Topu Open - Aikuinen on terve kun se leikkii

Minulla on käynyt hyvä mäihä siinä, että minulla on ystävätär, joka muistaa muistuttaa minua siitä, että elämä on elämistä varten. Ei vain puurtamista varten.  Arjen sekaan ja väliin täytyy mahtua myös hassuttelua, hauskuutta ja hyvää tuulta. Kiitos Jaana.

Englantilaiset sanovat saman hieman eri tavoin: All work and no fun, makes Jack a dull boy. Ja tylsä poika, tai kohdallani tyttö on vain... tylsä. Pois se minusta.

Jaana on yhteisten reilun 30 ystävyysvuotemme aikana muistanut minua mitä hulvattomimmilla lahjoilla ja tuliaisilla, jotka kaikki ovat kannustaneet meikää arjesta irtautumiseen. Kun lähdin aikonani Devoniin kuukaudeksi maalaamaan, sain matkaani leijan. Ja leijan kanssa sitten hyppelin pitkin Dartmooren nummia, villiintyen tuulesta ja leijasta ja elämän keveydestä. Kun lähdin Kreikkaan, oli mukanani Jaanalta saatu kompakti vesiväripaketti. Rannalla istuin ja kieli keskellä yritin tavoittaa Välimeren sineä ja kesän kauneutta pieneen skissikirjaani.

Viimeisin Jaanan lahja, tällä kertaa tuliainen Võsulle, oli krokettimailasetti, jonka sain jo viime vuonna. Valitettavasti Võsun pihan kivetys ei ole paras paikka pelata krokettia. Mailasetti jäi odottamaan aikaa parempaa. Se tuli muutama viikko takaperin. Lähdimme Kimmon kanssa Haapsaluun, Villa Vallattomalle, eli Topun kesämökillemme. Krokettimailasetti matkassamme.

Kevät tuli tänä vuonna todella aikaisessa Viroon. Huhtikuussa aurinko paistoi kuin kesällä konsanaan, taivas oli sininen, nurmi viheriöi ja linnut lauloivat. Oli siis juuri oikea aika ottaa esille krokettimailasetti. Ja kun Haapsaluun oli saapunut naapuriin hyvä ystävämme OnuKoo, oli aika pyöräyttää käyntiin kroketin Topu Open. Kolmepäiväinen arvovaltainen ja tiukka kisa Baltian tai ainakin Haapsalun krokettimestaruudesta.

Kukaan meistä ei ollut lajiin sen tarkemmin tutustunut. Niinpä opettelimme säännöt netistä, ja sitten niitä hieman sovelsimme. Säännöt kuin säännöt - kunhan kaikki ovat niiden kanssa kurssissa. Meidän säännöissä kuljettiin tarkkaan suunniteltu rata edeten lyönti per naama. Jos pääsi portista läpi, sai uuden lyönnin. Jos onnistui omalla pallolla osumaan toisen palloon sai valita: joko uusi lyönti tai toisen pallon klikkaus (jalka omalla pallolla ja lyönti omaan palloon niin että toisen pallo katoaa huuthelkkariin). Ja jos osui maalitolppaan ennen aikojaan, diskattiin pelistä. Muita sääntöjä olivat: kasvihuoneen laseja ei saa hajottaa. Ja muutkin mökin ikkunat tuli jättää rauhaan.

Näillä lähdettiin liikkeelle kolmipäiväiseen kisaan. Ensimmäinen erä Villa Vallattomalla, Tiina suunnittelee radan. Toinen erä seuraavana päivän Orahovissa, OnuKoo suunnittelee radan. Ja päätöspäivä jälleen Villa Ottiliassa, Kimmo suunnittelee radan.

Pieneksi ongelmaksi muodostui heti ensimetreillä perheen Pallopoika, kaikkeen innostuva karvainen kaverimme, joka oli sitä mieltä että tämä on hänen lajinsa. Jee, värikkäitä puupalloja, jee. Pienen keskustelun jälkeen päätimme, että Latte ei osallistu kisaan.

