lauantai 28. helmikuuta 2009

Haasteellisia ruokia

Sain Vallattomalta mummelilta haasteen. Listata piti viisi inhokkiruokaa, ruokaa, jotka jäävät lautaselle tai joiden syöminen on vaikeaa.

Kuten Vallaton mummeli omassa blogissaan kirjoitti omalta kohdaltaan, sama meininki täälläkin: mitään erityisiä inhokkeja ei ole, siis olen suhteellisen kaikkiruokainen. Tietenkin joistain ruuista pidän enemmän kuin toisista.

Mutta kun hieman päälakeani rapsuttelin, niin aika nopeasti nämä viisi sapunkaista pulpahtivat mieleen.

Ja näin siis vastasin Mummelille:


1. Puurot, paitsi riisipuuro. Ajatus kelmua keräävästä liisterinkaltaisesta mönjästä ei herätä meikäläisen sylkirauhasia.

2. Berliininmunkki - jos se on sen niminen. Siis munkki, jonka päällä on vaaleanpunaista sokerikuorrutetta. Ensinnäkin en pidä munkeista muutenkaan, sellaista lohdutonta rasvassa käristettyä pullaa. Mutta tuo punainen sokerinen pinta saa salamannopeasti miettimään, mitä se tekee hampaille. Hampaat pureutuvat sokerimassaan ja selkäpiissä vihloo: tuntuu että hampaat sulavat samointein siihen My Little Ponyn väriseen sokerikuorrutukseen.

3. Möttönen. Siis grillituote jota myytiin ainakin minun nuoruudessani Helsingin rautatieasemalla. Lihapiirakan karmaiseva jättiversio, joka on uitettu rasvaan niin että kahden haukkapalan jälkeen kitalaki on kitattu rasvalla. Seuraavanakin päivänä vielä vatsan syvyyksistä nousee ylös traanilta maistuvia röyhtäyksiä. Aivot ovat Möttösen syönnin jälkeen vähintäin kaksi päivää siestalla.

4. Marenki - sama sokerikammo niiden kohdalla kuin berliininmunkeissa. Ajatus siitä, miten sokeri jauhautuu hampaissa puruksi ja pienet hammaspeikot tanssivat villeinä kuin hulluksi tulleet dervishit, saa minut hyppäämään myös tämän herkun ohi.

5. Voiko kokkelipiimän laskea ruuaksi? Jos voi, niin se on siinä. Minulla on myös maitoon perin herkkä suhde. Maito on ihanaa, sitä voisin juoda litrakaupalla. Mutta sen pitää olla raikasta. Pienikin pilaantuneisuuden häivähdys ja alkaa etoa. Puhumattakaan jos jääkaappiin on unohtunut maitopurkki loman ajaksi ja sitä sitten kaadan vessanpyttyyn, kokkareita ja kamala haju, yööök.

En halua edes tietää onko kokkelipiimä hyvää, se vain tuo mieleen pilaantuneen maidon ja se riittää pitämään sen ikiajoiksi inhokkien listalla.


Mummelille tiedoksi: olen syönyt siankorvia, ne ovat ihan yleinen snack täkäläisissä ravintoloissa. Ja voin kertoa, ne eivät maistu yhtikäs miltään. Ne tarjoillaan aina vahvan dippikastikkeen kanssa. Ei niitä syödessä mikään muu maistukkaan kuin se dippi.

Josta tulee mieleen riisikakut ja tippaleivät. Kummatkin minusta täysin turhia tuotteita -- ainakin makunsa puolesta. Niin on kuin styroksia pureskelisi. Eivät siis inhokkeja, mutta eivät saa minua huutamaan jippppiitäkään.

Ja mainitsenpa tämänkin vielä, kun mieleen tuli: suhteeni kanaan on sama kuin suhteeni Meryl Streepiin. En ole kummankaan ihailija. Eli en ehdoin tahdoin valitse katsottavaksi elokuvaa, jossa ko. daami esiintyy. Sama juttu kanaruokien kanssa, jos tarjolla on muuta, valitsen sen. Mutta kun kuitenkin aika ajoin Meryl-rouva esiintyy elokuvissa, hämmästyn kuinka hyvä näyttelijä se on. Ja sama juttu kanaruokien kanssa. Kun sitten saan kanaa eteeni olen useasti hämmästynyt kuinka hyvää se onkaan.

Mutta suhteeni Meryliin ja kanaan pysyy silti samana. Epäluuloista on vaikea päästä eroon.

---

No nyt olen siis Vallattoman mummelin haasteeseen vastannut, ja heitän haasteen eteenpäin, ketään sen erityisemmin yksilöimättä. Paitsi: OnuKoo. Tahdon tietää OnuKoon inhokkiruuat. Siankamara varmastikaan ei ole yksi niistä? :-) Koskas taas grillataan?

Ja mielelläni kuulen myös muiden inhokeista. Nyt siis miettimään kuvottavia asioita.

15 kommenttia:

Paula kirjoitti...

