maanantai 18. lokakuuta 2010

Vielä jaksaa syksy hehkua

Tänään oli pullonpalautuspäivä - eli tiedossa oli retki Elvaan. Tarkkaan ottaen meidän piti vain koukata Elvan kautta Tarttoon, mutta kun saimme Elvasta kaiken hakemamme - ensi vuoden kalenterin ja minulle hautajaisvaatteet - päätimme jättää Tarton väliin ja lähdimme metsästämään syksyn viimeisiä värejä.

Mies ajoi, koira nautti ja minä kuvasin. Eli tuttu skenaario.

Ensimmäinen pysähdyksemme oli jo ennen Elvaa, Sassin korkealta mäeltä, josta aukesivat mahtavat syysmaisemat, väreiltään vahvat ja dramaattiset:

Minä siis kuvasin ja miksi en olisi, olivathan värit ja maisemat jälleen huikaisevan hienot


Koira nautti - hiihaa, vuorossa peltohepuli!

Ja mies ajoi. Huomatkaa myös takapenkkiläinen: Ai että peltohepuli? Kellä? Ai mulla? Oli vai?

Kuten sanottua, saimme asiat hoidettua kerrankin suhteellisen nopeasti Elvassa ja äkkiä olikin meillä käsissä vielä useampi auringontäytteinen tunti ihan vapaata aikaa. Kävimme ostamassa kartan Elvan Konsumista ja sitten etsimme paikan kartalta, jossa emme ole enneen käyneet. Se oli Puhja.

Paitsi että kun saavuimme Puhjaan huomasin siellä aikanani käyneeni Tupalan perheen kanssa. (Tupalan isännälle tiedoksi, että Puhja on se paikka missä oli Roope-baari ja ne naakat puussa, muistatko?!)

Puhjaan saapuessamme aurinko innostui paistamaan täydeltä terältään ja värjäsi koivuja kultaisiksi



Koivukuja keskellä peltoa

Koivukuja edestä nähtynä

Puhjan kirkko

Puhjasta kurvasimme kohti Võrtsjärveä ja sieltä meille perin tuttuun Rõnguun.

Rõngun kirkon torni on vastikään uusittu ja se kiilteli komeasti laskevassa auringonpaisteessa


Tällainen oli siis pullonpalautusretki, joka kiersi Otepäätä noin 20 - 30 km säteellä. Elva sijaitsee Otepäältä n. 22 km päässä, Puhja ehkä 31 km päässä ja Rõngu 18 km päässä. Eli aika lailla kotikonnuilla kierrettiin. Mutta pienikin vaihtelu virkistää.

Ja jos ei muuten, niin ainakin nämä värit. Ihan jo hirvittää ajatella että pian tämä väriloisto on mennyttä.

Mutta ei auta itku markkinoilla, nautitaan niistä niin kauan kun voidaan.

(Taisi tulla aika hötönen eli heppoinen kirjoitus tältä päivältä, mutta paremman puutteessa menkööt. Kuvat kuitenkin - luulisin - korvaavat tekstin sisällön puutteen.)


lauantai 16. lokakuuta 2010

Sataa lunta, sataa vettä, sataa pieniä rakeita

... ja kukas käski Open pellolta mennä hakemaan apetta.





 
Tänään tuli taivaalta lunta ja vettä ja sen verran pieniä rakeita, että ne pysyivät maassa muutaman tunnin. Maa on vieläkin samanlainen kuin yllä olevissa kuvissa.  Eilen jo taivaalta sateli jotain valkoista joka sitten jo katosi, mutta sitä ei lasketa.

Eihän tämä vielä talvea tee, mutta olkoon siltikin kalentereihin merkittynä tämän vuoden kohdalta ensilumen päiväksi: 16.10.2010

Tärkeä tiedonanto:

Älkää antako tämän säätiedotuksen häiritä teitä paneutumasta syvällisempiin aiheisiin!

Tänään kirjoitin myös Suuresta Nimikilpailusta, ja kovasti toivon että väki jaksaa miettiä ja paneutua asiaan! Lisää nimikilpailusta siis klikkaamalla  tästä.


Suuri nimikilpailu

Minä olen tässä jo pitkän tovin pyöritellyt Huvikummun nimiasiaa. Siis Võsun talomme, joka aukeaa keväällä asiakkaille. Mikä sen nimeksi?

