Näin minä videosta inspiroiduin:
Ken haluaa katsoa videon näkee sen klikkaamalla tästä: Everywhere I go
Muita videon ja laulun inspiroimia kuvia näet täältä: Valokuvatorstain 288. haaste
lauantai 25. toukokuuta 2013
Valokuvatorstain 288. haaste: video (Lissie - Everywhere I go)
Menneen viikon valokuvahaaste on musiikkivideo, Lissien Everywhere I go. Kappale ja video oli minulle tähän asti tuntematon. Siinä tyttölapsi kulkee metsissä suuri norsu seuranaan.
Näin minä videosta inspiroiduin:
Ken haluaa katsoa videon näkee sen klikkaamalla tästä: Everywhere I go
Muita videon ja laulun inspiroimia kuvia näet täältä: Valokuvatorstain 288. haaste
Näin minä videosta inspiroiduin:
Ken haluaa katsoa videon näkee sen klikkaamalla tästä: Everywhere I go
Muita videon ja laulun inspiroimia kuvia näet täältä: Valokuvatorstain 288. haaste
perjantai 24. toukokuuta 2013
Heippa ja hengissä
Hiljaista on ollut täällä blogissa. Näin pitkää taukoa kirjoittamisessa ei ole koko blogini historiassa ollutkaan. Mutta mitään dramaattista ei hiljaisuuden takana ole.
Meillä oli kevään alku ensin niin hiljaista ja tylsää, että tuntui että ei ole mitään sanottavaa. Kimmolle totesin, että pitäisikö ostaa purkki maalia ja maalata joku vanha lauta. Kimmo ihmetteli että miksi. Ja minä vastasin: "Olisi edes jotain tekemistä kun katsoo kun maali kuivuu."
Hiljaiselo päättyi sitten rytinällä ja äkkiä alkoi sellainen hulina että tuntui kuin olisi pikakelauksella elämäänsä elänyt.
Beresjen talolle löytyi ostaja mutta kaupanteko oli mutkikasta johtuen pankin töppäyksestä ja notaarin tarkkuudesta. Notaarin tarkkuden ymmärrän, pankin töpeskelyä en. No, selvisihän sekin sotku lopulta ja pankki otti nätisti hatun käteensä ja pyysi anteeksi erehdystään ja pääsimme kaupantekoon.
Ennen kauppoja oli vielä siirrettävä meitä kiinnostavat huonekalut ja muu sälä Kaakkois-Virosta Otepään kautta Pohjois-Viroon. Sitä varten tarvittiinkin jo hieman järeämpi peräkärry. Sellainen pienen jalasmökin kokoinen. Kärry saatiin ja kantoapuakin, ja apinan raivolla pikkuruinen kavereista koostuva muuttoporukka kantoi painavia vaatekaappeja ja muita mööpeleitä jalasmökkiin.
Kimmo sitten viemään huonekaluja Võsulle ja minä inventoimaan Otepäällä astioita ja muuta sälää, jonka katsoimme tarpeelliseksi ottaa Beresjestä mukaamme. Paluumatkalla Võsulta Otepäälle Kimmon Jeepistä putoaa pakoputki tielle ja jarrutkin alkavat kenkkuilla. Auto pitäisi katsastaa, mutta sitä ennen täytyy Kostja-ihmemiehen tehdä taikoja autolle.
Minun autoni menee kuin ihmeen kaupalla läpi katsastuksen. Pian kuitenkin selviää että sen jarrupalat ovat mallia olemattomat ja pienikin jarrutus nostattaa korviin sattuvan ratisevan ja rahisevan pahaenteisen äänen. Aikaa ei ollut jarruja korjata sillä lähipäivinä oli Võsulle tulossa asiakkaita ja niinpä minä ajelin läpi valtakunnan ensin etelästä pohjoiseen ja sitten pohjoisesta etelään käytännöllisesti katsoen ilman jarruja. Nooh, moottorijarrutuksellakin pääsee pitkälle ja onhan käsijarrukin keksitty. Oli se silti aika hurjaa menoa mutta ehjänä pääsin perille.
Jossain vaiheessa tätä rumbaa meni minulla selkä jumiin, mutta ei auttanut itku markkinoilla. Kevätsiivous oli silti Võsulla saatava tehdyksi. Mutta ei hätiä mitiä, sillä hädässä ystävä tunnetaan. Sain avukseni Nuori Herra Rummukaisen sekä sen aina yhtä avuliaan Mamman.
Rummu vartioi taloa ja pihaa samalla kun sen Mamma auttoi minua siivoamaan asiakastiloja lattiasta kattoon. Puhdasta tuli ja Võsun suomalaismartat olivat tyytyväisiä kättensä jälkeen. Ja tulivat sitten asiakkaatkin. Jotka sivumennen sanottuna tykkäsivät kovasti paikasta.
Võsulla oli ihanan kesäistä ja lämmintä. Iltaisin kuvailimme porukalla auringonlaskua Võsun rannalla ja päivisin minä ajelin käsijarrua pumpaten lähiseutukunnilla valokuvaamassa kevään ja kesän merkkejä samalla kun asiakkaat viilettivät polkupyörillä pitkin Lahemaan kauniita maisemia ja komeita rantoja.
Kun olin palannut Võsulta Otepäälle oli aika lähteä Suomeen - ensin Turkuun ja sitten Helsinkiin. Kimmo luennoi kansainvälisestä markkinoinnista Turun yliopistossa ja minä tapailin sillä aikaa vanhoja kavereita.
Kokonaisuudessaan matka oli valtavan antoisa. Se oli mieluisa ja tunteita nostattava ja henkisesti hieman kuluttavakin. Hyvien opiskelukaverien kanssa vietettiin iltaa Aurajoen rannalla riemuiten kohtaamisesta pitkän ajan jälkeen. Helsingissä Kimmolla oli asiakaspalaveri ja minä vietin aikaa Äidin luona. Ja se taas oli ihanaa ja pohjattoman surullista yht'aikaa.
Helsingistä palattiin Otepäälle Võsun kautta. Vietiin avaimet Remppamies-Marekille, joka on nyt aloittanut keittiörempan yhdessä Võsun talon kortteereista. Sieltä sitten kipinkapin Otepäälle, jonne tuli seuraavana päivänä asiakkaita. Ja veljenikin saapui tänne autoaan hakemaan. Jonka oli tuonut korjattavaksi viikko takaperin, samaan aikaan kun minä olin Võsulla. Siinäkin oli omat kierteensä ja veljen auton hajonneen vaihdelaatikon tilalle jouduttiin uusi hakemaan aina Latviasta asti - lähempää kuin ei löytynyt.