- ensin, että helppo kysymys, mutta eihän se niin olekaan: minähän olen kuin posseli, kaikkiruokainen. Ruhon mitoistakin sen pikkuhiljaa huomaa, mutta kamara antaa kummasti periksi.

Piimävelliä, jota myös harikkovelliksi kutsutaan, en ole ikuna maistanut, mutta olen päättänyt siitä muuten olla tykkäämättä. Muitten ruokalajien kohdalla taitaa olla samoin kuin Tinden suhteessa kanaan tai Meryliin, joista viimemainitusta tykkään erityisesti.

Madekeitto, jossa on mukana myös mateen maksa, saa kumminkin sisuskalut piiloutumaan barrikadein taa. Tai lähden muuten vaan karkuun.

mm kirjoitti...

Vallattoman mummelin sivujen kautta kurkistin tännekin. Kiinnosti, koska olin juuri viime viikonloppuna Tallinnassa ja sieltä jonkin kirjoituksenkin blogiini kirjoitin.Inhokkini (tai ainakin sinne päin) laitoin jo VM:n blogiin.

Kauniita nuo Otepää ja Villa Ottilia!

Onukoo kirjoitti...

Hmm. Hankala kysymys. Kuten kaikki hyvin tietävät, olen totaalin kaikkiruokainen ja ruokaliberaali:)

Ikävintä on saada eteensä liian suuri lihapala - olkoon sitten vaikka mitä filettä - liika on liikaa.

Vielä pahempaa olisi tietenkin, jos em. klöntti on haalea ja siinä on läskiä.

Lämpimästä sauerkrautista luulin joskus pitäväni. No en.

Suomessa on kuulemma rikas leipäkulttuuri. Harmittaa kun se on niin hienosti häivytetty. Vimpulat sekä Pompulat ja lukematon joukko muovipusseihin pakattuja ruisleipä imitaatioita pistää mielen apeaksi. Ja vatsan kipeäksi.

Tilliliha!

Peruslounas salaatti.

Kaikki einesruuat.

Olen edelleen aika tottumaton suomalaiseen kalapöytään. Kypsennettyä kalaa ja myös susheja (wasabi tehnee tehtävänsä) syön suurella ruokahalulla.

Tässä näin alkajaisiksi. Jatkanko:)

Tiina Linkama kirjoitti...

Mielellään, OnuKoo.

Ja mielelläni kuulen myös muiden ruokaellotuksista.

Tiina Linkama kirjoitti...

Apropos, Paulalle: posseli on suloinen sana! Taidan lisätä sen omien Linkaman hellyttelysanojen joukkoon.

Mamman oma posseli!

(Jossain vaiheessa se mies vielä hermostuu...)

Paula kirjoitti...

Sana on vapaa :)

Tilliliha kuului kouluaikojeni jälkeen vuosikymmeniä ällötyksiin, samoin maksalaatikko, mutta kun on kunnon tekijät asialla, nekin ovat vallan mainioita.

Nyt kun olen yksin kotona tämän viikonlopun, ostin lähikaupasta hiukkasen sulamaan päässeitä pakastesapuskoita puoleen hintaan vaan eihän niistä mitään makuelämyksiä irronnut. Onneksi ostin myös Hakalan ylikypsää kylkeä ja muutaman kaalikääryleen. Ah! ja Oih!

Sylvia kirjoitti...

Kuten jo totesin VM:n blogissa, niin taitaa tuo tilliliha olla kouluaikojen kauhukokemus monellekin! Niin myös minulle, tähän päivään asti en ole suostunut sitä vapaaehtoisesti syömään!

Onukoolle sanottakoon että niin suuria lihapaloja ei varmasti meillä päin maailmaa koskaan tarjota kuin mikä eteeni pamautettiin NY:kissä!

Mentiin Texas-pihviravintolaan pahaa aavistamatta, eka kertaa kun siellä oltiin.
Luokse löntösti länkisäärinen, hevoseton cowboy ja kysyi että haluuko rouva pihvinsä verisenä, mediumina vai kypsänä.
Kypsänä, kypsänä tietysti, koska en muutenkaan tykkää punasisustaisista pihveistä.
Aikamme odoteltuamme eteemme pamahti varmaan Texasin toiseksi suurimmat pihvit, riippuivat nimittäin reilusti yli maxikokoisten lautasten molemmin puolin!
Ja se "kypsä" pihvi tirskahti verta heti kun siihen veitsen laittoi, sai mennä takaisin grilliin muhimaan hyväksi toviksi!

Tolkku kirjoitti...

Inhokkiruokia saisi olla minulla enemmän, valitettavan ennakkoluulottomasti mätän suuhuni mitä sattuu. Paitsi mitään, missä on selleriä. Mitään selleriä. Haarkkk! Ohraryynivelli kokonaisista muljahtelevista ryyneistä. Ei laske. Chilejä en inhoa, mutta useimmat niistä saavat naamani roihahtamaan ruvelle.