Eräs on sitä mieltä, että kroketti on juuri hänen lajinsa.

Pelijärjestys arvotaan kivi-paperi-sakset -metodilla. Ja sitten lähtee.

Jo ensimmäisen päivä kisa osoittaa että kyse on vaativasta lajista, jossa jotkut ovat näköjään luontaisesti parempia kuin toiset. Jotkut ovat yhtä kuin Kimmo ja ne toiset ovat sitten OnuKoo ja meikä. Kimmo vetelee pitkiä komeita lyöntejä ja me OnuKoon kanssa sitten paukutellaan pallojamme portteihin tai pöpelikköön.

Ensimmäisen kisa päättyy tulokseen:

Kimmo 3 pistettä
OnuKoo 2 pistettä
Tiina 1 piste

Voittajan on helppo hymyillä

Tiina tulee ensimmäisessä erässä pronssille. Viimeinen lyönti kohti päätypalikkaa menossa.

Kuten kaikki urheilijat tietävät, hyvin suoritetun kisan jälkeen on aika juhlia. Ja Topu Open -kisa ei ollut tässä poikkeus. Alkoi ankara grillaus, joka tuotti nälkiintyneille urheilijoille proteiinia pöytään.

Eräs, joka ei ollut saanut osallistua kisaan, leppyi saatuaan oman osansa grilliherkkuja kuppiinsa. Mutta eihän mikään riitä.

"Reilu antais kyllä omastaan."

Ja näin päättyy Topu Openin ensimmäinen päivä. Pelaajat vetäytyvät yöpuulle valmistautuakseen kolmipäiväisen turnauksen toiseen päivään. Se pelataan Orahovissa, eli OnuKoon mökillä.

Koittaa seuraava päivä ja Topu Open jatkuu. Joukkue on sama, kisasta ulos suljettu Pallopoika sama. OnuKoo rakentaa kilparadan ja ennen kisaa Pallopoika eli Latte sidotaan kiinni tukevaan penkkiin terassin tuntumaan.

Aloituslyönti. Napakka. Pallo kiitää nurmella. Ja Pallopoika myös. Perässään penkkiä vetäen. Pallopoika sidotaan puuhun kiinni. Pallopoikaa sanalla sanoen kyrsii. Kisa viedään kuitenkin kunnialla läpi. Kimmo, tuo krokettikenttien Tiger Woods ensimmäisenä, Tiina toisena ja Kari kolmantena.

Pisteet toisen päivän jälkeen:

Kimmo: 6 pistettä
OnuKoo: 3 pistettä
Tiina: 3 pistettä

Voiko olla nolompaa. Meikä pannaan puuhun kiinni kisan ajaksi.

OnuKoolla on hieno iso grilli, jota myös Pallopoika arvostaa

Ja sitten taas grillataan. Ei tämä urheilijoiden elämä ole sittenkään hullumpaa. Paljon se ottaa, paljon se antaa. Myös Pallopoika pääsee mukaan kemuihin, ja antaa anteeksi kokemansa nöyryytyksen. Me varmuuden vuoksi kuitenkin nostamme pelivälineet ja eritoten puupallot korkealle, Pallopojan saavuttamattomiin. Jotenkin epäilemme, että Pallopojalla on niiden kanssa kana kynimättä. Vino ilme viittaa hieman siihen suuntaan.

Kolmepäiväisen Topu Open -kisan viimeinen päivä koittaa. Pelaajat ovat jo aamusta asti jännittyneitä. Verryttelevät lihaksiaan, tekevät pieniä kyykkyhyppelyitä ja mielikuvaharjoituksia. Ja taas lähtee. Kivi-saksi-paperit -arvonnassa OnuKoo on saanut aloitusvuoron.