Huvikumpu olisi muuten hyvä, mutta se saattaa johtaa harhaan asiakkaita. Ehkä jotkut olettavat Huvikummun olevan jollain lailla teemapuisto, jossa tapaa Pepin ja Herra Tossavaisen jne.

Koska minulla ei ole suurta intoa vetää saparoperuukkia päähän ja sukkia jalkaani, olen alkanut miettiä toista nimeä talolle.

Sitä oikeaa ei vain ole löytynyt - ehkä juuri siksi että Huvikumpu on ollut niin vahvasti päällimmäisenä.

Nimen pitäisi olla jollain lailla originelli, ja se on vaikeaa. Kun googletin muutamia mielessä pyörineitä vaihtoehtoja, löytyi usesalle nimelle kymmeniä vastineita Suomesta tai sitten maailmasta.

Nimen pitäisi kertoa jotain Huvikummun sijainnista meren rannalla, meren välittömässä läheisyydessä.

Nimi saa olla suomalainen, koska luultavimmin markkinoimme paikkaa pääsääntöisesti suomalaisille. Toisaalta kansainvälinen nimi olisi vielä parempi.

Tuleeko ehdotuksia mieleen?!!!

Julistan siis nimikilpailun! Nyt hieromaan älynystyröitä, ja laittamaan ehdotuksia. Jos joku ehdotuksista natsaa ja päätyy Huvikummun uudeksi viralliseksi nimeksi on tiedossa palkinto: vapaavalintainen A4-kokoinen valokuva valittuna Ottilia Visions -galleriasta.

Ohessa vielä pari kuvaa nimettävästä talosta, muistin virkistämiseksi ja mielikuvituksen siivittäjäksi:

Talo meren puolelta

Näkymää etupihalta tornille päin


Etupihaa kesäkuulta


Rantakuvia, eli merenrantaa, jonka läheisyyden soisin nimessä jollain lailla ilmenevän löytyy vaikkapa tästä: Rantatunnelmia

Itse olen tosiaan käynyt läpi erilaisia nimiä ja alla piiitkä lista mielessä pyörineistä.

Jos sinulle ei tule mieleen uutta nimeä, valitse näistä kolme suosikkia ja kerro!

Nyt siis porukalla nimeä pohtimaan!!!

Ja alla omat ajatelmat:


Huvikumpu


Herra Nilsson

Peppitossu

Herra Tossavaisen Talo

Meren Maja

Vesihiisi

Vesihiisi Villa

Villa Vesihiisi

Villa Vetehinen

Villa Veikeä

Veikeä Villa

Väläys

Villa Väläys

Vossikka

Võsun Vossikka

Kultaranta

Kultahiekka

Hiekkakulta

Rantakulta

Merihiekka

Merituuli

Tuulahdus

Tuulten Talo

Hyväntuulen talo

Villa Ofeelia

Villa Ofelia

Auringonlaskun talo

Auringonnousun talo

Paikka auringossa

Samettisanta

Samettiranta

Rantasametti

Aallonkuiske

Meren kuiske

Tuulentuiverrus

Rantasärkkä

Hiekkasärkkä

Tyyssija

Mielenrauha

Rauhamieli

Mielenrauhan Maja

Villa Poseidon

Ahdin valtakunta

Villa Vellamo

Vellamon villa

Päivänpaiste

Aallonkuiske

Punakulta

Kultapuna

Autere

Villa Auer

Horisontti

Kultainen Horisontti

Hepuli

Villa Hepuli

Unelmien Talo

Narnia

Xanadu

Camelot

Valhalla

Villa Valhalla

Valhalla Villa

Medeia

Medusa

Meredith

Eufooria

Euforia

Merenneidon maja

Virtaus

Villa Virtaus

Virtalähde

Villa Virtalähde

Virtapiiri

Virtapiirin Villa

Merivirta

Merivirran Maja

Taivaantuulen Talo

Mukava Maja

Meri Villa

Kaislikon kuiske

Sirri

Lokki

Albatrossi

Merilintu

Merilinnun maja

Tomera talo

Taivaankannen talo

Linnunrata

Tornitalo

Neidontorni

Lahdensuu

Talo Lahdella

Lahdenpoukama

Pieni Paratiisi

Pala Paratiisia

Taivasmeri

Meritaivas

Meritaivaan talo

Taivaanmeren talo

Tyynen Meren Talo

Maaginen maja

Villa Vilpitön

Vilpitön Villa

Villa Vilijonkka

Saukonpesä

Otter House

Sea Otter

Sea Otter House

Kaksi Saukkoa

Kahden Saukon majatalo

Two Otters’ House



torstai 14. lokakuuta 2010

180. valokuvatorstain haaste: Valokuva

Tämän valokuvatorstain tehtävä on 'valokuva'.

