Kauniin päivän usvainen aamu Otepäällä

Aamulla kun silmät avasin ja katsoin ikkunasta ulos piti ihan hieraista silmiä. Olenko tullut sokeaksi vai minne on kadonnut maailma? Siellä missä ennen oli vihreää oli nyt vain valkoista. Kun oikein silmiään siristeli näkyi valkoisen lomasta epämääräisiä rajattomia hahmoja, naapuritontin puitahan ne.  Omalla tavallaan kaunista, mutta ei mitenkään maisema, joka ajaisi ihmisen täyteen energiaa.

Nokkosia naapuritontilla. On siellä myös suuria puita, mutta ne ovat kuvasta kadonneet.

Keittelin kahvia ja kirjoitin tänne blogiin Tarton ilmailumuseota käsittelevän jutun. Ja katsoin ikkunasta ulos; sumu piti maisemaa yhä otteessaan.

Kahvista loppui maito ja sain syyn hypätä autoon. Otin kameran mukaan ja päätin samalla napsasta muutamaisen kuvan Otepään nähtävyyksistä. Kuten linnalaaksosta, kirkosta ja Tehvandin hiihtostadionista. Linnalaakso oli kadonnut, Tehvandi oli samoin hävinnyt ja kirkosta ei ollut tietoakaan. Niiden sijalla oli jälleen vain sumuharsoa joka oli tiheä kuin kangas.

Otepään energiapylväs sentään näkyy, kun menee tarpeeksi lähelle. Tästä halaten energiaa!

Otepää City on kadonnut

Näkymää linnavuorelle ja laaksoon - tai pitäisi olla

Kaksi vaahteraa kirkonmäellä - alla linnavuorenlaakso toisesta suunnasta

Arvaatte varmasti jo että en ollut lainkaan pahoillani. Olen sanonut aiemmin ja sanon uudelleen, että ei ole huonoja ilmoja. On vain hyviä ilmoja ja sitten vielä parempia valokuvausilmoja. Tänään oli vuorossa jälkimmäinen.

Päätin jatkaa matkaani vanhalle hautausmaalle. Arvelin että usvaan kietoutuneet sammaloituneet hautakivet voisivat olla huikean näköisiä. Saavuttuani  hautausmaalle jouduin pettymään. Usva alkoi selvästi jo hävitä. Hetki sitten Otepään kirkontornia ei näkynyt, nyt se sukelsi esiin silmieni edessä.

Kirkontorni alkaa näkyä - muutos tapahtuu muutamissa minuuteissa

Aurinko alkaa jo pilkahdella sumuverhon takaa

Jatkan matkaani Pilkusejärvelle, tuolle Latten lempijärvelle. Matkaa ei vanhalta hautausmaalta ole ajallisesti kuin viisi minuuttia. Kun saavun järvelle paistaa aurinko. Järvi on hiljainen ja kaunis, mutta usvainen se ei enää ole.

Ilma kirkastuu ja järvi on tyyni ja kaunis

Ulpukanlehdet kelluvat peilityynen Pilkusen pinnalla

Ja näin päättyy usva-aamu, kirkkaaseen kuumaan auringonpaisteeseen. Tällaista se on syksyn tulo Otepäällä. Haikeaa, haihtuvaa ja kaunista.

Eikä sitten usvasta olekaan muuta kerrottavaa. Sen pituinen se.

Tarton ilmailumuseo

Elokuun alkupuolella oli hetken hiljaista ja minä Kimmolle ehdottamaan "jotain tekemistä". Kimmo siihen: "Ja mitä se olisi, se tekeminen?" Minä: "Jotain kivaa!"

Tästä sukeutui sitten keskustelu siitä mikä on kenestäkin kivaa. Meistä molemmista on kivaa matkailla, ja meistä molemmista on kivaa syödä hyvin, mutta esimerkiksi käsitys kivasta museosta saattaa vaihdella. On olemassa sellainenkin paikka kuin Eesti Maanteemuuseum, joka aika ajoin nousee keskusteluun ja joka ei meitsissä herätä mitään suuria intohimoja.

Kun kuitenkin viime aikoina minun kivani (= lue: mennään metsään ja otetaan luontokuvia) on ollut painottuneempi, päätin yllättää siippani ja ehdotin jotain ihan muuta: "Lähdetään Tarton ilmailumuseoon!"

