perjantai 13. helmikuuta 2009

Ingmar Muusikusen valokuvanäyttely

Edellinen blogikeskustelu heinänteosta toi mieleeni tämän aivan mielettömän upean valokuvanäyttelyn, joka oli keväällä 2008 Tarton kansallismuseossa.

Näyttelyn kuvat on kuvannut yksi Viron kuuluisimmista valokuvaajista: Ingmar Muusikus, ja näyttelyn valokuvat ovat otettu viimeisen 10 vuoden aikana ja tallentavat koskettavasti katoavaa kansanperinnettä.

Valokuvani eivät tee näille upeille ja värikylläisille töille lainkaan oikeutta, näyttelyssä kuvat olivat kooltaan suuria, mahtavia ja vaikuttavia.

Kuvien ohessa oli myös erinomaisen hilpeät kuvatekstit, jotka oli laatinut Tarton yliopiston apulaisprofessori ja folkloristi Madis Arukask.

Valokuvia peitti lasi, ja jotta vältyin heijastuksilta, olen ottanut kaikki kuvat hieman vinoon, mikä sekin tietenkin vähentää alkuperäisten kuvien tehoa.

Mutta tervetuloa siis virtuaaliseen valokuvanäyttelyyn näin jälkikäteen.

Ja suosittelen, että klikkaat kuvia, jolloin ne aukeavat isompina ruutuun.
Ensin näyttelyjuliste:



Ja näyttelyn esittely englanniksi



Ja ensimmäisenä kuva, joka tuli mieleeni, kun tänään oli puhetta heinäteosta:



Ja sitten ylpeät rouvat ja heidän lehmänsä, kuva tuo mieleeni jostain syystä Boteron maalaukset:



Tässä lehmä matkaa norjalaisten turistien ohella saarelta mantereelle:



Seuraavat kaksi kuvaa eivät ole herkkähermoisille.





Ja sitten seuraa minun lempparikuviani, tämä seuraava on niin liikuttava, että sydämestä riipii, mies ja uskollinen polle:



Myös nämä herrat ovat varsinaisia sydämenmurskaajia:







Tässä tupakoiva mies:



Ja tässä rouva matkalla kaupunkiin:



Viimeisenä kuvana lempikuvani - tällaisena soisin itseni vanhana näkeväni. Istun oman tupani rappusilla, myhäillen ja omanarvontuntoisena. Pojanvesselit voivat minulle nauraa, mutta minä olen ylpeä omista tekemisistäni.

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hei,

ei en kummempaa. kuin että minulle heinänteko oli suuremman osan elämääni suuri koitos, koska olin maatalon tytär 60- ja 70 luvulla, ja silloin oli paljon työtä myös lapsille/nuorille joista ei oikeastaan voinut kieltäytyä. Silti se oli aika, josta nautti, sillä lailla että sai tehtyä jotain raskasta ja osallistuttiin kotitilan töihin. Uskon, että monilla suomalaisilla on tämä heinänteon muisti, ei turistina vaan talon lapsena, toisaalta ei edes kysytty haluaako osallistua vaan se oli itsestään selvää, ja toisaalta, vaikka oli jo itsenäinen, siihen "kuului osallistua". Uskon että meitä on paljon.

Eli heinänteko oli raskasta mutta se toi pontta itsetunnolle.?

terv. Maatilan tyttö

Sylvia kirjoitti...

Minä en kylläkään ole maatilan tyttö mutta onhan "kaikilla" sukulaisia ja ystäväperheitä joilla on maatila.
Niinpä minäkin kakarana joka kesä odotin kutsua joko tätilän hevostilalle tai naapurien lehmätilalle heinänkorjuuseen. Usein ehti molempiin ja hauskaa oli. Me kersat oltiin sekä kuorman päällä että ladoissa hyppimässä heiniä matalammaksi että enemmän mahtuisi. Jalat oli kyllä sitten kuin pahemman kissatappelun jäljeltä, mutta mitäs tuosta! Illalla saunaan ja järveen ja sitten kyllä uni maitui!

Isompana kelpasi sitten "herrasneitikin" hankoamaan. Kyllä oli raskasta hommaa olla koko päivä paahteessa heinäpellolla pikkuinen, hiaton paita päällä, iho paloi joka kerta illittävän punaiseksi, mutta sitä ei paljoa huomannut. Silloin! Jos sitten vielä saunan ja uinnin jälkeen jaksettiin ja iho ei ihan irronnut niin että koskettaa saattoi, niin mentiin vanhan hyvän ajan lavatansseihin illalla.

emo kirjoitti...

Heinänteko oli lapsena ja nuorena ainoa maatalon työ, josta pidin. Se kuivuvan heinän tuoksu, lämmin auringonpaiste, pajupillien teko ojanpientareella, yhteishenki pellolla...

Kimmo Linkama kirjoitti...

Meikäläinen kaupunkilaispoika on onnistunut pääsemään/joutumaan heinäntekoon vain pari kertaa elämässään, tuommoisena vaahtosammuttimen kokoisena. Heinäallergia ei oikein sovi touhun kanssa yhteen.

Mutta kaksi muistoa on jäänyt mieleen. Ensimmäinen, joskaan ei suoranaisesti heinäntekoon liittyvä, oli, kun sain istua isännän jalkojen välissä traktorilla haravakonetta vedettäessä. Punainen Massikka oli hän, tekniikka hallussa jo tuolloin.

Toinen sattumus aiheutti näppylöitä, kirjaimellisesti. Heinäpellolta tullessa eksyin karsinaan, jossa oli pässi. Narussa tosin, mutta pitkässä. Pässi hipsi lähemmäs, minä peruutin, pässi tuli yhä lähemmäs (mihin asti tuo naru riittää...), minä peruutin yhä, kunnes lensin karsinan reunassa selälleni. Ja tottakai nokkospuskaan.

Tiina Linkama kirjoitti...

Minusta on mielenkiintoista huomata, että nämä valokuvat herättävät ihmisissä muistoja lapsuudestaan, ajasta, jolloin olivat lähempänä luontoa, heinäpelloista, pässeistä, latotansseista.

Kukaan ei ole kommentoinut itse kuvia, jotka arvatenkin ovat hieman huonosta kulmasta otettuja, kuka kallellaan mihinkin suuntaan.

Mutta upeita, värikkäitä ja koskettavia valokuvia kaikki tyynni.

Minun täytyy löytää valokuvauksessa oma tyylini, oma kieleni, mutta jotain tällaista haluaisin minäkin löytää ja pystyä tallentamaan tästä kiehtovasta maasta jossa elän.