maanantai 11. lokakuuta 2010

Kuinka minusta tuli Sumppi

Moro moro, se on poro!

Ei vaitiskaan. Se olen minä, Latte, kuten varmasti heti vetävästä aloituksesta ymmärsittekin.

On taas mennyt tovi siitä kun olen päivittänyt kuulumisiani. Johtokunta on ollut niin kiireistä ollakseen, että minun puheenvuoroni ovat jääneet väliin. Välillä ollaan menty Võsulle ja siellä tehty remppaa, joka sivumennen sanottuna on tylsää puuhaa, ainakin minun kannaltani.

Mutta koska Äiskä on kirjoittanut ihan riittämiin Võsusta ja rempasta jätän minä aiheen tällä erää väliin ja hyppään heti tähän päivään. Minähän olen tällainen Carpe Diem -filosofian kannattaja. Ennen oli ennen ja joskus on sitten joskus. Ja juuri nyt on se kaikkein tärkein hetki.

Olemme olleet jo viikon päivät Äiskän kanssa kahden kotona. Tai on meillä ollut vieraitakin, asiakkaita, mutta niitä ei lasketa pysyvään nuppilukuun. Ja meillä on ollut Äiskän kanssa ihan kivaa, ollaan tehty monta mukavaa metsälenkkiä. Yksi sellainen oli tänään. Ja siitä ajattelin kertoa enemmän.

Eilen oli harmaa päivä ja Äiskä luuli jo syksyn kauneimman terän menneen, vaan vähänpä Äiskä tiesi. Tänään oli taas hieno päivä, kirkas ja aurinkoinen.

Me lähdimme Linnavuorelle. Äiskä otti kameran mukaan ja sanoi haluavansa kuvata Linnavuorelta näkyviä maisemia. Se sopi minulle.

Linnavuori sijaitsee ihan Otepään keskustan läheisyydessä, ja on historiallisesti merkittävä paikka. Äiskä on siitä kirjoittanut aiemminkin, ja ketä kiinnostaa, voi lukea Linnavuoren historiaa klikkaamalla tästä: Linnavuoren historia.

Me ajoimme autolla keskustaan ja jätimme sen sinne parkkiin ja lähdimme matkaan. Ensin me ei kylläkään menty heti vuorelle - tai mäkihän se oikeasti on - vaan kierrettiin se ja lähdettiin metsään.
Ensin ohitettiin Otepään kirkko, joka oli oikein kuvauksellinen nätissä valossa, keltaisten vaahteroiden sitä ympäröidessä.


Tästä jatkettiin matkaa ja kierrettiin koko vuori - joka on siis yhä vain mäki - ja tultiin isolle aukiolle, jossa tehtiin koulutusharjoituksia. Oi että minä tykkään kouluttamisesta! Silloin saa nameja. Ja kiitosta. Eikä se ole homma eikä mikään, kun vaan jaksaa kuunnella mitä Äiskä huutelee. Tänään treenattiin pääsääntöisesti vain ja ainoastaan tänne-komentoa. Ja minähän tulin!



Täytyy myöntää, että joka arpa ei voittanut. Toisin sanoen, ihan joka kerta ei namia herunut, mutta olihan ne kiitoksetkin ihan mukavia. Tätä jatkui tovin.

Linnavuoren laaksosta tiemme vei kohti metsää, ja metsästä minä sitten vasta tykkäänkin. Oh jes. Oh boy. Metsässä on ihana rymistellä, ravata ristiin rastiin niin että risut rätisee ja tanner tömisee. Ja metsässä on niin paljon kutkuttavia hajuja, joista yksi rakkaimmista on mutalammikon viettelevä aromi. Ah että minä rakastan mutalammikoita.

Myös kepulat ovat ihan ehdottomia. Niitä ei yksinkertaisesti voi jättää noukkimatta. Mitä suurempi, sitä parempi. Tässä kuvassa minulla on sellainen keskikokoinen kepula, nautinnollinen retuutettava. Kokeilkaa!