Kimmo oikein värähti ja kysyi epäuskoisena: "Siis sinä olisit valmis lähtemään Ilmailumuseoon?" Johon minä: "Miksi en, olenhan lentäjän tytär, vähän niinko lentäjä itsekin." (Lauseen alkuosa pitää paikkansa, loppuosa ei sitten niinkään, vaikka olenhan joskus vuonna -72 noussut pienkoneeseen minäkin, kuten alla oleva kuva todistaa)

Huomatkaa stailit lahkeet ja sävy sävyyn kynsilakka. Ja vuosi oli siis -72

Tarton ilmailumuseo eli Eesti Lennundusmuuseum sijaitsee Haaslavassa hieman Tarton ulkopuolella. Se avattiin ensimmäisen kerran jo 2002, mutta suljettiin jokunen vuosi sitten parannustöiden vuoksi. Nyt museo on uudelleen avattu ja vaikka paikka on vielä keskeneräinen - esimerkiksi hallien standit odottavat vielä tekstejä, on siellä yllättävän paljon katsottavaa. Jopa minä innostuin, mutta se on sivuseikka. Tärkeintä oli että Kimmo pääsi pitkästä aikaan johonkin, joka miestä kovasti kiinnostaa. Ja niin oli mies kuin pieni poika karkkikaupassa, kiihtynyt ja innostunut!

Tästä se lähtee liikkeelle

Sisääntuloaulassa on kartta josta selviää missä mikin kone sijaitsee

Kimmo suuntaa määrätietoisesti kohti Tupolev TU134A3-matkustajakonetta

Tupolevin nokkaa ja ohjaamoa ihmetellään pää kallellaan

Soviet-matkailun tunnelmaa - tuoksukin mukana. Ja ekassa luokassa tietenkin.

Pienoismalli lentotukialus USS Ronald Reaganista

Näkymää lentokonehallista ulos. Näköalatornista olisi mahdollisuus testata laskuvarjohyppyä. Jätimme väliin.

Kimmo ihmettelee harjoituskone TS-11 Iskraa

Nyt tutustutaan Wilga-35:een

Ilme kertoo: Täällä on kivaa! Sukhoi 27

Kimmo ukrainalaisen JAK-40:n nokalla. Kone oli aikanaan ulkoministeri Julia Timoshenkon käytössä.

Ruotsalainen SAAB JA37 Viggen saa sekin osakseen Kimmon huomion

Ja olen siellä minäkin! Tässä ranskalaisen Miragen keulan vakoilukamerassa

Päivän on oikeasti aika hauska. Enhän minä oikeasti näistä koneista mitään ymmärrä, mutta sitä mukavampaa on seurata Kimmoa joka on niin innoissaan. Mies kun on kiinnostunut kaikista teknisistä vimpaimista, autoista ja lentokoneista erityisesti.

Mies ja Antonov An-2  -lentokone molemmat sävy sävyyn 

Kuvia koneista olisi vaikka kuinka paljon lisääkin, ja jos kiinnostaa nähdä kaikki koneet, jotka tunnollisesti kuvasin, löytyvät ne Villa Ottilian facebook-sivulta tällaisesta kansiosta: Lennundusmuuseum

Päätän tämän kuvakimaran kuvaan kahdesta pojasta, yhdestä isosta ja yhdestä pienestä. Ja totean että pojat on aina poikia, ja se on välillä oikeasti aika söpöä!

Elokuista elämää Villa Ottiliassa

Tere!

Ja aivan ensimmäiseksi, pahoitteluni että olen kirjoittanut niin vähän viime aikoina tähän blogiin. En ole tietenkään blogia ja sen lukijoita hylännyt,  mutta kirjoittaminen on vain jäänyt. Ja katkaisen tämän hiljaisuuden vaikka yrittämällä selvittää syitä siihen.

Ihan ensimmäiseksi meillä on ollut elokuussa aika lailla kiireitä, on ollut asiakkaita Villa Ottiliassa ja sehän on tietenkin vain hyvä. On ollut monenlaista muutakin kommellusta ja tohellusta, joista ehkä myöhemmin lisää.