Aloituslyönti

Päivien kuluessa ja kisan edetessä kaikille on noussut pintaan vahva voitontahto. Vaikka kroketti on herrasmiespeli, alkaa nyt näkyä myös pitkän monipäiväisen pelin tuottama hermojännitys ja väsymys. Pelaajat keskittyvät entistä enemmän, ottavat aiempaa suurempia riskejä. Jakavat voimansa eri tavoin. Napakoita lyöntejä, pitkiä lyöntejä. Myös hermostuksen tuomaa sähellystä.

Kahdessa aiemmassa erässä Topun Tiger Woods, eli Kimmo, on ollut suvereeni. Nyt sekä OnuKoo että eritoten minä naputtelemme pallojamme uudella intensiteetillä. Apinan raivo voisi olla eräs termi, jota voisi tässä yhteydessä käyttää. Siinä missä kahdessa aiemmassa erässä me jäimme OnuKoon kanssa porteille ns. kuppaamaan, me paukuttelemme nyt porttien läpi pitkillä lujilla lyönneillä.

Kisa etenee hurjalla vauhdilla. Allekirjoittanut on selvästi johdossa, hyppelee voitonvarmasti pitkin pihaa ja heiluttelee krokettimailaansa: "I've got the flow!"  Kimmo ja OnuKoo tulevat monta porttia perässä. Meikä tuntee vahvaa voitonriemua. Tuntuu, että en voi tehdä mitään nyt väärin.

Koittaa tähtilyönnin paikka. Kansa vaikenee. Allekirjoittanut keskittyy. Tarkkaa, tarkkaa puuhaa. Ja sitten lähtee. Krokettimaila kaartuu korkealle ilmaan, sieltä se singahtaa kohti palloa, ja sitten lähtee. Mikä lyönti! Pallo lentää läpi puolen kentän. Osuakseen maalitolppaan. Ennenaikaisesti. Meikä on diskattu pelistä. Damn!

Kimmo ja OnuKoo jatkavat taistoa. Riti rinnan. Vaan niin sitten lopulta kuitenkin käy että jälleen kerran Topun Tiger Woods vie voiton. Katkerat kakkoset ja kolmoset kättelevät voittajaa. Reilu peli. Paras mies voitti.

--

Palaan kirjoitukseni alkuun. Ihmisen elo on muutakin kuin vain arkea ja aherrusta. Ja vapauttavaa on hullutella, heittäytyä vaikka vain krokettipelin tuoksinaan. Lapsille on varattu etuoikeus leikkiin. Mutta olen sitä mieltä, että se kuuluu yhtä lailla aikuisille. Aikuinen on terve kun se leikkii.

Jälkikirjoitus: Pelaajatiimimme on vakaasti päättänyt jatkaa tätä perinnettä. Olemme myös miettineet sitä miten laajentaa kisaa hieman triathlon-tyyppisesti. Renkaidenheitto voisi olla hyvä kakkoslaji. Kolmoslaji on vielä mietintämyssyssä. Ehdotuksia?

Väinämöisen ihmetökötti

Minulla on nuha. Nenä valuu kuin kraana. Atshii. Ja ennen muuta sniisk.

Nuha ei kuitenkaan ole vielä blogikirjoituksen väärti, mutta Väinämöinen on. Nuha toimii tässä siis vain aasinsiltana.

Aloitetaan uudelleen. Minulla on nuha ja nenä valuu. Ja kun nenä valuu, täytyy niistää. Uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Ja kun niistää tarpeeksi pitkään ja nenäänsä pyyhkii koko pitkän päivän, sieraimet käyvät kipeiksi. Sitä illalla valittelin, ja mies siihen vastaamaan: "Laita Väinämöistä". Laitoin. Ja aamulla sieraimet olivat taas kuin uudet, valmiina kohtaamaan uuden Nessu-päivän.