Metsä koostuu siis useista minua suuresti inspiroivista elementeistä: hajuista, rahinasta ja kepuloista. Mutta yksi on ylitse muiden. Kuten jo mainitsin: mutalätäköt.

Mikä siinä onkaan niin viettelevää, ehkä se tuoksu, paksu, maanläheinen, rikas. Vai olisiko sittenkin se tunne, kun uppoaa mahaansa myöten ihanaan paksuun lietteeseen. Vai ehkä kuitenkin se tunne tassujen alla kun paksu kura tirsuu käpälöiden välistä. En osaa eritellä. Kyse on kokonaisvaltaisesta elämyksestä, jota yksinkertaisesti ei voi vastustaa.

Kun haistan mutalätäkön, pienikin kelpaa, on sinne syöksyttävä. Tänään löysin aivan hervottoman ihanan mega-lammikon. Jo kaukaa sen vahvat aromit tarttuivat sieraimiini ja lähdin kiihdyttämään kohti autuutta. Juuri ennen lammikkoa tapaan vielä ottaa voimaa, ponnistaa ja tehdä pitkän ilmalennon taivaalla, kuin liito-orava, ja sitten loppuhuipennus: lasku ja loiskaus ja LÄTS!

En ymmärrä miksi Äiskä ei rakasta mutakylpyjäni. Yleensä JIIIHAA-huutoani säestää Äiskän parahdus: OI EIIIIIII!!!

Niin tänäänkin.

Ja sitten sain kuulla, että en ole enää Latte, en Caffé Latte, en kultainen maitokahvi, en Kultainen Leijona. Vaan olen Sumppi. Meksikolainen kurasumppi. Ruikulilitku ja Mutakahvi. Myös termejä Metsäsika ja Haisuli käytettiin.

En ymmärrä mistä tämä nimipolitiikan vaihtelu johtuu?!

Kaksi suosikkiani - vaan ei Äiskän - yhdessä kuvassa: kurainen massu ja jättikepula

Yritin siinä sitten hyvitellä selvästi tuohtunutta Äiskää, tottelin ja tulin aivan viereen kävelemään. Olin valmis poseerauskuviin, hymyilin kameralle ja hiljalleen se Äiskäkin jo leppyi. Jotain se mutisi auton takapenkistä ja sen kangasverhoilusta.


Yritin lepyttää Äiskää poseeraamalla kauniisti kameralle


Ja profiili toisesta kulmasta, olkaa hyvät!


Metsästä matkamme jatkui Linnavuorelle, alkuperäiseen kohteeseemme. Äiskä puhisi ja puuskutti koko matkan ylös mäelle ja minä vedin Äiskää eteenpäin. Siitä se tykkäsi.

Onhan ne näkymät kieltämättä kaiken sen työn arvoiset, huikeat suorastaan. Minä nuuskuttelin remmin päässä etten tippuisi laaksoon ja Äiskä kuvasi. Tässä muutama otos laaksoon ja ympäristöön. Tuolla metsässä on se minun rakas mutalammikkonikin:




Komeat ovat maisemat, eikö vain?

Täältä vuorelta - joka siis yhä ja aina vaan on oikeasti mäki - me sitten hiljalleen laskeuduttiin takaisin ihmisten ilmoille ja autolle.

Viimeistä episodia on turha kertoa, arvanette sen. Kotiin päästyäni jouduin suihkun alle, ja se ei nyt ole kauhean kivaa. Jännää siinä kuitenkin oli se, että samalla kun minä vapauduin kurasta, se ikäänkuin siirtyi Äiskään. Kun me poistuimme suihkuhuoneesta olin minä puhdas ja Äiskä kurassa kainaloitaan myöten.

Että tällainen päivä minulla tänään. Toivottavasti myös teillä on ollut hyvä päivä!



Terveisin

Teidän Lattenne, nyttemmin myös Sumpiksi kutsuttu



Jälkikirjoitus: Äiskä on moneen kertaan sanonut, että blogissa täytyy aika ajoin olla vähän markkinointia, niin että ihmiset osaavat tulla Otepäälle ja ymmärtävät tänne tullessaan yöpyä juuri meillä, Villa Ottiliassa.