Minun kuvani valosta on eiliseltä Luhamaan suoreissulta:



Lisää värivalokuvia samalta suoreissulta löytyy täältä.

Ja lisää valokuvia valokuvista puolestaan täältä.

Luonto-Uunot Luhasoolla

Syksyhän ei ole syksy eikä mikään jos ei siihen kuulu suoreissua! Sanon rehvakkaasti, kuin parempikin luontoretkeilijä.

Totuushan on, että me kaksi kaupunkilaista olemme löytäneet Viron suot vasta runsas vuosi sitten - eihän meillä sitä ennen ollut mitään käsitystä siitä miten upea luontoelämys suo voi olla. Mutta hullaantuneita olemme, täysin höyrähtäneitä suoalueiden kauneuteen, rauhaan, tuoksuun ja väreihin.

Yhä meillä on hieman hakusessa leton ja rämeen ja muiden suotyyppien erot. Puhumattakaan kaikista suolla esiintyvistä kasveista. Meille ne ovat  tyyppiä: "punainen sammal", "nätti punainen varpu" ja "keltainen heinä järven rannalla."

Mutta oppia ikä kaikki. Olemme jo oppineet tunnistamaan karpalon, suopursun, rahkasammaleen ja kihokin. Mutta paljon on vielä arvailuiden varassa.

Se ei vähennä intoamme käydä suolla. Päinvastoin.

Kuluneella viikolla kävi meillä kylässä kanta-asiakkaamme Oulusta, biologi, lintu- ja luontomies. Terveisiä vaan Jussille! Ja Jussilta saimme vinkin lähteä Luhasoolle, joka on kokonaisuudessaan 800 ha suuri luonnonvarainen suojeltu suoalue lähellä Latvian rajaa.

Ilmakin oli juuri sopiva suoreissuun, aurinkoinen, vaikka epävakainen. Ja kyllä kannatti lähteä!

Tässä hieman tietoa Luhasoon luontoreitistä, napattu Eesti Maaturismin sivuilta:

Luhasoo
Latvian rajalla sijaitsevalla Luhasoolla on pitkospuilta helposti todettavissa suon eri kehitysvaiheet. Kaikkein vetisin on lettovyöhyke, joka on kämmeköiden suosima kasvupaikka. Vaihettumisuolle (=mesotrofinen) tyypillistä ovat mäntyjen ja järviruo´on sekä karpalon esiintyminen. Kohosuolle ominaisia ovat variksenmarja, tupasvilla ja suomuurain. Turvekerroksen jatkuva vahvistuminen kohottaa suon keskiosaa useita metrejä ympäristöään korkeammalle. Suon keskustassa on kolme kuljujärveä, niistä suurin on 7 hehtaarin suuruinen Mustjärv. Suojärvien vesi on tummaa, pehmeää ja hapanta. Se kelpaa juomavedeksi, mutta janoa se ei sammuta. Luhasoolla on myös useita kivennäismaasaarekkeita. Ne ovat jäänteitä entisistä korkeista kumpareista, jotka ovat pikku hiljaa hautautumassa turpeeseen. Suosaaret ovat perinteisesti olleet sotien aikaisia pakopaikkoja.


Ei Jussi turhaan Luhasoota meille kehunut. Sehän oli todella maisemiltaan monipuolinen suoalue. Mustjärvelle vievä ja järveä kiertävä reitti on kokonaisuudessaan 4,5 km pitkä.



Jo matkaan lähtiessämme huomasimme parkkipaikalla kyltin, joka kertoi, että perinteinen kierros katkeaa Keskmise Järven kohdalla. Majavat ovat keväällä padonneet vettä niin tehokkaasti, että pitkospuut ovat Keskmise Järven jälkeen parhaimmillaan metrin alla veden pinnasta. Kyltissä ehdotettiin kulkua Mustjärven ympäri, Saarelle ja siitä Keskimiselle järvelle. Mistä piti kääntyä takaisin samaa tietä.

Näin teimme.