Asiakkaiden ja veljen lähdettyä saapui Otepäälle rakas ystäväni OnuKoo, jonka kanssa teimme parin päivän aikana kattavan puutarhakauppa- ja taimistokierroksen joka kaarsi Kanepin ja Tarton kautta aina Latvian Baltezersille asti. Minä ostin viisi isoa pylvästuijaa, joiden sijoituspaikka on Võsun pihamaa. Tarkoituksena tehdä näkösuoja lähinaapuriin.
Ja näin olemme päässeet eiliseen, jolloin OnuKoo lähti kotia kohti ja minä jäin istuttamaan hankkimiani parvekekukkia kymmeniin ruukkuihin ja parvekelaatikoihin. Valmista tuli!
Ja tänään on siis ensimmäinen päivä jolloin ei ole ketään tulossa tai menossa. Paitsi Kimmo, joka lähti hetki sitten kiinteistövälittäjän kanssa Rajan talollemme, joka on nyt seuraava myyntikohde.
Taidan minäkin lähteä pihalle jatkamaan keskeneräisiä pihatöitä. Ruoho leikattiin eilen ensimmäistä kertaa ja nyt olisi tarkoitus sukeltaa marjapensaiden alle kiskomaan loppuja rikkaruohoja, joihin ruohonleikkuri ei yltänyt.
Huomenna sitten lähden Võsulle istuttamaan pylvästuijia.
Että tällaista täällä, heippa ja hengissä ollaan. Hymyssä suin.
Meillä oli kevään alku ensin niin hiljaista ja tylsää, että tuntui että ei ole mitään sanottavaa. Kimmolle totesin, että pitäisikö ostaa purkki maalia ja maalata joku vanha lauta. Kimmo ihmetteli että miksi. Ja minä vastasin: "Olisi edes jotain tekemistä kun katsoo kun maali kuivuu."
Hiljaiselo päättyi sitten rytinällä ja äkkiä alkoi sellainen hulina että tuntui kuin olisi pikakelauksella elämäänsä elänyt.
Beresjen talolle löytyi ostaja mutta kaupanteko oli mutkikasta johtuen pankin töppäyksestä ja notaarin tarkkuudesta. Notaarin tarkkuden ymmärrän, pankin töpeskelyä en. No, selvisihän sekin sotku lopulta ja pankki otti nätisti hatun käteensä ja pyysi anteeksi erehdystään ja pääsimme kaupantekoon.
Ennen kauppoja oli vielä siirrettävä meitä kiinnostavat huonekalut ja muu sälä Kaakkois-Virosta Otepään kautta Pohjois-Viroon. Sitä varten tarvittiinkin jo hieman järeämpi peräkärry. Sellainen pienen jalasmökin kokoinen. Kärry saatiin ja kantoapuakin, ja apinan raivolla pikkuruinen kavereista koostuva muuttoporukka kantoi painavia vaatekaappeja ja muita mööpeleitä jalasmökkiin.
 |
| Tämä ei ole enää meidän |
 |
| Vaatekaappi lähtee kohti Võsua |
Kimmo sitten viemään huonekaluja Võsulle ja minä inventoimaan Otepäällä astioita ja muuta sälää, jonka katsoimme tarpeelliseksi ottaa Beresjestä mukaamme. Paluumatkalla Võsulta Otepäälle Kimmon Jeepistä putoaa pakoputki tielle ja jarrutkin alkavat kenkkuilla. Auto pitäisi katsastaa, mutta sitä ennen täytyy Kostja-ihmemiehen tehdä taikoja autolle.
Minun autoni menee kuin ihmeen kaupalla läpi katsastuksen. Pian kuitenkin selviää että sen jarrupalat ovat mallia olemattomat ja pienikin jarrutus nostattaa korviin sattuvan ratisevan ja rahisevan pahaenteisen äänen. Aikaa ei ollut jarruja korjata sillä lähipäivinä oli Võsulle tulossa asiakkaita ja niinpä minä ajelin läpi valtakunnan ensin etelästä pohjoiseen ja sitten pohjoisesta etelään käytännöllisesti katsoen ilman jarruja. Nooh, moottorijarrutuksellakin pääsee pitkälle ja onhan käsijarrukin keksitty. Oli se silti aika hurjaa menoa mutta ehjänä pääsin perille.
Jossain vaiheessa tätä rumbaa meni minulla selkä jumiin, mutta ei auttanut itku markkinoilla. Kevätsiivous oli silti Võsulla saatava tehdyksi. Mutta ei hätiä mitiä, sillä hädässä ystävä tunnetaan. Sain avukseni Nuori Herra Rummukaisen sekä sen aina yhtä avuliaan Mamman.
Rummu vartioi taloa ja pihaa samalla kun sen Mamma auttoi minua siivoamaan asiakastiloja lattiasta kattoon. Puhdasta tuli ja Võsun suomalaismartat olivat tyytyväisiä kättensä jälkeen. Ja tulivat sitten asiakkaatkin. Jotka sivumennen sanottuna tykkäsivät kovasti paikasta.
 |
| Nuori Herra Rummukainen nuuskii merituulta |
 |
| Rummu valvoo ja huolehtii turvallisuudestamme |
Võsulla oli ihanan kesäistä ja lämmintä. Iltaisin kuvailimme porukalla auringonlaskua Võsun rannalla ja päivisin minä ajelin käsijarrua pumpaten lähiseutukunnilla valokuvaamassa kevään ja kesän merkkejä samalla kun asiakkaat viilettivät polkupyörillä pitkin Lahemaan kauniita maisemia ja komeita rantoja.
 |
| Merenneidon pyrstö Võsun rannalla auringonlaskun aikaan |
 |
| Auringonlasku ja meren silkkiä |
Kokonaisuudessaan matka oli valtavan antoisa. Se oli mieluisa ja tunteita nostattava ja henkisesti hieman kuluttavakin. Hyvien opiskelukaverien kanssa vietettiin iltaa Aurajoen rannalla riemuiten kohtaamisesta pitkän ajan jälkeen. Helsingissä Kimmolla oli asiakaspalaveri ja minä vietin aikaa Äidin luona. Ja se taas oli ihanaa ja pohjattoman surullista yht'aikaa.
Helsingistä palattiin Otepäälle Võsun kautta. Vietiin avaimet Remppamies-Marekille, joka on nyt aloittanut keittiörempan yhdessä Võsun talon kortteereista. Sieltä sitten kipinkapin Otepäälle, jonne tuli seuraavana päivänä asiakkaita. Ja veljenikin saapui tänne autoaan hakemaan. Jonka oli tuonut korjattavaksi viikko takaperin, samaan aikaan kun minä olin Võsulla. Siinäkin oli omat kierteensä ja veljen auton hajonneen vaihdelaatikon tilalle jouduttiin uusi hakemaan aina Latviasta asti - lähempää kuin ei löytynyt.