Lause: "Laita Väinämöistä" kuuluu perheemme tärkeimpiin lääketieteellisiin termeihin ja hyväksi havaittuihin hoitomuotoihin. Hyttynen pistää ja pattia kihelmöi. "Laita Väinämöistä." Iho palaa ensiauringon kuumissa säteissä. "Laita Väinämöistä." Leipäveitsellä tulee vahingossa sohaistua haava käteen. Arvaattekin ehkä jo: "Laita Väinämöistä". Ja Väinämöinen auttaa.

Väinämöinen ei ole satuhahmo, vaikka siltä kuulostaakin. Tapasin hänet ensimmäisen kerran kesäkuussa 2006. Piusan hiekkakiviluolaston muuten tyhjällä parkkipaikalla. Siellä mies seisoi pienen telttakatoksen alla, myyntipöytänsä takana ja viittilöi minulle ja seurassani olleelle Anille, Villa Ottilian asiakkaalle, jolle olin esittelemässä Etelä-Viron nähtävyyksiä."Tytöt, tulkaapa maistamaan hunajaa", Väinämöinen huhuili. Ja menimme. Jos ei muuten niin nähdäksemme Väinämöisen hieman lähempää.

Väinämöinen on kieltämättä näky, jota ei hevin unohda; hän on kuin valkohapsinen ja valkopartainen shamaani, ja sehän hän tietenkin onkin – mehiläisten mestari ja hunajan haltia. Myyntihommissa hän käyttää rohdinpaitaa ja pellavaisia housuja, pirtanauhalla vyötärölle kurottuja. Ja päässään pellavaista kalottia. Mielenpainuvinta miehessä on kuitenkin kasvot, nauravaiset ja ryppyiset. Ja tuntuu että joka ryppy kasvoissa on ylöspäin pyrkivä. Silmät ovat kirkkaat ja tuikkivat huumoria ja hyvää tuulta ja salattua viisautta.

Väinämöinen on myös mitä mainioin kauppamies.  "Maistakaa tyttöset, maistakaa! Tässä on inkiväärihunajaa, mainiota flunssaan.  Eikö ole makeaa ja maukasta. Entä tämä, maistakaapa tätä sekoitusta, ja tätä ja tätä!" Silmäni osuu pieniin muovisiin purkkeihin,  joissa näyttää olevan tahmaista rasvaa.  Kysyn mitä niissä on ja Väinämöinen riemastuu: "Kuulepa tyttöseni, tässä purkissa on taikaa." Minä nauran. Ja Väinämöinen jatkaa: "Tämä on parhainta kasvorasvaa mitä maailmasta löytyy. Se silottaa rypyt ja nuorentaa ihon. Se parantaa haavat ja tasoittaa hyttysenpuremat. Ja jos sattuisi polttamaan ihonsa, tämä rasva tasoittaa punotuksen heti."

Minä nauran aavistuksen epäuskoisesti Väinämöisen vuolaille selvityksille ihmerasvansa ominaisuuksista. Kun paikalle saapuu hyttynen. Pistää minua käsivarteen ja poksauttaa siihen heti kutiavan ison paukuran. Minä totean, että tämähän tuli kuin tilauksesta. Kokeillaanpa nyt rasvan tehoa hyttysenpistoihin. Kokeilemme. Paukura katoaa lähes välittömästi. "Selge", totean. Ja teemme kaupat pienestä rasiasta Väinämöisen ihmetököttiä.

Rasian kyljessä on tarra, jossa on Väinämöisen ihmisnimi ja puhelinnumero. Väinämöinen neuvoo minua kirjoittamaan ylös numeron, sillä tökötti on niin rasvaista että pian tarra tulee irtoamaan ja katoamaan. En kirjoita, ja käy kuten Väinämöinen on ennustanut, yhteystiedot katoavat.