Toiseksi, olen kokenut tarvinneeni pienen blogiloman. Jossain vaiheessa tuli sellainen olo, että onko minulla oikeasti enää mitään uutta sanottavaa? Nousi kirjoittamisen rima ja nousi rima kuvienkin suhteen. Tuntui että kaikki on jo moneen kertaan sanottu ja näytetty. Tuntui että en osaa luoda nahkaani, kertaan itseäni. Mietin samalla itsekseni että toistaako elämänikin nykyisin koko ajan itseään. Ei kai?!

Kolmas syy, täytyy myöntää, on ollut Villa Ottilian (ja Tiina Linkaman) siirtyminen facebookiin. Avasin taannoin Villa Ottilialle facebook-sivut, jotka ovat saaneetkin koko lailla suosiota. Kun verrataan facebookia blogin kirjoittamiseen, on facebook niin nopea palautteiden suhteen. Laitat jutun tai kuvan fb:iin, ja jo tunnin sisällä olet saanut sille palautetta. Blogin tapa elää on hitaampi, ja palautteen saaminen on samalla tavalla hitaampaa. Ja ihminen - tai ainakin minä - on sillä lailla raadollinen, että se kaipaa palautetta, jonkinlaista vastavuoroisuutta.

Facebookin toinen etu blogiin on mahdollisuus nopeasti rakentaa sinne valokuvakansioita, ja sitä mahdollisuutta olenkin käyttänyt hyväkseni Villa Ottilian facebook-sivuilla. Kansioita on syntynyt tämän kesän aikana useita, ja tämä blogin kustannuksella.

Hyviä uutisia kuitenkin blogin lukijoille, ja erityisesti kuvien kaipaajille: ymmärtääkseni Villa Ottilian fb-kotisivuille pääsevät kaikki, myös ne, jotka eivät ole facebookiin kirjautuneita. Joten, kokeilkaapa vaikka tätä linkkiä - ja jos se ei toimi, kertokaa: Villa Ottilia facebookissa

Eli tässä näitä päällimmäisiä syitä blogihiljaisuuteen. Nyt, Villa Ottilian matkailukauden jo hiljetessä on minulla aikaa jakaa itseäni niin tänne kuin facebookiinkin. Ja kieltämättä, tauon jälkeen tuntuu taas hyvältä kirjoittaa kunnolla, pitkiä ja polveilevia lauseita sivupolkuineen - sitähän fb:ssa ei yleensä tehdä, viestit ovat siellä vain lyhyitä, sellaisia haukahduksia.

Elokuisesta elämästä oli minun kertomani. Yhdessä postauksessa ei elokuu tule mitenkään katettua. Siispä pilkon sen pieniin eriin. Sopiiko tämä?

Antaa kuitenkin Latten kertoa omasta elokuustaan:

Hojo hojo,

elokuu on mun lemppari. Vähän niinko kesäkuu ja toukokuu. Ja syyskuu ja joulukuu. Ja ne muut kuukaudet. Mitä sitä kiertelemään, elämä on vaan niin laiffii, kuten idolini Matti Nykänen sanoo. Siksi en ymmärräkään Mammaa, joka joskus pohtii asioita aivan liian pitkän kaavan mukaan. Kuuntelisi minua, Carpe Diem (= tartu hetkeen). Ja kyllä minä olen karpannutkin diemiä, ja montaa muutakin, kuten ehkä alla olevista kuvista voi päätellä:

Tässä mä karppe diemaan palloa Kaarnajärvellä

Ja tässä mulla menee lujaa Kooraste Suurjärvellä

Tässä Iskällä on karppe handussa  ja mulla on ajatus diemata

Pilkuse-järvi, here I come!

Hei, me lennetään!

Että tällaista mulla on ollut tässä elokuussa. Ihan jesss-meininkiä. Jatketaan tästä uusilla jutuilla, sopiiko tämä?!

Terkuin

Latte

---

Ja Latten puheenvuoroon yhdyn minäkin. Tästä se taas alkaa, toivottavasti entistä viihdyttävämpänä tai mielenkiintosempana. Pysykää siis linjoilla.

Ja anteeksi vielä kerran pitkä blogihiljaisuus.

t. Tiina