Tarton hiihtomaratoni

Eilen se taas hiihdettiin, perinteinen Tarton hiihtomaratoni, joka starttaa Otepäältä ja kiertelee lähiseudun maastoissa 63 km verran päättyen lopulta Elvan kaupunkiin, 18 km Otepäältä.

Tämän vuoden maratoni oli 39. eli voidaan puhua jo kunnon perinteestä. Joka jaksaa vuosi vuodelta kiinnostaa hiihtäjiä yhä enemmän ja enemmän. Tänä vuonna lieni osallistujien määrä ennätyksellinen. Jos oikein ymmärsin kuulutuksista, kaikki halukkaat, jotka viime tingassa ilmestyivät paikalle, eivät mahtuneet mukaan. Järjestäjiltä loppuivat kilpaililijaliivit ja muu kisaan tarvittava hiihtäjille jaettava oheismateriaali.

Minä olisin voinut kertoa tämän järjestäjille etukäteen, jos majoituskyselyistä voi mitään päätellä, ja näköjään voi. Meiltä varattiin koko talo jo puoli vuotta etukäteen ja viimeiset kaksi kuukautta on lähes kaikki asiakkaiden majoitustiedustelut koskeneet juuri tätä viikonloppua. Monilta epätoivoisilta kyselijöiltä kuulimme, että viimeisten viikkojen aikana oli mahdotonta löytää majoitusta mistään Otepäältä tai sen naapurikunnista.

Lähdin tietenkin minäkin ihmettelemään tätä kansanhiihtotapahtumaa, johon osallistuu myös runsaasti hiihtomaailman tähtiä - osan tänä vuonna ollessa tietenkin Vancouverissa.

Väkeä oli lähtöpaikalla kuin meren mutaa, alkuhulinassa hiihtäjät juoksivat paikasta toiseen, etsien omaa lähtöpaikkaansa.

Sitten lämmitellään ja odotellaan startin alkua.

Ja sitten startti pamahtaa ja hiihtäjien meri lähtee liikkeelle. Ja uskokaa huviksenne, että se on hieno näky. Musiikki raikaa, Tartto-maratonin oma tunnuskappale, sellainen mahtipontinen ja isänmaallinen ja komea, kuin kansallislaulu, ja kirjava valtava ihmismassa liikkuu ikäänkuin sen tahdissa.

Kersten kertoi, että hänen äitinsä ei voi kuunnella tätä kappaletta itkemättä, se on niin komea, ja niinhän sitten minullekin kävi, että kyyneleet nousivat silmiin. Kuvasin hiihtäjiä ja vetistelin samaan aikaan. Suuri liikutus!

Kun katseli ohihiihtävien ilmeitä, oli suurimmalla osalla kasvoillaan riemuisa ilme. Keskittynyt ja riemuisa. Mietin sitä, että nämä tuhannet ja tuhannet hiihtäjät ovat kaikki tehneet ison etukäteistyön saapuakseen tähän hetkeen. 63 kilometriä ei nimittäin hiihdetä ihan tuosta vain kylmiltään. Jokainen oli jo lähtiessä ylpeä itsestään, tänne asti olen päässyt, tässä olen nyt. Ja tänään teen jotain suurta. Tätä varten olen treenannut, nyt on se hetki!

Aiempien vuosien tapaan mahtui joukkoon myös hupihiihtäjiä, jotka olivat valinneet hiihtoasuksi jotain hieman tavallisesta poikkeavaa. Oli kana ja neuvostoupseeri, murjaani ja vankikarkuri. Hannu ja Kerttu. Hiihtäjätyttöjä kansallispuvuissa. Ja minun suosikkini: kapteeni Jack Sparrow:

Kuldkala 2010 - vielä kultakala polskuttaa Pyhäjärvessä

Eilen pidettiin jälleen vuotuinen kansanjuhla ja pilkkikisa Kuldkala Pyhäjärven jäällä. Ja viime vuoden tapaan olin siellä sitten minäkin.

Kerroin siitä viime vuonna blogissa, joten ketä kiinnostaa, voi lukea aiemman kirjoituksen täältä: Kuldkala 2009

Tänä vuonna oli pitkälti samankaltaiset tunnelmat kuin edellisvuonna. Eli musiikki raikaa, ihmiset ovat hyvällä mielellä, bailaavat järven jäällä ja rantamilla. Pilkkijät ottavat tehtävänsä kuka milläkin vakavuudella, useimmat ovat vain tulleet hauskanpitoon, vaikka mukaan mahtuu myös vakavamielisiä pilkkijöitä. Onhan pääpalkinto, kilo kultaa kuitenkin aika huima palkinto.