Asiakkaiden ja veljen lähdettyä saapui Otepäälle rakas ystäväni OnuKoo, jonka kanssa teimme parin päivän aikana kattavan puutarhakauppa- ja taimistokierroksen joka kaarsi Kanepin ja Tarton kautta aina Latvian Baltezersille asti. Minä ostin viisi isoa pylvästuijaa, joiden sijoituspaikka on Võsun pihamaa. Tarkoituksena tehdä näkösuoja lähinaapuriin.
Ja näin olemme päässeet eiliseen, jolloin OnuKoo lähti kotia kohti ja minä jäin istuttamaan hankkimiani parvekekukkia kymmeniin ruukkuihin ja parvekelaatikoihin. Valmista tuli!
 |
| Parvikekausi on nyt virallisesti aloitettu |
Ja tänään on siis ensimmäinen päivä jolloin ei ole ketään tulossa tai menossa. Paitsi Kimmo, joka lähti hetki sitten kiinteistövälittäjän kanssa Rajan talollemme, joka on nyt seuraava myyntikohde.
Taidan minäkin lähteä pihalle jatkamaan keskeneräisiä pihatöitä. Ruoho leikattiin eilen ensimmäistä kertaa ja nyt olisi tarkoitus sukeltaa marjapensaiden alle kiskomaan loppuja rikkaruohoja, joihin ruohonleikkuri ei yltänyt.
Huomenna sitten lähden Võsulle istuttamaan pylvästuijia.
Että tällaista täällä, heippa ja hengissä ollaan. Hymyssä suin.
 |
tiistai 9. huhtikuuta 2013
Latviaan tie vei
Matkakertomus sunnuntailta jatkuu.
Lähdimme siis liikkeelle Otepäältä, suuntasimme Karksiin ja löysimme todella hienot ritarilinnoituksen rauniot ja hassun vinon kirkon. Ja siitä suuntasimme sitten Mõisakülaan eli rajakaupunkiin, josta siirryimme Latvian puolelle. (Mõisaküla on 2,2 km2 ja asukkaita 899 kpl - ja se on siis kaupunki)
Mõisakülan kohdalla minä luin karttakirjan nähtävyysosiosta, että paikkakunnalta löytyy tyypillisiä etelävirolaisia pientaloja. Katsoimme taloja emmekä oikein ymmärtäneet mikä niistä teki erityisen etelävirolaisia. Pieniä puutaloja tien kahden puolen, osa huonossa hapessa, osa paremmassa kunnossa. Kirkkokin paikkakunnalta löytyi, se oli uusi ja rakennettu samaan henkeen kun edellinen, 1983 tulipalossa tuhoutunut.
Siinä se sitten oli, Mõisaküla, ilman mõisaa (kartanoa). Yksi kaunis autiotalo vangitsi huomion. Miten kaunis talo! Miten surullista, että se on autio. Huoh.
Ja niin olimme sitten saapuneet Latvian puolelle. Tieolosuhteet olivat vähintäänkin haastavat, mutta niistä saa kertoa lisää reissun kuljettaja. Me Latten kanssa olimme enemmänkin vain sightseeing-tunnelmissa.
Alun alkaen suunnitelmissa oli mennä Mazsalacaan ja sieltä eteenpäin - karttakirja kertoi siellä olevan jonkin "tärkeän rakennuksen". Vaan suunnitelmat muuttuivat, eivätkä vähiten teiden kunnon vuoksi. Ja kun ensimmäinen karttakirjan "tärkeä rakennus" oli tätä luokkaa, epäilimme, että kannattaakohan ajaa sittenkään pitkä siivu, jos tien päässä on jotain vastaavaa:
Ratkaisevassa tienhaarassa päätimme suunnata kohti Rujienaa. Tuota Pohjois-Latvian suhteellisen isoa kaupunkia - no isoa ja isoa. Mutta Pohjois-Latvian mittakaavassa kuitenkin suoranaista keskusta.
Rujienassa olemme käyneet aiemminkin. Kuuluisin - tarkalleen sanottuna surullisenkuuluisin - kerta oli vappuna 2010, jolloin yritimme saada vappulounasta Rujienan paikallisessa Tris Draugi -ravintolassa. Emme saaneet. Matkan aikana meiltä hajosivat seuraavat asiat: kamera, kännykkä, kaksi rengasta, auton etulamppu, mielenrauha ja sopu. Pääsimme lopuksi kolmella pyörällä kituuttaen Viron Valgaan. Minne jouduimme auton jättämään. Taksilla ajettiin sitten Valgasta Otepäälle. Rahaa paloi iso nippu. Eikä ruokaa saatu. Nyt se kaikki naurattaa.
Suosittelen tarinan lukemista. Kun kaikki voi mennä pieleen, se menee. Ja juttu tässä: Turhan hintava vappulounas
Jutun luettuanne ymmärrätte että Tris Draugi ei ollut kovin korkealla odotuksissamme. Mutta sinne me sunnuntaina kuitenkin menimme. Ajattelin, että jos ei muuta, niin ainakin käytän hyväkseni heidän toilettiaan.
Vaan kuinkas kävi. Tiskin takana oli herttainen vaikka aavistuksen ujo rujienalaisneito, joka palvelualttiisti esitti meille englanninkielistä ruokalistaa. Sieltä sitten osoitimme mielihalumme, ja tyttö sitten tutki latviankielisestä ruokalistasta mitä tilasimme. Yhden katkarapusalaatin ja juusto-omeletin. Ja yhden oluen (minulle) ja kivennäisvettä (Kimmolle).
Tunnelma alkoi nousta merkittävästi. Ja kun ruuat saapuivat, ilmeemme muuttuivat entistä tyytyväisemmiksi. Katkarapusalaattini päällä, majoneesipedillä, lepäili kolme katkaa. Ja ajattelin siinä olevan sitten merenelävien osuus ateriasta. Vaan väärinpä ajattelin. Rapean salaatin alla oli - paitsi muhennettua kananmunaa - pienen troolarin vetämisen verta katkarapuja. Ja ne olivat vielä hyviä! Ja tämä erittäin kuluttajaystävälliseen hintaan: 1,40 latia eli hieman alta kaksi euroa.
Kimmon omeletti saapui sihisevässä valurautapannussa. Ja se oli, kuten laulussa lauletaan, litteä asia. Hinta 1,80 latia.
Hyvä mieli jäi aterioinnista Tris Draugissa (Kolme ystävää). Varsinkin kun vertaa sitä edelliseen käyntiimme, sen oletetun vappulounaan tiimoilta.
Edesmennyt isäni sanoi, että jos hiihtäessä kaatuu mäessä syntyy akka. Ja akka pitää tappaa laskemalla mäki uudelleen, niin kauan että mäen lopulta laskee kaatumatta. Me taisimme nyt tappaa Rujienan ravintola-akan, näin vertauskuvilla puhuakseni.