Tästä reitti lähti liikkeelle

Ja jatkui ensin metsämaisemassa, sitten suon ja metsän välissä, suovahtavissa maisemissa (ja termi aivan täysin oma!) Eli maisemissa joissa hiljalleen korpi ja metsä antavat periksi kosteammalle maisemalle.


Matkan varrella oli runsaasti info-tauluja ja perheen miespuolinen Luonto-Uuno luki niitä tarkasti.

Perheen karvainen Luonto-Uuno ei paljoa perustanut kylteistä. Hän nautti elämästä ihan sellaisenaan.


Kaltaisillemme Luonto-Uunoille maailma on suuri ja ihmeellinen paikka. Tämäkin kasvi on vielä tunnistamatta.



Reitin edetessä koivut katosivat, männyt pienenivät, vesi ja kosteikot lisääntyivät, keltaiset punkkaripää-heinätuppaat lisääntyivät, ja sitten olimmekin jo suolla ja suojärvellä!

Metsätaipaleiden jälkeen saavumme Mustjärvelle, joka hiljentää jopa Latten - hetkeksi ainakin.


Uudet virolaiset ohjatut metsäreitit, joita hallinnoi RMK (vastaa Suomen metsähallitusta) ovat häkellyttävän hienoja!


Saaressa, eli suoalueiden keskellä olevassa korkeammassa lämpäreessä on maja, jossa voi yöpyä ja jossa voi valmistaa ruokaa.


Reitti alkaa muuttua vetiseksi. Pian on palattava takaisin samaa tietä. Majavat ovat päättäneet luoda tähän ihan oman kivan kosteikon.


Vielä yksi kuva Mustjärvestä, paluumatkalta.


Tällainen oli muutamalla kuvalla hahmoteltu Luhasoon reitti.

Arvata saattaa että ohessa on vain murto-osa hienoista matkakuvista. Ketä kiinnostaa sukeltaa syvemmälle suon maisemiin, voi tehdä sen klikkaamalla tästä: Luhasoon komeat syysmaisemat.

Kiva olisi jälleen kuulla ajatuksianne kuvista.

tiistai 12. lokakuuta 2010

Muistopäivä

Tänään on kulunut vuosi siitä kuin Silkkiuikkuni, Puuhkahäntäni, Surusilmäni nukkui pois.

Vuosi sitten istuin näihin aikoihin autossa, kylmenevä koira käärittynä huopiin, pienessä laatikossa auton takatilassa. Vierelläni punasilmäinen mies, joka ajoi autoa, ja takapenkillä hiljainen Kultainen Leijona. Veimme Ronjan Haapsaluun maan poveen.

Vuosi - yksi aikavana - jonka aikana on tapahtunut paljon. Onko siitä vasta vuosi? Niin paljon on tässä välissä tapahtunut!

Toisaalta, kun ajattelen Ronjaa, kun palautan mieleeni sen tuoksun, ainutlaatuisen ja ihanan - yksikään toinen koira ei ole tuoksunut Ronjan tavoin niin hyvälle, raikkaalle metsälle ja tuulelle ja auringolle - tuntuu että sen lähdöstä on vasta muutama päivä.

Ajattelin ensin kirjoittaa Ronjasta pitkälti, nyt se ei ole enää niin vaikeaa, kertoa hauskoja ja hassuja tapahtumia sen elämän varrelta. Meidän yhteisistä seikkailuista, retkistä. Neljätoista yhteistä vuotta, siihen aikaan mahtuu monenlaista.

Mutta nyt en haluakaan, en nyt. En pysty sittenkään.

Sillä muistoni rakkaasta ystävästäni eivät ole tällä hetkellä tilanteita tai tapahtumia. Eivät pysähtyneitä kuvia tai muistin videopätkiä.

Muistoni ovat käsissäni, ihon pinnassa. Muisto silkkisestä turkista, jota käsi puolihuolimattomasti silittää. Turkki, joka on yhtäältä pinnalta hieman karhea, toisaalta samettinen. Turkki, jonka sively tuottaa sanomattoman hyvänolontunteen. Ei tarvita sanoja. On vain tämä hetki. Sinä ja minä. Ja hyvä olo. Ollaan aina näin, eikö niin?

Lepää rauhassa uskollinen ystäväni. Ulkona tuulee ja myrskyää. Siellä missä sinä olet, on nyt rauhallista.