Vaan aiempien vuosien tapaan jäi tuo voittokala pyytämättä. Itse asiassa tämän vuoden saalis oli aika heikko. Siihen mennessä kun minä kisasta poistuin oli järvestä nostettu vain yksi ainut merkitty kala.

Ilma oli hieman pöperöinen ja välillä aina lunta tuprahteli sakeammin. Jää oli lumen vuoksi vaikeasti liikuttava vaikka sinne olikin aurattu kävelyteitä. Vettäkin oli jään pinnalla, vaikka itse jääkate olikin vahva. Tiedä sitten mikä sen aiheutti, ilmat ovat kuitenkin koko talven olleet vahvasti pakkasen puolella.

Laitan oheen muutamaisen kuvan. Lisää voi katsella tekemästäni valokuva-albumista.

(Ja kuten aina ennenkin ns. Porta-valokuvagallerian kuvat suurenevat zoom-painikkeesta. Nyt pieninä kuvat olivat jotenkin mitättömän näköisiä, vasta täyskoossa ne alkavat mielestäni saada riittävästi eloa. Galleriassa on toki kuvia pilkistä itsestään, mutta enemmän siellä on näitä tunnelmapaloja yleisestä karnevaalimenosta.)

Lähtölaukaus on pamahtanut ja väki alkaa juosta järvelle kovaa kyytiä

Kalastajat hörppivät rannalla kupposen kuumaa

Kundilla on komea korvakoru.

Pilkkijöitä löytyy joka lähtöön

Mikäs se siellä vilistää!?

Tässä siis muutama kuva kisatunnelmista, lisää löytyy täältä: Kuldkala 2010 -kuvagalleria

Otepään hiihtokisat 2010 - sprintti

Moi ja iltaa

Mietin, että mistä kirjoitan, mitä laitan tänne sellaista, mikä teitä voisi kiinnostaa ja jota ette olisi jo kuulleet, nähneet televisiosta?

Sillä materiaa on minullakin paljon! Ja kaikkea en voi, enkä jaksa tänne pusertaa. Kuviakin on niiiiiiin paljon. Monta hyvää jää näyttämättä.

Alan siis nuutua kolmen työteliään päivän puristuksessa. Ei niin, etteivätkö päivät olisi olleet hienoja, sitä kyllä, mutta uuvahdus alkaa hiljalleen ottaa otettaan.

Mutta jos takki on tyhjä tällä tytöllä, on se vain ja ainoastaan oma syy.

Sillä eihän minun olisi ollut pakko yrittää olla sekä valokuvaaja että hotellinpitäjä samaan aikaan. Mutta perheellisen täytyy yrittää, ja valokuvaus on minulle mieluisa työ, ei siinä mitään.

Viime yönä kävin  läpi edellispäivän urheilukuvia, ja innoissamme Kimmon kanssa visioimme niiden tulevaisuutta -- joku Puolassa olisi varmasti innostunut tästäkin kuvasta:

Tässä kuva, jota kellään muulla lehdistökuvaajalla luultavasti ei ole. Kunhan satuin olemaan siinä nurkassa lehdistötelttaa, jossa voittaja, Justyna Kowalczyk, tapasi yllätysvieraansa, perheensä.  Voittaja perheineen hymyilee sukulaiselleen, joka on ottamassa kuvaa pienellä pokkarilla. Ja minä vaan satuin olemaan paikalla, olin istahtanut väsyneenä teltan takanurkalle penkille ja äkkiä tilanne oli päällä ja otin kuvan siitä.

Tai mitä sanotte tästä kuvasta, kisan voittajasta, Justyna Kowalczykista, kera valloittavan hymyn Jälleen onnistunut otos tilanteessa jolloin jo virallinen ohjelma oli ohi ja voittaja oli vihdoin täysin luonnollinen:

No, omaa typeryyttäni, etten osaa näitä kuvia myydä eteenpäin. Tai ehkä kyse on kiireestä, koko ajan on kiirettä sinne ja tänne, ei ehdi miettimään sitä mikä on tärkeää jatkossa.

Kiire tekee myös sen, ainakin viime päivinä, ettei ole ollut aikaa miettiä näkymiä, tunteita, tilanteita, joita näissä kisoissa on päässyt näkemään ja kokemaan, ja jotka ovat saaneet omia ajatuksia liikkeelle. Suuria tunteita. Voitonhimoa, pettymyksiä, julkisuuden painetta jne... Mikä saa ihmiseen kisaamaan. Ja mitä kaikkea teollisuutta ja lieveilmiöitä urheilijoiden ympärillä pyörii!