Rujienasta matka kääntyi takaisin Viroa kohti. Ennen sitä ulkoilutimme kuitenkin takapenkin taaperoa, eli karvapöksyä. Ja pakkohan se oli taas kuvata, se yksi patsas Rujienan keskuspuistossa. Kun se on niin fotogeneettinen. Edestä se on ihan tavallinen kivipaasi, mutta sivulta jotain ihan muuta:
Rajanylitys tehtiin paluumatkalla Ungurinissa (Latvian puoli) / Lillissä (Viron puoli). Minun oli ihan pakko vähän hassutella ja hyppiä vuoroin Virossa ja vuoroin Latviassa. "Nyt Virossa! Nyt Latviassa! Nyt Virossa! Nyt Latviassa!" - Tulipahan sitten käytyä ulkomailla useamman kertaa. Onneksi Ungurinin raja-asemalla ei ole kameroita! :)
Mutta jotain muuta siellä kyllä on - ja tässä ehkä päivän toiseksi hienoin nähtävyys (jos se ensimmäinen oli Viron puolella ollut Karksin linnoitus): Balti kett -muistomerkki.
Muistomerkki levittäytyy rajan yli, kuten levittäytyi vuonna 1989 yli 600 kilometrin pituinen ihmisketju, joka vaati Baltian maille itsenäisyyttä. Mukana oli lähes kaksi miljoonaa ihmistä Tallinnasta Riian kautta Vilnaan. Hiljainen vallankumous - tästä se lähti.Voi vain kuvitella mitä tuolloin ihmiset tunsivat ja kokivat! Varmasti elämän hienoimpia hetkiä!
Ja näin me sitten lopulta ylitämme rajan (kun olen lopettanut kahden maan välillä pomppimisen) ja suuntaamme kotia kohti.
Eikä sitten oikeastaan paljon muuta. Tässä tämä oli, meidän Latvian päiväretkemme! Kera myöhästyneen vappulounaan!
The end. (Tällä erää)
Lähdimme siis liikkeelle Otepäältä, suuntasimme Karksiin ja löysimme todella hienot ritarilinnoituksen rauniot ja hassun vinon kirkon. Ja siitä suuntasimme sitten Mõisakülaan eli rajakaupunkiin, josta siirryimme Latvian puolelle. (Mõisaküla on 2,2 km2 ja asukkaita 899 kpl - ja se on siis kaupunki)
Mõisakülan kohdalla minä luin karttakirjan nähtävyysosiosta, että paikkakunnalta löytyy tyypillisiä etelävirolaisia pientaloja. Katsoimme taloja emmekä oikein ymmärtäneet mikä niistä teki erityisen etelävirolaisia. Pieniä puutaloja tien kahden puolen, osa huonossa hapessa, osa paremmassa kunnossa. Kirkkokin paikkakunnalta löytyi, se oli uusi ja rakennettu samaan henkeen kun edellinen, 1983 tulipalossa tuhoutunut.
Siinä se sitten oli, Mõisaküla, ilman mõisaa (kartanoa). Yksi kaunis autiotalo vangitsi huomion. Miten kaunis talo! Miten surullista, että se on autio. Huoh.
Ja niin olimme sitten saapuneet Latvian puolelle. Tieolosuhteet olivat vähintäänkin haastavat, mutta niistä saa kertoa lisää reissun kuljettaja. Me Latten kanssa olimme enemmänkin vain sightseeing-tunnelmissa.
Alun alkaen suunnitelmissa oli mennä Mazsalacaan ja sieltä eteenpäin - karttakirja kertoi siellä olevan jonkin "tärkeän rakennuksen". Vaan suunnitelmat muuttuivat, eivätkä vähiten teiden kunnon vuoksi. Ja kun ensimmäinen karttakirjan "tärkeä rakennus" oli tätä luokkaa, epäilimme, että kannattaakohan ajaa sittenkään pitkä siivu, jos tien päässä on jotain vastaavaa:
 |
| Ipikun (selkeästi entinen) koulu. Joskus täällä - ei missään - on ollut riittävästi oppilaita täyttämään tämä rakennus |
Ratkaisevassa tienhaarassa päätimme suunnata kohti Rujienaa. Tuota Pohjois-Latvian suhteellisen isoa kaupunkia - no isoa ja isoa. Mutta Pohjois-Latvian mittakaavassa kuitenkin suoranaista keskusta.
Rujienassa olemme käyneet aiemminkin. Kuuluisin - tarkalleen sanottuna surullisenkuuluisin - kerta oli vappuna 2010, jolloin yritimme saada vappulounasta Rujienan paikallisessa Tris Draugi -ravintolassa. Emme saaneet. Matkan aikana meiltä hajosivat seuraavat asiat: kamera, kännykkä, kaksi rengasta, auton etulamppu, mielenrauha ja sopu. Pääsimme lopuksi kolmella pyörällä kituuttaen Viron Valgaan. Minne jouduimme auton jättämään. Taksilla ajettiin sitten Valgasta Otepäälle. Rahaa paloi iso nippu. Eikä ruokaa saatu. Nyt se kaikki naurattaa.
Suosittelen tarinan lukemista. Kun kaikki voi mennä pieleen, se menee. Ja juttu tässä: Turhan hintava vappulounas
Jutun luettuanne ymmärrätte että Tris Draugi ei ollut kovin korkealla odotuksissamme. Mutta sinne me sunnuntaina kuitenkin menimme. Ajattelin, että jos ei muuta, niin ainakin käytän hyväkseni heidän toilettiaan.
Vaan kuinkas kävi. Tiskin takana oli herttainen vaikka aavistuksen ujo rujienalaisneito, joka palvelualttiisti esitti meille englanninkielistä ruokalistaa. Sieltä sitten osoitimme mielihalumme, ja tyttö sitten tutki latviankielisestä ruokalistasta mitä tilasimme. Yhden katkarapusalaatin ja juusto-omeletin. Ja yhden oluen (minulle) ja kivennäisvettä (Kimmolle).
Tunnelma alkoi nousta merkittävästi. Ja kun ruuat saapuivat, ilmeemme muuttuivat entistä tyytyväisemmiksi. Katkarapusalaattini päällä, majoneesipedillä, lepäili kolme katkaa. Ja ajattelin siinä olevan sitten merenelävien osuus ateriasta. Vaan väärinpä ajattelin. Rapean salaatin alla oli - paitsi muhennettua kananmunaa - pienen troolarin vetämisen verta katkarapuja. Ja ne olivat vielä hyviä! Ja tämä erittäin kuluttajaystävälliseen hintaan: 1,40 latia eli hieman alta kaksi euroa.