Tämä tapahtui siis kesällä 2006. Vuodet kuluivat ja Väinämöisen ihmetökötti paransi haavamme ja rohtumamme ja haljenneet kantapäämme. Se oli riittoisaa mönjää, mutta hiljalleen purkki alkoi kuitenkin uhkaavasti tyhjentyä. "Miksi en kirjoittanut sitä puhelinnumeroa ylös!" manailin useammin kuin kerran. Apteekista ostin varalle purkin haavasalvaa, joka näytti hieman ihmetökötiltä, ja sisälsi ihmetökötin tavoin hunajaa ja mehiläisvahaa. Mutta ei se toiminut samalla tavalla. Siitä puuttui se taika.

Koittaa elokuu 2013 ja Lüübnitsan sipulimarkkinat Peipsi-järven ääressä. Markkinat, jonne kerääntyvät kauppamiehet kautta Etelä-Viron. Ja siellä näen tutun hahmon, valkea parta on entisestään kasvanut ja hiukset hieman ohentuneet, rohdinpaita ja kalotti ovat samat. "Väinämöinen!" huokaan onnellisena ja kiskon Kimmoa mukanani. "Tule, tule! Väinämöinen on täällä!"

Väinämöinen ja erilaisia ihmetököttejä

Väinämöinen kertoo asiakkaalle hunajan hyväätekevistä vaikutuksista

Juttelemme Väinämöisen kanssa tovin. Kerron siitä miten hänen tököttinsä on ollut meidän suurin apu niin monessa vaivassa. Väinämöinen nyökyttelee päätään: "Mitä minä sanoin!" Ostamme uuden purkin vanhan rinnalle. Se on koostumukseltaan aavistuksen paksumpaa kuin ensimmäinen satsi. Mutta sekin toimii, jos ei ehkä kuitenkaan aivan yhtä hyvin kuin se ensimmäinen ja alkuperäinen ihmetökötti.

Ensimmäinen ja toinen ihmetököttipurkki

Lähdemme Nepaliin saman vuoden syyskuussa ja minulla on tuolloin kantapäässä avohaava, jota lääkitsen Ihmetökötillä. Seutula-Vantaan kentällä, saapuessamme turvatarkastukseen ja laittaessamme nesteitä minigrip-pusseihin,  huomaan, että tökötti on käsilaukussa, ei matkatavaroissa. Se on kuitenkin niin pieni purkki, että se menee luultavasti nesterajoituksista läpi. Mutta sitten huomaan Väinämöisen kuvan korkin päällä. Valkea pitkä parta, valkea virkattu kalotti ja tuima ilme. "Uups", totean Kimmolle, "Väinämöinenhän näyttää tässä joltain mullahilta. Purkki täynnä outoa mönjää ja purkin päällä mullahin kuva, ei hyvä." Nopeasti irrotan Väinämöistarran ja hätäpäissäni liimaan sen päiväkirjan kanteen. Ja siinä Väinämöinen matkustaa matkassamme koko Nepalin-matkan.

Väinämöinen matkaa Nepalissa päiväkirjani kannessa

Tällainen tarina Ihmetökötistä. Yllä olevassa tarrassa näkyy Väinämöisen nettisivut, joiden yhteydessä toimii myös nettikauppa. Vaikka Väinämöinen onkin tietäjä iänikuinen, on hän selkeästi myös kiinni tässä ajassa. Sivuilla kerrotaan myös Väinämöisen ihmisnimen olevan Villu Mahlak. Ehkä niin, mutta minulle hän tulee aina olemaan vain ja ainoastaan Viron Väinämöinen. Ihmemies.

Kun lapsuudenmuistot koputtavat ovelle

Päivä muutama sitten tuli meille asiakkaita, aviopari Suomesta. Varaus oli tehty booking.com -varauspalvelun kautta ja sen myötä tiesimme vain varaajan nimen ja osoitteen ja puhelinnumeron. Mikään niistä ei tuntunut erityisesti tutulta.