Ehkä näistä aiheista tulee myöhemmin harkitumpaa tekstiä, nyt ei sitä synny.

Siispä, sen enempää lajittelematta tai erittelemättä laitan vielä pari kuvaa tämä päivän sprintti-kisasta:

Saarinen puristaa itsestään kaiken irti alkukisoissa.

Jesse Väänänen on lähdössä loppukisaan miesten sprintissä.

Hanna Falk riemuitsee voitostaan, kakkonen  Petra Majdic on hävinnyt

 Omissa suosikkikuvissani nousee alla oleva aika korkealle. Se kertoo siitä, että vain yksi voi voittaa, muut jäävät kisassa auttamatta varjoon. Kuvaa ei ole manipuloitu, tänään aurinkokin suosi miesten sprintin voittajaa, Emil Jönssonia Ruotsista, joka todellakin jätti maaliviivan ylitettyään kanssakilpailijansa varjoon.

Ja jos olen minä väsynyt koko kisaputken jälkeen, oli sitä Emil-hiihtäjämmekin. Ja tähän kuvaan päätän raporttini Otepään kisoista:

Rattamaraton eli miksi tämä duuni on niin kivaa!

Viime viikonloppuna Otepäällä poljettiin 12. Tartu Rattamaraton eli polkupyörämaraton.

Meille se oli neljäs vuosi, eli neljä vuotta on Villa Ottilia ollut auki. Ja neljä kertaa on Mountain Bike Club Finland ja sen salskeat uroot ja ihanat impyet yöpyneet luonamme. Voimme puhua siis jatkuvuudesta.

Ja kun MTBCF:n lisäksi on vakioporukkaan kuulunut jo kolme vuotta myös tehotiimi Kouvolasta eli Risto ja Tapani, on meille syntynyt oma porukka, joka ei kisaa vain Tartu Maratonissa, vaan myös Villa Ottilia Grand Tournamentissa.

Tahtoo sanoa: meillä on oma kantaporukka, jonka kanssa vietetään aina kisan jälkeen soiree eli illanvietto, johon kuuluu kukitus- ja palkintoseremonia, ja tietenkin runsaasti vapaamuotoista hauskanpitoa.

Ja tämä on yksi syy miksi tämä duuni on NIIN kivaa. On mahtavaa, kun samat tyypit saapuvat takaisin vuosi vuoden jälkeen. Tyypit, jotka ensin ovat asiakkaita, sitten tuttavia, ja nyt jo ystäviä! Kiitos teille!

Alla kuva tämän vuoden MTBCF-joukkueesta lisättynä isäntäväen miespuolisella jäsenellä (ja kuten aina ennenkin, suosittelen kuvan klikkausta, se silloin tulee ruudulle isompana):

Vaan nytpä kerron hieman Rattamaratonista ja sitten kerron toisenkin syyn, miksi tämä hotelliduuni on NIIN kivaa!

Rattamaraton on siis polkupyörämaraton, joka vie maanteiden ja metsäpolkujen kiiturit 89 km pituiselle lenkille Otepään maastoihin, asfalttiteille, kinttupoluille ja pellonreunustoille. En tiedä miksi kisan nimi on Tartto Maraton, sillä Tarttoon reitti ei yllä, se lähtee Otepäältä ja päätyy Elvaan, kuten tekee myös Tarton hiihtomaratonin lenkki.

Ken ei tahdo pyöräillä täyspitkää maratonia, voi valita lyhemmän reitin, joka on 40 km. Mainio rupeama sekin.

Kisa on, kuten Tarton hiihtomaratonikin, myös katsojalle ja sivusta kokijalle mielenkiintoinen. Sillä se on hauska sekoitus vakavaa kilpailuhenkeä ja hauskanpitoa. Suuri, hyväntuulinen massatapahtuma, jonka intensiteetti imaisee mukaansa.

Minä lähdin tänä vuonna ensimmäistä kertaa seuraamaan maratonin starttia Tehvandin stadionille. Ja vot, sehän oli elämys! Ja minähän tietenkin kuvasin, ja aivan innoissani. Sillä näkymät olivat huimat: aamu oli usvainen, vaikka aurinko jo lupaili myöhempää esiintuloa. Pyöräilijöitä, tuhansia ja tuhansia kirjavissa vaatteissaan ja polkupyöräkypäröissään, kuin klingonit konsanaan, kirkkaina keskellä aamu-usvaa. Kiihkoa, odotusta, iloa, jännitystä ja keskittymistä. Ja niitähän minä kuvasin: kasvoja, ihmisiä ennen suurta koitosta ja sen alettua.