Kimmon omeletti saapui sihisevässä valurautapannussa. Ja se oli, kuten laulussa lauletaan, litteä asia. Hinta 1,80 latia.
 |
| Juusto-omeletti, mallia lätty |
 |
| Mehän tästä kaikesta ihan riehaannuttiin ja Kimmo tilasi vielä lopuksi tiramisun,(1,50 latia) kera kahvin (0,60 latia) |
Hyvä mieli jäi aterioinnista Tris Draugissa (Kolme ystävää). Varsinkin kun vertaa sitä edelliseen käyntiimme, sen oletetun vappulounaan tiimoilta.
 |
| Haluatteko opetella viikonpäivät latviaksi? Tästä ne löytyvät. |
 |
| Tris Draugi sisältä |
 | |||||||||||||||
| Vallan söpöt pääsiäiskoristeet Tris Draugissa |
 | ||
| Latvialainen olut on hyvää |
 |
| Ainoa häiriötekijä Tiinan oluthetkessä oli yksi rujienalainen kylähullu joka hillui ikkunan takana |
 | ||||||||
| Voimme suositella! Vihdoinkin! |
Rujienasta matka kääntyi takaisin Viroa kohti. Ennen sitä ulkoilutimme kuitenkin takapenkin taaperoa, eli karvapöksyä. Ja pakkohan se oli taas kuvata, se yksi patsas Rujienan keskuspuistossa. Kun se on niin fotogeneettinen. Edestä se on ihan tavallinen kivipaasi, mutta sivulta jotain ihan muuta:
Rajanylitys tehtiin paluumatkalla Ungurinissa (Latvian puoli) / Lillissä (Viron puoli). Minun oli ihan pakko vähän hassutella ja hyppiä vuoroin Virossa ja vuoroin Latviassa. "Nyt Virossa! Nyt Latviassa! Nyt Virossa! Nyt Latviassa!" - Tulipahan sitten käytyä ulkomailla useamman kertaa. Onneksi Ungurinin raja-asemalla ei ole kameroita! :)
Mutta jotain muuta siellä kyllä on - ja tässä ehkä päivän toiseksi hienoin nähtävyys (jos se ensimmäinen oli Viron puolella ollut Karksin linnoitus): Balti kett -muistomerkki.
Muistomerkki levittäytyy rajan yli, kuten levittäytyi vuonna 1989 yli 600 kilometrin pituinen ihmisketju, joka vaati Baltian maille itsenäisyyttä. Mukana oli lähes kaksi miljoonaa ihmistä Tallinnasta Riian kautta Vilnaan. Hiljainen vallankumous - tästä se lähti.Voi vain kuvitella mitä tuolloin ihmiset tunsivat ja kokivat! Varmasti elämän hienoimpia hetkiä!
Ja näin me sitten lopulta ylitämme rajan (kun olen lopettanut kahden maan välillä pomppimisen) ja suuntaamme kotia kohti.
Eikä sitten oikeastaan paljon muuta. Tässä tämä oli, meidän Latvian päiväretkemme! Kera myöhästyneen vappulounaan!
The end. (Tällä erää)
Karksin ritarilinnakkeen raunioilla
Sunnuntaina lähdimme jälleen liikkeelle. Alkaa elämä olla täällä niin tasaista ja tasapaksua - asiakkaitakaan ei ole toviin näkynyt - että jotain on tehtävä, että ei täysin puudu. Päiväretket ovat oiva tapa torjua tylsyyttä. Vaikka kohteen valinta saattaa olla vaikeaa - me kun olemme aika hyvin kiertäneet tätä Etelä- ja Kaakkois-Viroa ristiin ja rastiin.
Apuun tuli jälleen Eesti Teede Atlas - karttakirja, jota selailimme ankarasti ennen liikkeelle lähtöä. Tällä kertaa etsimme kartanosymboleja; muistissa oli Tahevan kartanon tunnelmat ja hyvä mieli sen löytämisestä. Karksissa näytti kartan mukaan olevan kartano ja näytti siellä olevan myös jonkinlaiset linnanrauniotkin. Siis Karksiin ja siitä sitten etelää kohti ja yli Latvian rajan.
Karksi on pieni paikkakunta Karksi-Nuian kaupungin kupeessa Viljandimaalla. Jos lähtee Otepäältä kohti Pärnua, kulkee suorin tie Karksi-Nuian läpi. Kaupunki itsessään ei mitenkään aisteja hivele, sellainen pieni kaupunki, jossa jokunen ruokakauppa ja muutama kahvila, jos haluaa matkan varrella itseään ruualla ravita. Yleensä olemme vain suhauttaneet kaupungin läpi, hieman sen nimeä naureskellen. Meidän suussa se on kääntynyt Karski-Nuijaksi, ja joskus leikkisästi totean, että se on Kimmon nimikkokaupunki. Mies ei ole pannut sitä pahakseen.
Karksi jää päätieltä hieman syrjään ja Karksiin täytyy siis menemällä mennä, jos sen haluaa erityisesti nähdä. Karksi ei ole järin ihmeellinen paikka, mutta siellä on kuitenkin elämää ja teollisuutta. Sieltä löytyy olut- ja viinitehdas sekä jonkin sortin puunjalostuslaitos, jotka tarjoavat paikkakuntalaisille työtä. Asutus koostuu pitkälti neuvostoaikaisista matalista kerrostaloista. Ja tietenkin siellä on se kartano, jota lähdimme kuvaamaan.
Kartanonpuisto ja muutamia kartanon sivurakennuksia löytyi Karksin keskustasta. Itse kartano oli aikojen saatossa hävinnyt, mutta pehtoorin ja metsänvartijan komeat pytingit sekä yksi luonnonkivistä rakennettu talli muistuttivat Karksin kartanon kulta-ajasta. Kesällä voisin kuvitella että kartanonpuisto ja sitä kiertävä lampi voivat olla kauniit. Nyt lumi peitti kaiken ja maisema oli sitä myöten hieman pliisu.
Kartanolta jatkoimme matkaamme kohti Karksin ritarilinnoituksen raunioita. Odotukset eivät olleet mitenkään suuret. Pahimmassa tapauksessa sieltä saattaa löytyä pari lumen peittämää kiveä ja joku infotaulu. Mutta tuleepahan nekin nähtyä.
Sitä suurempi olikin riemumme, kun saavuimme linnoitukselle. Sehän oli ollut aikanaan valtava! Ja nytkin siitä oli vielä riittävästi pystyssä jotta pystyi hahmottamaan linnoituksen mittasuhteet. Ja mikä riemukkainta, sen keskellä oli kirkko, jollaista harvoin näkee. Kirkon torni oli vino kuin Pisan torni. Sitä kuvatessani totesin, että täytyy muistaa kotona, ettei mene suoristamaan kuvaa vahingossa.
Linnoituksen historiasta muutama sana. Se mainitaan ensimmäisen kerran kirjallisissa lähteissä vuonna 1248. Alunperin linnoitus oli puusta, mutta kun liettualaiset olivat polttaneet sen kahteen otteeseen vuosina 1297 ja 1366, rakennettiin uusi linnoitus kivestä. Uusi linnoitus koostui lännessä olevasta päälinnoituksesta sekä suuresta esilinnasta vallihautojen toisella puolella. Niiden välillä toimi nostosilta.
