tiistai 29. toukokuuta 2012

Ilkeys itseisarvona

Sisilian jälkeen jotain ihan muuta.

Kävin tässä lyhykäisesti facebookissa keskustelua erään miespuolisen lapsuudenystäväni kanssa. Kaveri oli aikanaan heittänyt facebookiin minulle aika terävän kommentin, joka koski ulkonäköäni, tarkalleen sanottuna lihavuuttani, mutta vitsihän se oli. Kaverin olisi kuitenkin pitänyt ymmärtää että naisille ei kannata kauheasti alkaa heittää läppää ulkonäöstä. Se saattaa yllättäen kirpaista lujaakin. Ainakin minua kirpaisi.

Pidin mölyt mahassani muutaman kuukauden, ja sitten toissa iltana laitoin kaverille viestiä jossa kiukkuisena ilmoitin, että olin hautonut kyseistä ulkonäkökommenttia lähes kaksi kuukautta ja että olin yhä kiukkuinen.

Seurasi kirjeenvaihtoa, ja kaikki on nyt hyvin kaverin suhteen.

Mutta käyty kirjeenvaihto herätti minussa ajatuksia aiheen tiimoilta laajemminkin. Kaveri kertoi puolustuksekseen, että hänen mielestään ystävät ovat juuri niitä, joille voi tärväistä jotain sellaista, jota ei kehtaisi sanoa vihollisellekaan. Kun ystävät ymmärtävät.

Jäin miettimään lausetta. Ja jostain kaukaisten muistojen arkusta nousi mieleen erään ystävättäreni lausuma: "Kaverit on just sitä varten että niille voi rankasti viduilla! Ne tajuu."
Suoritin eilen illalla itsetutkiskelua, olenko herkkähipiäinen, enkö kestä kaverien hurttia huumoria? Ja ajatus jatkui ja kulki monenlaisia polkuja. Ja mietin tuota lausetta, joka jo vuosia sitten sai minut nostamaan kulmakarvojani.

Ovatko kaverit sitä varten että heille voi sanoa mitä vaan? Vaikka vähän kieli poskessa ja heille erityisesti.

Ajatukuseni veivät luokioaikojen ystävättäreeni Maikki Y-S:ään, joka oli suora nuoli, kuten sanotaan.Ja suoruus tarkoitti sitä että Maikki oli suora kaikissa puheissaan, ja mikä parasta, ei vaan kritiikissä, vaan myös positiivisessa palautteessaan.

Ajattelen Maikki Y-S:ää useasti kiitollisuudella. Miettikää tätä; on kaksi murrosiän kanssa tappelevaa nuorta raivotarta, teinityttäriä, joilla on tai ei ole kilpailua keskenään. Kaikilla teinimurkuilla on. Maikki Y-S saattoi ladata totuuksia, ja sanoikin, jotka riipaisivat. Mutta Maikki - ihana, oikea, aito ihminen - pystyi myös spontaanisti toteamaan, kun siihen oikea hetki tuli: "Voi kuinka kaunis sä tänään olet!" tai "Noi farkut näyttää tosi hyvältä sun päälläsi!"

Maikki opetti minulle sen, että spontaani kehu, kiittäminen, tekee hyvää. Aloin harrastaa sitä. Ja huomasin, ettei se ole minulta mitään pois. Maikki opetti minulle yhden elämäni tärkeimmistä läksyistä.

Toivon, että kaikilla olisi ollut Maikin kaltainen ystävätär! Harvalla vaan on.

Ajatukseni palaa siihen toiseen lauseeseen, siihen, että pilkkakirveiden heittely on ikäänkuin normaalia arkipäivää ystävien kesken. Pitää kestää hauskat heitot, jotka voivat olla aika henkilökohtaisia. Sillä näin ystävyys punnitaan ja mitataan.

Miksi? mietin jo tuolloin. Mietin asiaa yhä. Ja olen sitä mieltä, että tuo koiranhampaisuus, hurtin huumorin heitto on taitolaji, jota pitää harrastaa vasta ja kuin tietää varmasti mitä tekee. Se on myös hieno mahdollisuus purkaa omia turhautumiaan, omia patoutumiaan ja jopa vihamielisyyden tunteita toiseen, ikään kuin hauskan huumorin keinoin. Ja jos et kestä tuota huumoria olet --- tiukkapipo, nipottaja.

Tällaisia ajatuksia aivoni eilen askartelivat ja kulkivat ne ajatukset pidemmällekin. Mietin nykypäivän nuoria ja heidän tapaansa kommunikoida. Ja mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän olen sillä kannalla, että tuo jatkuva naljailu oli tyypillistä lähinnä omalle sukupolvelleni.  Me purimme teini-ikäisinä käyviä ylihormooneitamme, pelkoamme tulevaisuudesta, ehkä jopa jotain 70-80 -luvulla vallinnutta yleistä maailmanlopun pelkoa tällaiseen hurttiin vidduiluun. Joillekin se viduli tuntui jääneen päälle. Se oli vähän niinko rock'n'roll. Sellaista letkeää kaikkea haistattelevaa elämänasennetta.