Ja niin asiakkaat tulivat. Soittivat ovikelloa ja minä avaamaan ovea. Siinä seisoo ovensuussa pariskunta, hieman yli kuusikymppinen mies ja hänen vaimonsa. Miehen silmät säihkyvät ja silmäkulmissa on pieniä naururyppyjä. Kädessä mies pitää vanhaa mustavalkoista valokuvaa ja ojentaa sen minulle kuin käyntikortin.

Minun ei tarvitse edes katsoa kuvaa kun äkkiä tiedän kuka ovella seisoo. Tuttu mies, poika, 47 vuoden takaa. Äkillinen tunnekuohu. Kyynelet ovat ryöpsähtää silmiin. Jorma! Ja mustavalkoisessa kuvassa olen minä, 47 vuotta sitten.

Tiina, Eero ja Ritva

Vietin lapsuudessani kaksi kesää Kiikassa, maalaistalossa, joka oli täynnä elämää ja eläimiä: lehmiä, sikoja, kalkkunoita, kaneja. Perheessä joka otti minut vastaan kuin oman tyttären. Jorma oli perheen kolmesta lapsesta nuorin, minua 7 vuotta vanhempi. Kaksi muuta sisarta, Arja ja Ritva olivat muutamaisen vuoden Jormaa vanhempia. Arja tuolloin jo aikuinen nainen.

Nuo lapsuuden kesät sisältävät lapsuuteni onnellisimmat muistot. Emme Jorman kanssa ollet varmoja siitä olinko kesälapsena vain muutaman viikon vai kauemmin. Muistoja kuitenkin tuolta ajalta on jäänyt paljon, poutaisia päiviä, heinäntekoa, arkiaskareita navetassa, sikalassa, keittiössä ja kasvimaalla. Sari-koira, kesy varis ja kettu aamu-usvaisen pellon reunassa. Irja-tädin vaatekauppa kylän keskustassa. Kun muut lapset leikkivät kauppaa, sain minä seistä ihan oikean kaupan tiskin takana. Hipelöidä värikkäitä uimapukuja. Taitella siististi miestenpaitoja takaisin muovikääreisiin. Laskea rahojakin.

Se on mielenkiintoista miten pienet asiat ovat syöpyneet mieleen, talon keittiö ja tupa, minun pieni vinttikamarini ja sen ikkunan alla olevat metalliset taitellut palotikkaat. Pääsisäänkäynti, jota käytettiin harvoin ja keittiön sisäänkäynti, jossa ovi kävi tiuhaan. Leikkimökki pihalla. Tie joka kaartaa talolle päätieltä, tehden yhdessä kohtaa neljänkymmenenviiden asteen mutkan.

Kun minä nyt luen romaania, joka sijoittuu maaseudulle, sijoitan alitajuisesti tapahtumat juuri näihin maisemiin. Kun Waltarin Vieras mies tuli taloon, tuli hän pitkin Sarkiantietä.

Olen näistä muistoista ikuisesti kiitollinen. Kaupunkilaislapselle kaikki oli uutta ja vierasta ja kiehtovaa ja välillä vähän pelottavaakin. Irjaa ja Eeroa ei enää ole, enkä voi heille kertoa mitä tämä kaikki minulle merkitsi. Uskon heidän kuitenkin ymmärtäneen sen miten tärkeitä nämä kesät minulle olivat. Ne eivät olleet vain pakoa kaupungista, vaan pakoa kaikesta siitä ahdingosta joka oli tuolloin minun arkielämääni. Pakoa vanhempien riitaisasta avioerosta ja isän menettämisestä. Pakoa tunteesta että minut oli hylätty. Kiikassa tunsin olevani osa suurta perhettä. Olevani kotona.

Kiitos Jorma että etsit minut ja tulit luoksemme kylään. Paljon muistin jo ennen käyntiäsi, nyt muistan vielä paljon enemmän. Lämmin kiitos vielä kerran. Ja rakkaita terveisiä myös Arjalle ja Ritvalle.

Pikku-Tiinalta