Linnoitus koki vuosisatojen aikana kovia. Ensimmäisen kerran se joutui hyökkäyksen kohteeksi 1481 kun Venäjä ja Liivinmaan ritarikunta ottivat siellä yhteen. Venäläiset valloittivat sen vuonna 1560 Liivinmaan sodan pyörteissä. Seuraavana vuonna se siirtyi puolalaisten haltuun ja pian sen jälkeen, vuonna 1563, sen valloittivat ruotsalaiset joukot. Ruotsalaiset puolestaan joutuivat antautumaan Iivana Julman joukoille vuonna 1573 ja Iivana Julma lahjoitti linnoituksen Magnus-herttualle, "Liivinmaan Kuninkaalle." Vuoden 1582 rauhassa linnake annettiin puolalaisille, mutta ruotsalaiset valtasivat sen uudelleen vuonna 1600. Linnoitus jäi ruotsalaisten haltuun koko 1600-luvun ajaksi.
Kuluneiden sotien aikana linnoitus vahingoittui useaan otteeseen. Lopullisesti se tuhoutui Suuressa Pohjan sodassa vuonna 1708.
Siis kyseessä oli huikean hieno linnoitus, jonka olemassaolosta emme olleet tienneet mitään. Takuuvarmasti palaamme tänne kesällä. Voin vain kuvitella kuin upea se on kun isot vallihaudat ovat vihreällä veralla peitetyt.
On Viro ihme maa! Sillä on niin paljon tarjottavaa matkailijalle ja historiasta kiinnostuneelle. Kuten nyt tämä Karksin ritarilinnoitus! Josta emme vielä viime viikolla tienneet yhtään mitään. Tällaiset ihastuttavat löydöt kannustavat kiertämään maata yhä enemmän ja kampaamaan sen nähtävyyksiä vieläkin tiheämmällä kammalla!
Karksista matkamme jatkui Latviaan, mutta sehän onkin sitten jo ihan toisen tarinan arvoinen! Kuulemisiin ja näkemisiin. Sotakirjeenvaihtajanne Tiina vaikenee hetkeksi, mutta vain hetkeksi.
Apuun tuli jälleen Eesti Teede Atlas - karttakirja, jota selailimme ankarasti ennen liikkeelle lähtöä. Tällä kertaa etsimme kartanosymboleja; muistissa oli Tahevan kartanon tunnelmat ja hyvä mieli sen löytämisestä. Karksissa näytti kartan mukaan olevan kartano ja näytti siellä olevan myös jonkinlaiset linnanrauniotkin. Siis Karksiin ja siitä sitten etelää kohti ja yli Latvian rajan.
Karksi on pieni paikkakunta Karksi-Nuian kaupungin kupeessa Viljandimaalla. Jos lähtee Otepäältä kohti Pärnua, kulkee suorin tie Karksi-Nuian läpi. Kaupunki itsessään ei mitenkään aisteja hivele, sellainen pieni kaupunki, jossa jokunen ruokakauppa ja muutama kahvila, jos haluaa matkan varrella itseään ruualla ravita. Yleensä olemme vain suhauttaneet kaupungin läpi, hieman sen nimeä naureskellen. Meidän suussa se on kääntynyt Karski-Nuijaksi, ja joskus leikkisästi totean, että se on Kimmon nimikkokaupunki. Mies ei ole pannut sitä pahakseen.
 |
| Tie Karksista Karksi-Nuiaan |
Karksi jää päätieltä hieman syrjään ja Karksiin täytyy siis menemällä mennä, jos sen haluaa erityisesti nähdä. Karksi ei ole järin ihmeellinen paikka, mutta siellä on kuitenkin elämää ja teollisuutta. Sieltä löytyy olut- ja viinitehdas sekä jonkin sortin puunjalostuslaitos, jotka tarjoavat paikkakuntalaisille työtä. Asutus koostuu pitkälti neuvostoaikaisista matalista kerrostaloista. Ja tietenkin siellä on se kartano, jota lähdimme kuvaamaan.
Kartanonpuisto ja muutamia kartanon sivurakennuksia löytyi Karksin keskustasta. Itse kartano oli aikojen saatossa hävinnyt, mutta pehtoorin ja metsänvartijan komeat pytingit sekä yksi luonnonkivistä rakennettu talli muistuttivat Karksin kartanon kulta-ajasta. Kesällä voisin kuvitella että kartanonpuisto ja sitä kiertävä lampi voivat olla kauniit. Nyt lumi peitti kaiken ja maisema oli sitä myöten hieman pliisu.
 | ||
| Pehtoorin talo on kunnostettu ja siellä toimii mm. Karksin kirjasto |
 | ||
| Kartanoon kuulunut vanha talli |
 |
| Karksin bensapumput ovat mallia entinen |
Kartanolta jatkoimme matkaamme kohti Karksin ritarilinnoituksen raunioita. Odotukset eivät olleet mitenkään suuret. Pahimmassa tapauksessa sieltä saattaa löytyä pari lumen peittämää kiveä ja joku infotaulu. Mutta tuleepahan nekin nähtyä.
Sitä suurempi olikin riemumme, kun saavuimme linnoitukselle. Sehän oli ollut aikanaan valtava! Ja nytkin siitä oli vielä riittävästi pystyssä jotta pystyi hahmottamaan linnoituksen mittasuhteet. Ja mikä riemukkainta, sen keskellä oli kirkko, jollaista harvoin näkee. Kirkon torni oli vino kuin Pisan torni. Sitä kuvatessani totesin, että täytyy muistaa kotona, ettei mene suoristamaan kuvaa vahingossa.
 |
| Linnoituksen muureja ja vino kirkko |
 |
| Linnanmuureja kahden puolen vallihautoja |
 |
| Tykkitornit olivat puolipyöreät koska ne kestivät tykistötulta paremmin kuin täysin nelikulmaiset tornit. |
 |
| Linnoituksen sisäpihaa |
 |
| Valtavat vallihaudat ympäröivät linnoitusta joka puolelta |
Linnoituksen historiasta muutama sana. Se mainitaan ensimmäisen kerran kirjallisissa lähteissä vuonna 1248. Alunperin linnoitus oli puusta, mutta kun liettualaiset olivat polttaneet sen kahteen otteeseen vuosina 1297 ja 1366, rakennettiin uusi linnoitus kivestä. Uusi linnoitus koostui lännessä olevasta päälinnoituksesta sekä suuresta esilinnasta vallihautojen toisella puolella. Niiden välillä toimi nostosilta.