Ehkä olen väärässä, mutta se mitä olen tämän päivän nuorisosta ymmärtänyt, on että  heillä on mottona ennen muuta yhteisöllisyys. Facebookissa, se vähä mitä olen päässyt tutkailemaan nuorison kirjeenvaihtoa, koostuu kannustuksista ja iskulauseissa, joissa korostetaan rakkautta yli muun. Rakkaus, tulevaisuudenusko, eläimet, hyvät vibat. Pane kiertoon. Share!

Toisaalta, tämän kaverille-voi-naljailla-ellei-suorastaan-viduilla - nuoruuden eläneenä saatan joskus jopa ärsyyntyä nuorten kaikkea syleilevästä ambienssistä: nuo facebookissa liikkuvat suloiset kannustuslauseet ja elämän selkeä yksinkertaistaminen vain rakkauteen ja elämänriemuun ja mahdollisuuteen kokea rebirth, hetkellä millä hyvänsä, eivät sanottavammin kolahda minuun.
Ja tähän lopetan tämän tarinan. Mielenkiinnolla ajatuksianne kuunnellen.

--

Jälkirjoitus: Ennen kuin kukaan muu osoittaa, totean minä että ei kaikilla tämän päivän nuorilla ole hyvä olla. Hyvinkäällä on tapettu pari päivää sitten ihmisiä telotusmielessä. Ja miksi tai mitä, siihen en osaa todellakaan sanoa mitään. Ei kai minulta sitä odotetakaan.





13 kommenttia:

Amalia kirjoitti...

Mä en oikein ymmärrä tuota oikeutta. Monasti on niin, että tuollaiset ihmiset, jotka pitävät oikeutenaan vittuilla toiselle, eivät kestä sitä itseensä kohdistettuna. Asian voi tietysti sanoa suoraan, mutta turha toisen loukkaaminen ei oo mistään kotoisin.

Tiina Linkama kirjoitti...

Amalia, niin samaa mieltä!

Ritva kirjoitti...

Isävainajallani oli tapana sanoa ihmisille kivoja asioita: "onpa nätti villatakki, sopii silmiesi väriin", "hei, nyt et kyllä saa laihduttaa enää", luulin sen kohdistuvan vain meihin lapsiin, mutta yllättäen hänen muistotilaisuudessaan serkut muistelivat lämmöllä Ingmar-setää, jolla oli aina jotain hyvää sanottavaa. Minä en henk.koht. siedä minkäänlaista vit.. hattuilua, mikä kohdistuu ulkonäkööni, persoonaani, perheeseeni, asuinpaikkani valintaan (Ruotsi, täällä on hyvä elää), ammattiini, harrastuksiini...Niin sanottu asioiden suoraan sanominen on pers.. vihoviimeistä. Usein takana on jonkun asteen kateus. Kunpa vain löytäisi ne oikeat sanat juuri sillä hetkellä, kun tulee loukatuksi. "Juu, kiloja on tullut lisää, mutta ikenet ovat terveet ja mammografiassa tissejäni kehuttiin tosi näteiksi". Tai jotain sellaista. Hyvä, Tiina, kun otit asian esiin!

P.s. Ystäväni tytär piti blogissaan teemaa "snällhet smittar" eli kiltteys on tarttuvaa. Sellaisi ne nykynuoret on, oltaispa mekin.

Tiina Linkama kirjoitti...

Ritva - olisipa hienoa jos snällhet smittar -ajatus toimisi. Ehkä nuorissa on tulevaisuus.

Marika kirjoitti...

Simppeli juttu: Ilkeys on paras are arsenaalissa, kun itsellä on paha olla. Olemalla muille ilkeä, kipu alkaa puutua. Viha ja ilkeys peittävät aina alleen jonkinlaista kipua. Sääliksi käy sellaisia, joiden elämä on niin kamalaa, ettei ole varaa olla mukava, vaan pitää olla ilkeä. Vaikka ilkeys olisikin "huumorilla heitetty" ilkeytta se silti on. Ystava antama rakentava kritiikki, joka on tarkoitettu ihmista auttamaan on ihan eri asia, se ei ole ilkeytta, vaikka saattaakin olla vaikea kuulla.

Tiina Linkama kirjoitti...

Sain vielä yhden pitkän kommentin joka kuitenkin jäi yllättäen kesken, aivan kesken lauseen. En tiedä katosiko teksti kirjoittajalta vai loppuiko puhti tms. joten en sitä ole vielä laittanut tänne. Odotan että anonyymi kirjoittaja mahdollisesti lopettaa ihan hyvän kirjoituksensa.

Sirkku kirjoitti...