Minulla on mainio Anna Olsonin Keittokirja kodille ja koululle vuodelta 1893, josta koitin etsiä ruokalajeja, jotka eivät sytyttäisi: Keuhkomuhennos, kylmä lahnahyytelö tai hampunsiemen-lientä rintatautisille saattaisivat jäädä nauttimatta toimestani.

Jos haluat joskus tehdä kenestäkään hakkelusta, niin kilauta kaverille, mulla on siihenkin Annalta resepti.

Marjatta kirjoitti...

Kirjoitinkin jo aiheesta Vallattoman Mummelin haasteesta.
Tiinan huomio ennakkoluulojen pysyvyydestä hyvistä kokemuksista riippumatta on erikoinen huomio! Ja totta tosiaan, minä tunnen syvää masennusta jos tarjolla on maksalaatikkoa. Häpeillen ostan itsekin einessemmoista toisinaan, kun energiatasoni on matalalla. Ja sitten se onkin herkullista, varsinkin rapean pekonin kanssa tarjottuna! Mutta halveksunta pysyy.

Tillilihaa ei koulu pystynyt pilaamaan, koska äitini tutustutti ruokalajiin jo varhain. Äidin tilliliha oli herkkua pula-ajan viimein väistyessä. Täytyykin laittaa, pitkästä aikaa ;-)

Kimmo Linkama kirjoitti...

Paula, Paula, minkä teit. Silmät lautasina ihmettelin, mikä tuohon rouvaan nyt on mennyt, kun täräytti "mamman oman posselin" ensimmäistä kertaa.

Toivottavasti ei vihjannut ruokatottumuksiin...

Ruokalajeista puheen ollen, minulla on myös sama ongelma, että kaikki menee. Toki tykkään enemmän jostain kuin toisesta, mutta on ollut onni saada enimmäkseen varsin syötäviä sapuskoja.

Aikanaan pidin keittoja vähän toisen luokan sapuskoina (miksi varsinainen asia pitää laimentaa liemellä?), mutta nykyjään putoavat nuo kovinkin hyvin.

Jos jotain pitää miinuspuolelle laittaa, niin hyytelöityä ankeriasta syön kyllä, mutta lähinnä kohteliaisuuden vuoksi.

Tiina Linkama kirjoitti...

Juu, Paula, tehokas oli tuo posseli-termi. Kolme kertaa jouduin toistamaan lauseen syvälle silmiin katsoen: "Mamman pikku Posseli". Ja kolme kertaa sain vastaukseksi epäuskoisen :"HÄH???!"

A Posseli is Born!

Vallaton mummeli kirjoitti...

Tiina se osaa vaikuttaa minun alitajuntaani. Siankorvat siis poistukoon inhokkilistaltani. Niitä on ihan pakko maistaa, kun osuvat kohdalle.

Tiina Linkama kirjoitti...

Vallattomalle tiedoksi, niitä ei ainakaan täällä tarjoilla sellaisina kokonaisina korvina, joita saa koirakaupoista. Ne on keittiössä siististi leikattu kapeiksi nauhoiksi, joita siis voi dipata kastikkeeseen.

Mielenkiinnosta minä siis niitä olen kerran maistanut - ja kokemus oli mitätön. Narskuivat hampaissa, ei oikein mitään jälkimakua. Paahdettua tai savustettua läskiähän ne korvat ovat, luulisin.

Outi kirjoitti...

Marengit? Kuinka sä voit niitä inhota? Ranskassa sai ihania jättimarenkeja jotka oli hervottoman hyviä. Nöös Lammin kanssa mussuteltiin niitä auton takapenkillä viime kesänä ja sotkettiin penkit!

Minäkin julistaudun kaikkiruokaiseksi, paitsi
- se tavallinen ruskea kastike - ei hyvää
- ruispuuro - ei mene alas, ei sitten millään
- lämmin kinkku, kuten kinkkukiusaus tai kinkku pizzassa - yöks.
En taida millään keksiä enempää, no lipeäkala nyt ehkä. Periaatteessa olen sitä mieltä että aikuisen ihmisen pitäisi pystyä syömään kaikkea yököttelemättä ellei kyseessä ole allergia tms. ja mikäli ruoka on kunnon aineksista tehty.

Mutta ruispuuro. Se ei mene alas, ei sitten millään.

Onukoo kirjoitti...

Unohdin tosiaan. Saan edelleen outoja tuntemuksia ajatellessani Happy Lobsterin jääkylmää, rapu-/äyriäisvalikoimaa jääpedillä ja -vadeilla. En tiedä oliko niitä öttiäisiä mitenkään kypsennetty - oli kai, mutta jo ajatuksena kylmät otukset ei kuulosta mitenkään erityisen herkulliselta.
Sisukkaana suomalaisena näykin sen illan ruisleipäviipaleita ja snapseja. Itse "herkkuihin" en koskenut.

... mainittakoon, että olen vasta näin kypsemmällä iällä oppinut syömään rapuja. Pidän niistä:)