Olen siis ollut hääkuvaaja ja luontokuvaaja. Ja nyt sitten myös urheilukuvaaja.

Ohessa kuvagalleria tästä huippuhienosta kisasta, tai siis sen startin tunnelmista, minun silmieni kautta nähtynä. Suoranaisia sporttikuvia nämä eivät tietenkään ole, vaan enemmän väläyksiä ja otoksia tunnelmista. Tervetuloa niitä katsomaan tällaisesta linkistä: Tartu maraton.

Ja lupasin kertoa miksi tämä duuni on NIIN kivaa - ja se on juuri tässä. Kun heittäydyt asiakkaittesi mielentiloihin, tutustut heidän maailmaansa, innostut heidän asiastaan, löydät aina jotain uutta. Huomaat olevasi kiihdyksissäsi polkupyörämaratonin fanfaarien soidessa, huomaat nähneesi, kokeneesi jälleen jotain uutta.

Ja SIKSI tämä duuni on NIIN kivaa.

toteaa Tiina

PS. Tänä vuonna oli Villa Ottiliassa kanta-asiakkaiden ohessa huipputrimmit joukkueet Hämeenlinnasta ja Korsosta, jotka sijoittuvatkin hienosti varsinaisessa kisassa. Voin vain toivoa, että ehkä ensi vuonna Jennin joukkue ja Mikko ja Kaitsu ottavat osaa myös Villa Ottilia Grand Tournamentiin!

Pyhäjärvi Otepää - Kuldkala 2009

Lupasin Kultakalasta tarinaa ja kuvia, ja tässä sitä nyt olisi.




Tästä klikkaamalla löytyy sitten lisää kuvia päivän tunnelmista.


Kyse oli siis kansanjuhlasta ja pilkkikisasta Pyhäjärven jäällä. Kisa pidettiin nyt jo 11. kertaa, ja sen suosio on vuosien mittaan vain kasvanut.

Ja mitkä juhlat ne olivatkaan! Tällaisesta minä pidän! Yllä on siis linkki, josta voitte katsella kuvia päivän kohokohdista: Kuvia on aika monta, mutta vähemmällä ei tunnelma olisi tullut mielestäni riittävän hyvin esille.

Tai siis, näin kuvia katsellessani ajattelin. Minä itse tykkään tästä kuvagalleriasta kovasti. Olisi tooosi kiva kuulla myös teidän mielipiteitänne. Pliis (pienellä äänellä pyydettynä.)



Mutta sitten asiaan:

Kultakala eli Kuldkala 2009 kisan ideana on pilkkiä etukäteen merkitty kala, jolla on mahdollisuus voittaa kilo kultaa. Järveen on muutama päivä ennen kisaa siis laskettu kourallinen merkittyjä kaloja – yksi niistä kantaa selässään kiloa kultaa.

Ja väkeä, kalamiehiä saapuu paikalle tuhansin. Kansanjuhliin osallistuvia on vielä enemmän. Lukuja en vielä osaa antaa – lehdistötiedotetta yhä odottelen.

Mutta silmämääräisesti väkeä on paljon. Ja kaikilla on HYVÄ MEININKI!

Ja tämä onkin Kuldkalassa parasta. Ihmiset tulevat pukeutuneina hassuihin pukuihin, he tulevat kalastamaan, termospullojen ja taskumattien kanssa. Ja vaikka kisan pääpalkinnot ovat huikeat, tulee suurin osa kisaajista paikalle hauskanpidon merkeissä. Jäällä tanssitaan. Jäällä bailataan. Ja kukaan ei ota itseään kovin vakavasti. Päivän lopussa kaikkien askel ei ole enää kovin vakaa. Haitanneeko tuo.

Minä vietin koko päivän jäällä kuvaten ihmisiä, tunnelmia. Välillä, huomaamattani huomasin tanssivani musiikin tahtiin. Hyvä tuuli tarttuu!

Laitan oheen kuvagallerian, jota eilisen päivän rakentelin. Toivon sen välittävän teille tunnelmia tuosta perin huikean hauskasta kisasta.

Ehkä ensi vuodeksi saan houkuteltua kokoon Oman Joukkueen? Keitä siihen tulisi? Tarvitaan ainakin yksi jääkaira, ja kairaustaitoinen henkilö. Tarvitaan myös pilkkivehkeet, syötit ja sen sorttiset. Ja loppuporukka voikin sitten vaan kannustaa Suomen joukkuetta!