Syystuulen haistelija elämänsä viimeisessä syksyssä

maanantai 11. lokakuuta 2010

Kuinka minusta tuli Sumppi

Moro moro, se on poro!

Ei vaitiskaan. Se olen minä, Latte, kuten varmasti heti vetävästä aloituksesta ymmärsittekin.

On taas mennyt tovi siitä kun olen päivittänyt kuulumisiani. Johtokunta on ollut niin kiireistä ollakseen, että minun puheenvuoroni ovat jääneet väliin. Välillä ollaan menty Võsulle ja siellä tehty remppaa, joka sivumennen sanottuna on tylsää puuhaa, ainakin minun kannaltani.

Mutta koska Äiskä on kirjoittanut ihan riittämiin Võsusta ja rempasta jätän minä aiheen tällä erää väliin ja hyppään heti tähän päivään. Minähän olen tällainen Carpe Diem -filosofian kannattaja. Ennen oli ennen ja joskus on sitten joskus. Ja juuri nyt on se kaikkein tärkein hetki.

Olemme olleet jo viikon päivät Äiskän kanssa kahden kotona. Tai on meillä ollut vieraitakin, asiakkaita, mutta niitä ei lasketa pysyvään nuppilukuun. Ja meillä on ollut Äiskän kanssa ihan kivaa, ollaan tehty monta mukavaa metsälenkkiä. Yksi sellainen oli tänään. Ja siitä ajattelin kertoa enemmän.

Eilen oli harmaa päivä ja Äiskä luuli jo syksyn kauneimman terän menneen, vaan vähänpä Äiskä tiesi. Tänään oli taas hieno päivä, kirkas ja aurinkoinen.

Me lähdimme Linnavuorelle. Äiskä otti kameran mukaan ja sanoi haluavansa kuvata Linnavuorelta näkyviä maisemia. Se sopi minulle.

Linnavuori sijaitsee ihan Otepään keskustan läheisyydessä, ja on historiallisesti merkittävä paikka. Äiskä on siitä kirjoittanut aiemminkin, ja ketä kiinnostaa, voi lukea Linnavuoren historiaa klikkaamalla tästä: Linnavuoren historia.

Me ajoimme autolla keskustaan ja jätimme sen sinne parkkiin ja lähdimme matkaan. Ensin me ei kylläkään menty heti vuorelle - tai mäkihän se oikeasti on - vaan kierrettiin se ja lähdettiin metsään.
Ensin ohitettiin Otepään kirkko, joka oli oikein kuvauksellinen nätissä valossa, keltaisten vaahteroiden sitä ympäröidessä.


Tästä jatkettiin matkaa ja kierrettiin koko vuori - joka on siis yhä vain mäki - ja tultiin isolle aukiolle, jossa tehtiin koulutusharjoituksia. Oi että minä tykkään kouluttamisesta! Silloin saa nameja. Ja kiitosta. Eikä se ole homma eikä mikään, kun vaan jaksaa kuunnella mitä Äiskä huutelee. Tänään treenattiin pääsääntöisesti vain ja ainoastaan tänne-komentoa. Ja minähän tulin!



Täytyy myöntää, että joka arpa ei voittanut. Toisin sanoen, ihan joka kerta ei namia herunut, mutta olihan ne kiitoksetkin ihan mukavia. Tätä jatkui tovin.

Linnavuoren laaksosta tiemme vei kohti metsää, ja metsästä minä sitten vasta tykkäänkin. Oh jes. Oh boy. Metsässä on ihana rymistellä, ravata ristiin rastiin niin että risut rätisee ja tanner tömisee. Ja metsässä on niin paljon kutkuttavia hajuja, joista yksi rakkaimmista on mutalammikon viettelevä aromi. Ah että minä rakastan mutalammikoita.

Myös kepulat ovat ihan ehdottomia. Niitä ei yksinkertaisesti voi jättää noukkimatta. Mitä suurempi, sitä parempi. Tässä kuvassa minulla on sellainen keskikokoinen kepula, nautinnollinen retuutettava. Kokeilkaa!


Metsä koostuu siis useista minua suuresti inspiroivista elementeistä: hajuista, rahinasta ja kepuloista. Mutta yksi on ylitse muiden. Kuten jo mainitsin: mutalätäköt.