Linnoitus koki vuosisatojen aikana kovia. Ensimmäisen kerran se joutui hyökkäyksen kohteeksi 1481 kun Venäjä ja Liivinmaan ritarikunta ottivat siellä yhteen. Venäläiset valloittivat sen vuonna 1560 Liivinmaan sodan pyörteissä. Seuraavana vuonna se siirtyi puolalaisten haltuun ja pian sen jälkeen, vuonna 1563, sen valloittivat ruotsalaiset joukot. Ruotsalaiset puolestaan joutuivat antautumaan Iivana Julman joukoille vuonna 1573 ja Iivana Julma lahjoitti linnoituksen Magnus-herttualle, "Liivinmaan Kuninkaalle." Vuoden 1582 rauhassa linnake annettiin puolalaisille, mutta ruotsalaiset valtasivat sen uudelleen vuonna 1600. Linnoitus jäi ruotsalaisten haltuun koko 1600-luvun ajaksi.
Kuluneiden sotien aikana linnoitus vahingoittui useaan otteeseen. Lopullisesti se tuhoutui Suuressa Pohjan sodassa vuonna 1708.
Siis kyseessä oli huikean hieno linnoitus, jonka olemassaolosta emme olleet tienneet mitään. Takuuvarmasti palaamme tänne kesällä. Voin vain kuvitella kuin upea se on kun isot vallihaudat ovat vihreällä veralla peitetyt.
On Viro ihme maa! Sillä on niin paljon tarjottavaa matkailijalle ja historiasta kiinnostuneelle. Kuten nyt tämä Karksin ritarilinnoitus! Josta emme vielä viime viikolla tienneet yhtään mitään. Tällaiset ihastuttavat löydöt kannustavat kiertämään maata yhä enemmän ja kampaamaan sen nähtävyyksiä vieläkin tiheämmällä kammalla!
Karksista matkamme jatkui Latviaan, mutta sehän onkin sitten jo ihan toisen tarinan arvoinen! Kuulemisiin ja näkemisiin. Sotakirjeenvaihtajanne Tiina vaikenee hetkeksi, mutta vain hetkeksi.
sunnuntai 7. huhtikuuta 2013
Mustavalkoisen magiikkaa
Huhtikuu se ei osaa päättää päästääkö irti talvesta vai tarraako siihen kiinni viimeisillä kohmeisilla jääpuikkosormillaan. Lämpötilat vaihtevat; eilen mentiin plussan puolella ja tänään taas ollaan reilusti toisellakymmenellä pakkasasteella.
Aurinkokin leikkii hippasta. Toissapäivänä maailma oli riisuttu väreistä, vain valkeaa pyryä ja maidonvalkeaa taivasta. Ja nyt taas paistaa.
Valokuvaajalle nuo huonoimmat pyrypäivät tarjoavat ihan uusia haasteita. Kävimme Tartossa ja matkalla Otepäältä Tarttoon maisema oli yhtä lailla hieno ja hirveä.
Pidemmittä puheitta, tällaista kuvajälkeä syntyi harmaana pyrypäivänä Otepään tieltä:
Aurinkokin leikkii hippasta. Toissapäivänä maailma oli riisuttu väreistä, vain valkeaa pyryä ja maidonvalkeaa taivasta. Ja nyt taas paistaa.
Valokuvaajalle nuo huonoimmat pyrypäivät tarjoavat ihan uusia haasteita. Kävimme Tartossa ja matkalla Otepäältä Tarttoon maisema oli yhtä lailla hieno ja hirveä.
Pidemmittä puheitta, tällaista kuvajälkeä syntyi harmaana pyrypäivänä Otepään tieltä:
 |
| Laveerattu maisema |
 |
| Vuoropuhelu järven yli |
 |
| Kaislat kurottautuvat toisiaan kohti |
 |
| Lastentarha |
 |
| Vähän |
 |
| Keskellä |
 |
| Minne tuuli kuljettaa |
 |
| Laveerattu maisema 2 |
perjantai 5. huhtikuuta 2013
Valokuvatorstain 281. haaste: turkoosi
Paitalöytö tältä päivältä. Love and Peace. Maailma tarvitsee molempia aina vaan.
Muita turkooseja löytyykin sitten täältä: valokuvatorstain 281. haaste
torstai 4. huhtikuuta 2013
Menneen maailman charmia - Tahevan kartano
Huhtikuun ensimmäinen päiväreissu Etelä-Viron ihmeellisiin maisemiin on nyt takana. Lähdimme eilen puolilta päivin liikkeelle, suuntana epämääräisesti Karulan kansallispuisto ja päämääränä nauttia upeasta auringonpaisteesta, kirkkaista hangista ja mielellään komeista maisemista. Se ei ole vaikeaa täällä Etelä-Virossa.
Otepää jäi nopeasti taakse ja Eesti Regio Atlas -karttakirja sylissäni suunnistimme kohti Karulaa etsien matkan varrelta mahdollisia vierailukohteita. Etenimme kuitenkin pitkälti tekniikalla: minne nenä näyttää. Kunnes huomasin karttakirjasta kartanosymbolin Tahevan kohdalla. Siis sinne.
Kuten niin usein, lähdimme etsimään kohdetta summamutikassa, siitä sen enempää tietämättä. Ja kuten niin usein, tulimme aivan ihmeelliseen paikkaan, joka sai meidät ihastuksiin. Tulimme vanhan Tahevan kartanon raunioille. Kartano itsessään tuhoutui toisessa maailmansodassa 1944.
Aina yhtä mainio Eesti mõisad (Viron kartanot) portaali tietää kertoa että Tahevan kartano (saks. Taiwola) perustettiin 1600-luvulla. Suuren Pohjan sodan jälkeen kuului kartano ensin Delwigin ja sitten Kosküllin aatelissuvuille. Vuodesta 1813 vuoteen 1919 oli kartano von Wulfien aatelissuvun omistuksessa. Kartanon viimeinen isäntä oli Maximilian von Wulf.
Vanhojen kartanoiden kartanonpuistot ovat vähintäänkin yhtä mielenkiintoisia kuin kartanot itsessään, eikä Tahevan kartanonpuisto tehnyt tässä poikkeusta. Valtavat tuijat, suuret vanhat tammet ja muut taivaankantta hipovat satavuotiset ja sitkäkin vanhemmat puut ovat uskomattoman hienoja.
Tahevasta matkamme jatkui kohti Valgaa, mutta sitä ennen seikkailimme pitkän tovin lähellä Latvian rajaa, Koivan valtavissa upeissa mäntymetsissä. Ja maisemat olivat aivan käsittämättömän hienoja. Vaikka olimme koko ajan Viron puolella, olimme niin lähellä jo naapurimaata, että kännykkäkin vaihtoi verkkoa Latvian puolelle ja toivotti meidät tervetulleiksi Latviaan tarjoten samalla meille matkavakuutusta. Emme kokeneet sitä tarvitsevamme. Harvoin on olo ollut niin suojaisa ja turvallinen kuin hipihiljaisessa, auringonkultaamassa ja puiden suojaamassa mäntymetsässä, jossa ei liiku ketään muita kuin sinä - joitain varovaisia metsäneläimiä mahdollisesti lukuunottamatta.