--

Itse asiassa, meillä suomalaisilla on nyt suoranainen velvollisuus pistää vieläkin paremmaksi.

Nimittäin: pääpalkinto joukkuekisassa meni Suomeen! Ja paras kairauspalkinto naisten sarjassa, sekin tuli kotiin!

Tässä tuo mahtava kairauksen supernainen:

Kultakala uiskentelee Pyhäjärvessä

Ensi viikonloppuna, tarkemmin sanottuna lauantaina 21.2.2009 on tiedossa Otepäällä talvirieha vailla vertaansa: jokavuotinen Kuldkala-pilkkikisa, jossa tuhannet ihmiset tavoittelevat kalaa, joka tietää pyytäjälleen kilon kultaa.

Lisää kisoista voi lukea täältä: http://www.kuldkala.ee/fin/index.html

Kisa järjestetään tänä vuonna Pyhäjärven huikaisevan kauniissa maisemissa jo 11. kertaa, ja etukäteisilmoittautumisista voi päätellä, että osanottajia on tulossa tänäkin vuonna runsaasti, ehkäpä jopa aiemmat ennätykset rikotaan.

Ideana kisassa on seuraava: järveen päästetään etukäteen merkittyjä kaloja, ja kalastajien pitää löytää tietyllä merkillä varustettu kala, ja vot, kilo kultaa on heidän. Toinen palkinto on 100.000 kruunua. Jos kumpaakaan merkittyä kalaa ei löydetä, arvotaan tuo 100.000 kruunua niiden kesken, jotka ovat pilkkineet jonkun muun merkityistä kaloista. Ja jos yhtään merkittyä kalaa ei järvestä nouse ylös, arvotaan tuo 100.000 kruunua joka tapauksessa päivän lopuksi kaikkien paikalla olleiden kesken.

Sarjoja on useita: on yksittäiskisat ja on joukkuekisat, ja kisa lapsille.

Varmasti tuo pääpalkinto houkuttaa ihmisiä paikalle, mutta yhtä lailla väki tulee paikalle hauskanpitoon. Se tuntuukin olevan virolaisille tyypillistä ja tästä minä pidän: ei oteta asioita aina niin vakavasti, vaan tehdään urheilujuhlasta kokonainen kansanjuhla.

Niinpä jäällä on jatkuvasti kaikenmoista aktiviteettiä, musiikki raikaa, letkajenkkaa tanssitaan. Ihmiset ovat pukeutunueet hupaisiin asuihin, kuka eläinhahmoiksi, kuka itse kultakalaksi. Jäällä pohottaa sauna, rannalla on lämminvesiammeita, joita ihmiset ovat tuoneet paikalle.

Monet firmat ja urheiluseurat ja yhteistöt ja ihan vaan kaveriporukat tulevat tänne hauskanpitoon. Tuovat tullessaan omat retkigrillit ja järjestävät jäällä omia tempauksiaan.

Tässä kuva viime vuodelta hassuista ukoista tynnyriammeessa. Huomatkaa kultakala joka yhdellä miehistä päässään:

Ja tässä toinen porukka grillaamassa rannalla.




Vakaa päätökseni on tänä vuonna osallistua, jos mahdollista on, itsekin hauskanpitoon. Sataprosenttisen varmaa tämä ei ole, sillä talo on meillä tuon viikonlopun täynnä asiakkaita.

Kimmo on joka tapauksessa lupautunut vetämään reellä kalastajia pitkin järven jäätä – tästä koituvat pennoset menevät sitten hyväntekeväisyyteen.

Ja Seija – eli Rummukaisen mamma, jona hänet taidetaan parhaiten tuntea ainakin blogissani - kertoi että hänen Suomesta saapuvat tuttavansa ovat lupautuneet pukeutua lapinpukuihin. – Jos olen oikein ymmärtänyt, paras asukin palkitaan. Hitsit, minun täytyy jossain vaiheessa hankkia itselleni kunnollinen karhupuku!

Siis, jos joku tämän luettuaan vielä innostuu osallistumaan kalapitoihin, se on vallan mahdollista. Reippaasti ottamaan järjestäjiin yhteyttä.

Lupaan, että hauskaa piisaa – ja kuka tietää, ehkäpä onni suosii rohkeaa ja mukaan lähtee kilo kultaa!

Tässä vielä yhteystiedot kiinnostuneille:

Lisätiedot suomeksi:

puh. +372 51 33033,
risto.vuorinen@gmail.com