Laitanpa siis minäkin oheen vielä oman pienen markkinoinnillisen viestini. Ja se on tämä: kun tulette tänne, ja olette riittävästi nähneet niitä Johtokunnan esittelemiä nähtävyyksiä, lupaan minä puolestani näyttää teille ne todella parhaat mestat: messevimmät mutalammikot ja rouheimmat lehtikasat, joissa kieriskellä.



Koska siis lähdetään pitämään kunnolla hauskaa?!!! Mutakylvyt odottavat! - Sillä varoituksella, että päivän lopuksi Äiskä saattaa retuuttaa teidätkin suihkuun.



8 kommenttia:

Maris kirjoitti...

Hienoa ruskatunnelmaa syysauringossa! Viisaat sanovat, että valaistuksessa piilee hyvän kuvan avain, ja taitaa siinä jotain totuutta olla. Latte leikkimässä vaahteranlehdissä - mahtavaa!

Nimetön kirjoitti...

Voi Latte hyvä - kunnon mutalätäkkö on joka koiran onni ja autuus. Nauti niistä aina kun voit. Jo taivaallisille nummille siirtynyt Ben-koirakin yleensä äkkäsi jo kaukaa pienimmänkin mutapläntin ja varoittamatta pisti yleensä siihen mahalleen maate. Pläts. Josta yleensä sitten myös seurasi kotona suihkutus. Mutta ei kai sitä mudasta huokuvaa tuoksua ja fiilistä tassujen alla voita mikään, koska sama kurarumba jatkui seuraavalla kierroksella öklöstä suihkusta huolimatta. That's life.

terveisin Jaana

OnuKoo kirjoitti...

Terve Sumppi! Otetaan reipas metsälenkki, sulle lätäkkö ja mulle Pühajärven altaat :)

emo kirjoitti...

Entinen koiramme Alex lähettää terveiset koirien taivaasta: te ette tiedä mitään kurakon autuudesta, ellette ole läiskäyttäneet itseänne pellolle levitettyyn sian lietelantaan!

marita kirjoitti...

KuraLatte,pikiLatte,räkäLatte,ihan kaikki käy!!Sä saat tolla elämisen vimmalla, yhdistettynä luojanluomaan suhteettomat mittasuhteet saaneeseen koirakroppaasi,meidät aina surunsekaiseen mielihyväntunteeseen!!YMMÄRRÄTKÖ LATTE?!!On vaan niin pirun ikävä..Niinkin lyhykäisen tuttavuutemme jälkeen.Latte,sun fiilikset sai aikaan välittömästi alkavan toipumisen kamalasta kahdenviikon räkätaudista.Jotta, KIITOS YSTÄVÄ! ja VOIMAHALI!

Tiina Linkama kirjoitti...

Marita-täti, minäkin muistelen sinua aina haikeudella. Meillä oli niin nastaa ja sinulla on hyvä ymmärrys meistä karvakorvista. Eipä silti, ne namutkin olivat vallan bueno, vaikka kuivia suolasilakoita en sitten saanutkaan syödä kuin yhden. Lähetä terveisiä myös Juha-sedälle, minulta

eli Lattelta

PS. Johtokuntakin haikailee peräänne ja toivoo uusintavisiittiä! Vaikkei näillä ilmoilla voidakaan enää istua terassilla ihanista kesäilloista nauttien.

Tiina Linkama kirjoitti...

Maris - ei ihme että suomeksi foto on valokuva. Valohan on kuvassa aina pääroolissa.

Jaana - kiitos viestistäsi! Sanasi lohduttivat, that's life, and I like it! T. Latte

OnuKoo - anyday. Koska lähdetään liikkeelle? T. Latte

emo - Aah kuinka minua kiehtookaan ajatus sian lietelannasta! Saankohan ensi yönä unta kun siitä unelmoin. T. Latte

Suski kirjoitti...

Täältä löytyy yksi mutatoveri! =) Gria kiertää asfaltilla olevat lätäköt, mutta metsässä oleviin lätäköihin (eli yleensä varsin mutaisiin) on ihan pakko mennä kahlaamaan.