Mikä siinä onkaan niin viettelevää, ehkä se tuoksu, paksu, maanläheinen, rikas. Vai olisiko sittenkin se tunne, kun uppoaa mahaansa myöten ihanaan paksuun lietteeseen. Vai ehkä kuitenkin se tunne tassujen alla kun paksu kura tirsuu käpälöiden välistä. En osaa eritellä. Kyse on kokonaisvaltaisesta elämyksestä, jota yksinkertaisesti ei voi vastustaa.

Kun haistan mutalätäkön, pienikin kelpaa, on sinne syöksyttävä. Tänään löysin aivan hervottoman ihanan mega-lammikon. Jo kaukaa sen vahvat aromit tarttuivat sieraimiini ja lähdin kiihdyttämään kohti autuutta. Juuri ennen lammikkoa tapaan vielä ottaa voimaa, ponnistaa ja tehdä pitkän ilmalennon taivaalla, kuin liito-orava, ja sitten loppuhuipennus: lasku ja loiskaus ja LÄTS!

En ymmärrä miksi Äiskä ei rakasta mutakylpyjäni. Yleensä JIIIHAA-huutoani säestää Äiskän parahdus: OI EIIIIIII!!!

Niin tänäänkin.

Ja sitten sain kuulla, että en ole enää Latte, en Caffé Latte, en kultainen maitokahvi, en Kultainen Leijona. Vaan olen Sumppi. Meksikolainen kurasumppi. Ruikulilitku ja Mutakahvi. Myös termejä Metsäsika ja Haisuli käytettiin.

En ymmärrä mistä tämä nimipolitiikan vaihtelu johtuu?!

Kaksi suosikkiani - vaan ei Äiskän - yhdessä kuvassa: kurainen massu ja jättikepula

Yritin siinä sitten hyvitellä selvästi tuohtunutta Äiskää, tottelin ja tulin aivan viereen kävelemään. Olin valmis poseerauskuviin, hymyilin kameralle ja hiljalleen se Äiskäkin jo leppyi. Jotain se mutisi auton takapenkistä ja sen kangasverhoilusta.


Yritin lepyttää Äiskää poseeraamalla kauniisti kameralle


Ja profiili toisesta kulmasta, olkaa hyvät!


Metsästä matkamme jatkui Linnavuorelle, alkuperäiseen kohteeseemme. Äiskä puhisi ja puuskutti koko matkan ylös mäelle ja minä vedin Äiskää eteenpäin. Siitä se tykkäsi.

Onhan ne näkymät kieltämättä kaiken sen työn arvoiset, huikeat suorastaan. Minä nuuskuttelin remmin päässä etten tippuisi laaksoon ja Äiskä kuvasi. Tässä muutama otos laaksoon ja ympäristöön. Tuolla metsässä on se minun rakas mutalammikkonikin:




Komeat ovat maisemat, eikö vain?

Täältä vuorelta - joka siis yhä ja aina vaan on oikeasti mäki - me sitten hiljalleen laskeuduttiin takaisin ihmisten ilmoille ja autolle.

Viimeistä episodia on turha kertoa, arvanette sen. Kotiin päästyäni jouduin suihkun alle, ja se ei nyt ole kauhean kivaa. Jännää siinä kuitenkin oli se, että samalla kun minä vapauduin kurasta, se ikäänkuin siirtyi Äiskään. Kun me poistuimme suihkuhuoneesta olin minä puhdas ja Äiskä kurassa kainaloitaan myöten.

Että tällainen päivä minulla tänään. Toivottavasti myös teillä on ollut hyvä päivä!



Terveisin

Teidän Lattenne, nyttemmin myös Sumpiksi kutsuttu



Jälkikirjoitus: Äiskä on moneen kertaan sanonut, että blogissa täytyy aika ajoin olla vähän markkinointia, niin että ihmiset osaavat tulla Otepäälle ja ymmärtävät tänne tullessaan yöpyä juuri meillä, Villa Ottiliassa.

Laitanpa siis minäkin oheen vielä oman pienen markkinoinnillisen viestini. Ja se on tämä: kun tulette tänne, ja olette riittävästi nähneet niitä Johtokunnan esittelemiä nähtävyyksiä, lupaan minä puolestani näyttää teille ne todella parhaat mestat: messevimmät mutalammikot ja rouheimmat lehtikasat, joissa kieriskellä.



Koska siis lähdetään pitämään kunnolla hauskaa?!!! Mutakylvyt odottavat! - Sillä varoituksella, että päivän lopuksi Äiskä saattaa retuuttaa teidätkin suihkuun.