sunnuntai 8. marraskuuta 2009

Aurinko risukasaan ja joka pilvelle kultareunus

Harmaat ovat ilmat, taivas, maa. Lunta on satanut, ja pian se on muuttunut loskaksi. Öisin loska jäätyy, aamulla liukastellaan jäätyneellä pinnalla. Ja taivaan peittää harmaus, jolle voisi antaa vain yhden nimen: melankolia.

Olen lentäjän tytär ja laulussahan lauletaan: kai hieman lentäjä itsekin.  Isäni ei ehtinyt montaa viisautta minulle lahjoittaa lyhyen yhteiselomme aikana, mutta sentään yhden: "Ei ole huonoja päiviä. Pilvet ovat vain osa taivaankaikkeutta.  On noustava pilvien yläpuolelle, ja kas, siellä paistaa aina aurinko. On turha masentua huonosta ilmasta, huonon sään voi aina voittaa, sen yläpuolelle voi nousta."

Minulla ei ole omaa pienoislentokonetta, eikä lentolupaa, jolla nousta harmaiden pilvien yläpuolelle, ja siksi olen oppinut soveltamaan isäni lausumaa omalla tavallani.

Kuten näin:

Tänään heräsin harmauteen, tihkusateeseen, mustiin roikkuviin pilviin ja kaiken peittävään kosteaan usvaan. Ajatuksiin, jotka olivat harmaita ja surullisia, kuin maisema. Ronjan lähdöstä on niin vähän aikaa.

Kävin pihamaalla aamutupakalla ja päätin, että en laita tänään varvastakaan ovesta ulos, jos pakko ei ole.

Join kupin kahvia ja mietin isäni lausetta, huonoja päiviä ei olekaan. Se vain riippuu, mistä suunnasta niitä katsotaan.

Ja koska minulla ei tosiaakaan ole omaa pienoislentokonetta käytettävissäni, päätin nousta masentavan sään yläpuolelle hieman eri tavoin.

Maailma on harmaa ja synkeä. Mutta valokuvaajalle se on samalla salaperäinen ja vaikuttava. Lähden siis maailmaa katsomaan kameran kautta. Ehkä usva ja sumu ja vesi ovatkin ystäviäni. Ehkä saan otettua hienoja sumuisia, usvaisia valokuvia.

Ehkä kuvien kautta lennän pilven -- masennuksen pilven -- tuolle puolelle. Isäni ohjeiden mukaan.

Ja näin siis teinkin. Lähdin kuvausreissulle ja etsin kohtia, joissa punaiset pensaat, viimeiset keltaiset peilautuvat harmautta vasten, uhmaavat sitä! Sukelsin harmaaseen ja yritin etsiä sen sisältä sävyjä.

Miten onnistui kuvauskeikka? Ei niin hyvin kuin olisin toivonut, mutta oppia ikä kaikki.

Kiipesin korkeaan torniin todetakseni, ettei sieltä näy yhtään mitään. Mutta sitkeästi kiertelin ja kuvasin. Asettelin kolmijalkaa ja säätelin kameran aukkoja. Naureskelin hassuille linnuille, jotka pääni päällä pitivät outoa vuoropuhelua.

Kuviakin sain otettua, jokusen, mutta tärkeintä kuvauskeikan jälkeen oli se, että juuri se, mistä isäni oli puhunut, oli tapahtunut:  Ei ole huonoa ilmaa. Sen voi aina voittaa, ylittää. Sillä valokuvaukseen syventyessäni olin samalla innostunut, ravistanut masentavan harmaan päivän paksun maton niskoiltani. Olin mennyt ulos, ja alkanut keskustella harmaan eri sävyjen kanssa.

Alla kuvasaalista tältä päivältä. Ei ehkä maailman parhaita kuvia, mutta hyviä kuitenkin, tai siis minun mielestäni.

Mietin vielä, olisiko kuvista joku Ottilia Visions -kansion arvoinen. Ei taida olla. En ole varma. Sillä koko ajan kunnianhimo kasvaa.

Mitä mieltä te olette?




























Harmaita ovat kuvat, toki. Mutta niin oli päiväkin. Joissain kuvissa sentään pilkahtaa valoa, tai niin olen yrittänyt.

5 kommenttia:

Sylvia kirjoitti...

Monta kuvistasi ovat kauniita melankolisella tavalla, usvainen satumaa, jotain Narnia-tyyppiä.
Ja siellä täällä pilkahtaa iloista punaista harmauden keskellä. Kolahti esimerkiksi kuva jossa puiden latvuksissa on punaista, samoin lehtien peittämä luminen maa. Ihania!

Marjattah kirjoitti...

Hienoja, tunnelmallisia kuvia. Mikä ettei kelpaisi galleriaan. Lähikuva lehdistä yhdistettynä kokokuvaan puusta on suorastaan dramaattinen.
Huomaan, että blogipohja on muutoksen alla :)

Tiina Linkama kirjoitti...

Kiitos kommenteista.

Marjatta - kyse ei ole kuvamanipulaatiosta kuvassa vaahteranlehdet ja puut, vaan otos on otettu vain hyvin matalalta niin että lehdet jäävät etualalle ja puut taakse.

Aika monta otosta täytyi ottaa että onnistui ja kuvaaja itse oli välissä aika solmussa.

Marjattah kirjoitti...

Ei juolahtanut mieleenkään että olisi manipulaatio! Epäselvä sananvalinta vain.
Seuraan mielenkiinnolla blogipohjan muokkausta ;)

Tiina Linkama kirjoitti...

Juu, blogipohja elää nyt.

Tärkein kriteeri on se että niin tekstipalsta (leipätekstille) levenee ja kuvia voi esitellä mahdollisimman isoina.

Toinen kriteeri on se, että sivuilla viihtyy pitkään, eli että sivut ovat rauhalliset ja tasapainoiset, ei mitään nippelinappeleita, vilkkuvia kursoreita tai mutua levotonta.

Siksi valkea pohja.

Kolmas, joka ei vielä toteudu: soisin että niin Villa Ottilia -majatalon, kuin Ottilia Visions -kuvagallerian tekstit nousisivat esille, sillä ne ovat ne, jotka tuottavat minulle tuloa, ts. minun elinkeinoni.