väliin jää kilometrikaupalla mitä ihaninta hiekkarantaa. Halusin viedä vanhan rakkaan Ronjamme sinne uimaan, ehkä viimeisen kerran.

Ronjahan on aina rakastanut uimista ja nuorena oli varsinainen vesipeto. Ajattelin että pulahdus Peipsin aaltoihin olisi parasta mitä vanha koira tietää. Mutta rannalla tuuli kovaa, aallot olivat korkeat ja vaikka rakas karvapöksyni innolla veteen meni, heitti ensimmäinen kova aalto sen kumoon. Sitten oli paha mieli ja vasen takatassu kipeä.

Latte sen sijaan ei epäröinyt hetkeäkään – se riehui ja hyppeli aaltoihin Ronjankin edestä. Ronja tyytyi vain varovasti vedenrajassa töpöttelemään. Varsinaista hulinaa. Minä yritin kuvata. Ja Kimmo yritti lähinnä pysyä pystyssä.











Alajõelta jätimme Peipsin merelliset järvimaisemat ja lähdimme ylöspäin, suuntana Kiviõli, tehdaspaikkakunta, joka on kuuluisa suurista tuhkavuoristaan.

Ensimmäinen pysähdys matkalla oli Kohtla-Nõmme, joka oli sanalla sanoen surullinen paikka. Entinen Neuvosto-Viron helmi, joka on nyt rapistunut koko lailla surkeaksi kuolevaksi kaupungiksi.

Ennen Kohtla-Nõmmea huomasimme tien poskessa muutaman muistomerkin, punatähdin koristetun. Niitä ihmettelemään. Ja kas – täällä muistetaan virolaista, Neuvostoliitosta käsin isänmaata vapauttamaan tullutta partisaaniprikaatia. Ihan kaksin muistomerkein. Sääli, että itsenäinen kansa ei ollut partisaanien "vapauttamisesta" niin ihastuneita, vaan pistivät kampoihin.

Mutta joku näitäkin "sankareita" jaksaa muistaa.






Kohtla-Nõmmea lähestyessämme alkaa tien poskesta löytyä jo tuhkavuoria, osa on jo kasvun peittämiä, osa vielä täysin paljaita. Hurjia mäkiä, teollisuusjätettä.





Ja sitten sukellamme Kohtla-Nõmmeen sisään. Tämä uljas talo on joskus ilmeisimmin palvellut puoluetta kunniakkaasti. Nyt sen kunnia on rapistunut, kuten talokin:





Kohtla-Nõmmestä löytyy myös palavankiven louhintaan keskittynyt museo, kurvaamme sen pihalle, mutta jätämme sen tällä erää väliin.

Kõhtla-Nõmme on myös aloittanut uran talvikaupunkina – yhdelle sen tuhkavuorista on tehty laskettelumäki hisseineen. Kun sen kesällä näimme emme tieneet itkeä vai nauraa – korkeutta mäellä on juuri sen verran että sen mäeksi erottaa, hyvällä yrityksellä.

Seuraava pysähtymispaikka on pieni Püssi, josta sieltäkin löytyy tuhkavuoria ja palavaakiveä polttava tehdas:





Ja tehdasta vartioidaan pyssyjen kanssa. Eli teksti kertoo tylysti, että alueella on aseellinen vartiointi:



Püssistä lähdemme Kiviõliin, otamme oikotien, joka vie meidät aina Suomenlahden rannikolle – eli täysin väärään suuntaan, mutta lopulta, monen mutkan päästä olemme saapuneet yhteen matkamme pääkohteeseen: Kiviõlin tehdaskaupunkiin.





Kiviõlin historia liittyy kiinteästi ns. palavaankiveen, jota on louhittu ja poltettu 1920-luvulta asti. Kaupunki on yhä elävä teollisuuskaupunki, jonka reunamilla on suuret tuhkamäet, joista toista on alettu nyt maisemoida. Asukkaita Kiviõlissa on n. 7000 henkeä.











Jollain lailla Kiviõli on ruma kaupunki, mutta toisaalta, se on elävä kaupunki. Ja tuhkamäet, nekin ovat omalla laillaan kiehtovat. Suuret ja massiiviset.

Poistuessamme Kiviõlista kohtaamme tällaisen maalaisidyllin – lehmät tuhkavuorten edessä laiduntamassa:



Ja taas matka jatkuu, Suomenlahden rannalle Aseriin, jossa on joskus ollut keramiikkatehdas ja sementtituotantoa:



Tänä päivänä Aseri on aika ankea näky, sekin. Pitkät neuvostoaikaiset bulevardit, joita reunustavat neuvostoklassismin aikaiset talot, voisivat olla komeat, ellei joka talo repeilisi ja rapisisi liitoksistaan:





Oletteko tällaista nähneet: rikkaruohot pyrkivät talon sisustasta ULOS! Voi vain kuvitella, miltä huoneistossa sisällä näyttää.



Seuraava kohteemme on meren rannalla sekin, Kalvin kartano. Ja mikä hulppea kartano se onkaan:



Ristiriita Aserin jälkeen on huikea. Kartano on uudistettu viimeistä piirtoa myöten, suihkulähteet pulputtelevat ja klassiset patsaat katsovat Suomenlahdelle:





Kartanossa on majoitustoimintaa ja ravintola. Minä hieman haikailen ravintolaan, mutta toisaalta, olen niin rähjäisissä matkakamppeissa – mehän olimme sonnustautuneet tehdaskaupunkimatkalle, emme kartanokierrokselle – että päätän jättää tämänkin toiseen kertaan. Joskus sitä vaan ei ole niin presentaabeli kuin joskus toiste. Ja tyylistään täytyy aina olla tarkka.