Kyllä minä kääntyisin ajattelemaan niin, että varoisin visusti loukkaamasta puheillani läheisimpiä ystäviä ja vähemmän tuttujen kanssa pitäisin sitten suuni kiinni, jos en keksisi mitään kaunista ja kannustavaa sanottavaa.

emo kirjoitti...

Minulla oli nuorena "ystävä" joka muka minun parastani ajatellen sanoi suoraan asioita, jotka kirvelevät vieläkin. Vasta aikuisena tajusin, että hän toimi väärin. En halua olla hänen kanssaan enää missään tekemisissä.

Parhaan ystäväni kanssa olen puhunut, että kun ystävä on tosi ystävä, ei hänen ulkonäköönsä edes kiinnitä mitään huomiota, koska se ei ole ollenkaan tärkeä; henkiset ominaisuudet ovat ne, jotka painavat. Vain jos toinen pyytää mielipidettä, tulee katsottua tarkemmin toista.

Kimmo Linkama kirjoitti...

Mitä läheisempi on yhteys, sitä paremmin voi aavistaa, mitä toiselle voi tai ei voi sanoa.

Siksi 30-40 vuotta jälkeenpäin ei enää onnistu sama konihuumori kuin ehkä lapsuudessa tai nuoruudessa.

Riskinotto ihmissuhteissa voi lyödä lujaa kynsille. Kannattaako?

marja p kirjoitti...

En ole ikinä ymmärtänyt, mitä ilkeydellä ja toisen ihmisen loukkaamisella voi saavuttaa! Itse olen yrittänyt vaikeitakin asioita muotoilla sellaiseeen sanamuotoon, joka rakentavalla tavalla vie asioita eteenpäin ja panee asianomaisen itsensä miettimään, mitä rivien välistä voi lukea ja joka kannustaa asioiden parempaan hoitamiseen. Mutta meitä on moneksi! Mutta monesti päivän pelastaa se, että huomaa sen toisen kauniin puseron tai kampauksen ja antaa sitä positiivista palautetta!

mm kirjoitti...

KUn tässä aina välillä olen lukenut vanhoja päiväkirjoja, niin löydän sieltä tuommoisia "puolileikillisiä" lausahduksia - jotka nytkin vielä tekevät kipeää, kun niitä luen. Ihan ystäviltä. Saattaa olla, että he eivät oikeasti ole ymmärtäneet omassa murkkuudessaan, miten jokua puolihuolematon sama sattuu...

Nykyajasta. Minä olen kokenut, että nykyisin ilkeily osataan vieläkin paremmin kuin ennen. Avuksi ovat tulleet netin pimeät puolet. Ne jotka eivät kuulu joukkoon, tietävät kyllä paikkansa. Omalla porukalla ehkä rohkaistaankin, mutta ulkopuoliset saava kuulla kaikenlaista. Veikkaan, että jälki tulee olemaan edelleenkin paha...

Hyvin kirjoitit tämän jutun. Olen samaa mieltä kanssasi.

Miia kirjoitti...

Näin "nykyajan nuorena" komppaan mm:ää, kyllä tämäkin sukupolvi osaa tosi ilkeenä olla. Varsinkin netissä ja kaiken lisäksi usein anonyyminä, koska se on niin helppoa. Ennen se on ehkä ollut näkyvämpää ilman facebookkia, älypuhelimia ja sun muita vimpaimpia, mutta ihan yhtä paljon (ellei enemmänkin) sitä ilkeilyä on edelleen.

Omalla kohdalla se on kaikista lähimpien ystävien seurassa sellaista sisarellisempaa ilkeilyä. Jos oikeasti pahalta tuntuu, niin sitten asia tuodaan ilmi ja asiat sovitaan. Sitten niiden seurassa, joita ei niin hyvin tunneta, ollaan ihan "neutraalisti" eikä heitellä ääliömäisiä kommentteja. Tai itse ainakin pyrin olemaan asiallisemmin, mutta silti ihan omana itsenäni.

Tästä tuli hirveän pitkä (mun ensimmäinen!!) kommentti ja vielä vanhempaan postaukseen, mutta rupesin selailemaan blogia taaksepäin ja nyt itsekin miettimään vähän enemmän ja päätin "avautua". Nyt kun rupesin kommentoimaan niin kerrottakoon, että tämä blogi on ihana ja kirjoitat hyvistä aiheista.

Tiina Linkama kirjoitti...

Tervetuloa Miia blogin lukijaksi ja kiitos 'avautumisestasi'.

Olen iloinen että blogi on sinusta kiinnostava ja aiheet tärkeitä. Viime päivinä olen ehtinyt hieman huonosti tänne, mutta lupaan parantaa tapani.

Huomiosi siitä, että netti tarjoaa ilkeilylle uudet ulottuuvuudet on tärkeä. Toisaalta haluan uskoa että se tarjoaa myös väylän välittämiselle ja solidaarisuudellekin. Ja toimii sitä kautta myös jollain lailla kasvattajana.

Hyvää kesän jatkoa sinulle!