Päivän viimeinen pysähdys ennen Valga/Valkaa oli Laanemetsassa, mistä bongasimme vanhan ja rappiolla olevan Laanemetsan kirkon. Tällaisestakaan emme olleet tienneet aiemmin mitään. Aina matkoilla tapaa ja näkee uutta - vaikka miten luulisi jo kaiken nähneensä. Tämä on tätä Viron taikaa!
Päivän päätteeksi saavuimme lopulta Valga/Valkaan. Kävimme tottuneesti kaupoissa molemmin puolin rajaa (Latvian Valkan puolelta tapaamme hakea suosikkimakkaroitamme - latvialaisia hieman bratwurstia muistuttavia grillimakkaroita). Ja sitten oli jälleen aika suunnistaa kotia kohti. Matkaa Valga/Valkasta Otepäälle on karvan yli 40 km eli ei matka eikä mikään.
Takana siis huhtikuun ensimmäinen päiväretki lähelle ja kauas - ja jos ei maantieteellisesti niin kovin kauas, niin historian siipien avittamina matkasimme itse asiassa aivan eri vuosisadoille.
Ei hullumpi matka menneeseen maailmaan. Ei lainkaan. Suosittelen!
Otepää jäi nopeasti taakse ja Eesti Regio Atlas -karttakirja sylissäni suunnistimme kohti Karulaa etsien matkan varrelta mahdollisia vierailukohteita. Etenimme kuitenkin pitkälti tekniikalla: minne nenä näyttää. Kunnes huomasin karttakirjasta kartanosymbolin Tahevan kohdalla. Siis sinne.
Kuten niin usein, lähdimme etsimään kohdetta summamutikassa, siitä sen enempää tietämättä. Ja kuten niin usein, tulimme aivan ihmeelliseen paikkaan, joka sai meidät ihastuksiin. Tulimme vanhan Tahevan kartanon raunioille. Kartano itsessään tuhoutui toisessa maailmansodassa 1944.
Aina yhtä mainio Eesti mõisad (Viron kartanot) portaali tietää kertoa että Tahevan kartano (saks. Taiwola) perustettiin 1600-luvulla. Suuren Pohjan sodan jälkeen kuului kartano ensin Delwigin ja sitten Kosküllin aatelissuvuille. Vuodesta 1813 vuoteen 1919 oli kartano von Wulfien aatelissuvun omistuksessa. Kartanon viimeinen isäntä oli Maximilian von Wulf.
Tahevan kartanon mailla kävellessämme ja vanhoja raunioita ihmetellessämme kävi taas, kuten niin usein aiemminkin; olimme ihmeissämme ja ihastuksissamme Viron ihmeellisestä ja monimuotoisesta kartanohistoriasta. Ja vaikka kartano on nyt raunioina, se ja koko alue siltikin huokuvat ihmeellistä menneiden aikojen charmia. Häivähdys sisäänkäynnin holveista, muutama vanha pilari vanhan aitan edessä, ne kaikki olivat ihanassa huhtikuun auringossa mielikuvitusta kiehtovia.
 |
| Yksityiskohta vanhasta rappauksesta - voi vain kuvitella millainen tämä on ollut omana aikanaan ja ehjänä |
 |
| Kerran niin komean kartanon päärakennuksen raunioita |
 |
| Latte riemastuu Tahevan kartanon päärakennuksen edustalla |
 |
| Pylväikkö on toivottanut tervetulleeksi Tahevan kartanon aittaan |
Palatkaamme vielä hetkeksi kartanoportaaliin, joka kertoo meille, että päärakennus rakennettiin uusbarokin tyyliin vuonna 1907. Sen suunnitteli arkkitehti August Reinberg. Rakennuksella oli korkea kivijalka ja siihen liittyi mansardikattoisia siipirakennuksia.
Vaikka päärakennus onkin tuhoutunut, on kartanon mailla viellä useita sivurakennuksia, joista parhaiten lienee säilynyt 1920-luvulla rakennettu jääkellari.
 |
| Tahevan kartanon jääkellari on yksi parhaiten säilyneistä lisärakennuksista |
 |
| Naavaa vanhojen puiden oksilla |
 |
| Vanhoja puita, joista jokaisella olisi tarinansa kerrottavanaan - ovat ne paljon nähneet! |
 |
| Tahevan kartanonpuiston puut ylettyvät taivaisiin asti |
Tahevasta matkamme jatkui kohti Valgaa, mutta sitä ennen seikkailimme pitkän tovin lähellä Latvian rajaa, Koivan valtavissa upeissa mäntymetsissä. Ja maisemat olivat aivan käsittämättömän hienoja. Vaikka olimme koko ajan Viron puolella, olimme niin lähellä jo naapurimaata, että kännykkäkin vaihtoi verkkoa Latvian puolelle ja toivotti meidät tervetulleiksi Latviaan tarjoten samalla meille matkavakuutusta. Emme kokeneet sitä tarvitsevamme. Harvoin on olo ollut niin suojaisa ja turvallinen kuin hipihiljaisessa, auringonkultaamassa ja puiden suojaamassa mäntymetsässä, jossa ei liiku ketään muita kuin sinä - joitain varovaisia metsäneläimiä mahdollisesti lukuunottamatta.
 |
| Koivan upeaa mäntymetsää |
Päivän viimeinen pysähdys ennen Valga/Valkaa oli Laanemetsassa, mistä bongasimme vanhan ja rappiolla olevan Laanemetsan kirkon. Tällaisestakaan emme olleet tienneet aiemmin mitään. Aina matkoilla tapaa ja näkee uutta - vaikka miten luulisi jo kaiken nähneensä. Tämä on tätä Viron taikaa!
 |
| Laanemetsan kirkko tieltä nähtynä |
 |
| Laanemetsan kirkontorni on mallia: entinen |
 |
| Laanemetsan kirkon pääovi |
Päivän päätteeksi saavuimme lopulta Valga/Valkaan. Kävimme tottuneesti kaupoissa molemmin puolin rajaa (Latvian Valkan puolelta tapaamme hakea suosikkimakkaroitamme - latvialaisia hieman bratwurstia muistuttavia grillimakkaroita). Ja sitten oli jälleen aika suunnistaa kotia kohti. Matkaa Valga/Valkasta Otepäälle on karvan yli 40 km eli ei matka eikä mikään.
Takana siis huhtikuun ensimmäinen päiväretki lähelle ja kauas - ja jos ei maantieteellisesti niin kovin kauas, niin historian siipien avittamina matkasimme itse asiassa aivan eri vuosisadoille.
Ei hullumpi matka menneeseen maailmaan. Ei lainkaan. Suosittelen!
 |
| Saavumme Valgaan |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