Kotiin päästyäni googlaan Kalvin hotellin hintoja. Huikeat. Se millä Kalvissa yöpyy kaksi henkeä yhden yön, yöpyy Villa Ottiliassa kaksi henkeä viisi yötä, ja nämä niitä Kalvin halpoja hintoja, erikseen on sitten vielä erilaiset rojaalit sviitit, joiden hinta hipoo taivaita.

Myönnettään, että on puitteissa hieman eroa – meillä ei ole suihkulähdettä eikä Afroditea pihamaalla, jos ehtoisaa emäntää talikonvarressa ei lasketa lukuun. Hymiö.

Kalvista jatkamme vielä yhteen tehdaskaupunkiin, Kundaan, johon perustettiin Viron ensimmäinen sementtitehdas, ja jossa on sementtiä siitä lähtien tuotettu.



Kundan sementtihistoria on oikeastaan aika kiehtova. Sen synnystä voidaan kiittää Mr John Girard Soucantonia (kansan suussa Suka Anton) ja hänen havaintokykyään. Suka Anton ihmetteli, miksi muualla myyränkeot ovat mustia, mutta Kundassa vaaleita. Selvisi, että kyseessä on maaperä, jossa on runsaasti sinisavea, kalsiumkarbonaattia eli mudasta muodostunutta kiveä ja kalkkikiveä.

Ja tätä kaikkea tarvitaan sementin valmistukseen.

Alla Sukan Anton:



Vanhan tehtaan raunioita:



Ja tässä vanha sementin valmistukseen tarvittava pullouuni, joita oli alueella useita:



Kundaan siis syntyi iso ja toimiva sementtitehdasalue, jonka toiminta on todellakin jatkunut tähän päivään. Tämä päivä ei ole yhtä romanttista:



Päivä on jo pitkällä kun me vielä kiertelemme Kundan sementtitehtailla. Linkama on suorastaan vaimustuksessa, sanoisivat virolaiset, käännös: intopiukkana ellei tytinöissä. Tällaiset tehdasjutut kiinnostavat Linkamaa. Ja eipä silti, olivat ne minustakin kiehtovia.

Kun Kunda on nähty, ehdotan minä että suuntaamme Jeepin kohti Otepäätä. Olemme kuitenkin lähes toisella puolella maata, ja kotiin on pitkä matka.

Mutta Linkama on nähnyt jossain kyltin: Toolse Ordulinnus eli Toolsen ritarilinna. Tai sen rauniot. Ja sinne tekee rakkaan siippani mieli. Minä yritän upista, eikö voitaisi jo lähteä kotiin, mutta ritariveri kohisee nyt vahvana mieheni suonissa. Tahtoo nähdä Toolsen ordulinnan! Siis sinne.

Turha on sanoakaan, että sen minkä piti olla ihan lähellä, oli sitten paljon kauempana. Kundasta ei Toolseen ole pitkä matka, varsinkin jos menee suorinta tietä eli sillan poikki. Vaan kun silta on remontissa, on myös tie poikki. Otamme kiertotien.

Ajamme ties mistä ja aurinko laskee ja minä hiljaa jupisen… eikö noita raunioita olla ihan riittämiin nähty? Kotiinkin olisi kiva päästä.

Mutta Linkama kannustaa Jeeppiään ja vakaasti polkee autoa kohti Toolsen linnanraunioita. Jotka lopulta löytyvät.

Ja millaiset rauniot! Millainen näkymä! Millainen ihana päätös päivälle! Wau! Wau! Ja Wau, saan minä henkäistyä. Tosi upeaa. Kiva kun tultiin!

Ja Linkama on ylpeä ”löydöstään”, ja poseeraa linnan raunioiden edessä parhaimpien temppeliritarien tapaan:



Mutta ollaan rehellisiä. Minä olen onnellinen ihan muista syistä, en niinkään vanhoista raunioista. Vaan auringonlaskun näkymistä meren rannalla. Upeaa, mykistävää, ihanaa.

Tällaisten näkymien vuoksi minä elän. Uskomatonta!










Kun olemme pitkään ja hartaasti nauttineet Toolsen linnasta (Kimmo) ja rannoista (minä), lähdemme vihdoin kotia kohti, eli takaisin Otepäälle.

Mukavasti paluumatka sujuu, vähän olemme väsyneitä, mutta iloisia ja riemuissamme kaikesta näkemästämme.

Rakvereen piti meidän alun perin pysähtyä pidemmäksi aikaa, mutta ilta on jo myöhä, ja haluamme kotiin. Siksi siis vain vauhdissa tervehdiime Rakveren komeaa härkää, ja huikkaamme: ”Ensi kerralla sitten paremmalla ajalla!”




---

Pitkä juttu, paljon kuvia, kuka tänne asti on jaksanut lukea ja kuvia katsella on selvästi kiinnostunut Virosta ja sen monista kasvoista, näistä hiilipölyn ja palavakiven jätteen peittämistäkin.

Kiitos, jos tänne asti jaksoit tulla, kuvia ja juttua oli tällä kertaa pidemmälti kuin tavallisesti.

Mutta tehty retki oli minusta kiinnostava. Kartanot ja kauniit maisemat ovat yksi juttu -- mutta Viro on paljon muutakin. Ja jotain jännittävää ja mielenkiintoista on tässä Viron teollisessa historiassakin -- vaikka tehdas- ja rauniopuoli onkin yleensä Linkaman juttuja, ei niin minun.

Moi!