tiistai 23. kesäkuuta 2009

Runo äidille

Siinä me seisomme
äitiemme tyttäret
kiinatossuissa
hippimekoissa
miesten pikkutakeissa
maihinnousukengissä.

Tatuoinnit olkapäässä
ipod korviin juurrutettuna.

Siinä me seisomme, äitiemme tyttäret,
vahvoina, uusina,valmiina
uhkeina ja upeina.

Ja yhä etsien.

Keitä me olemme? Auta! Äiti!

Älä jätä!

5 kommenttia:

mm kirjoitti...

Upeita runoja. Herkkiä runoja.

Kuka saisi kaikki maailman tyttäret uskomaan, että he ovat aina uhkeita ja upeita... Kuka rohkaisisi elämään...

Tiina Linkama kirjoitti...

Kiitos mm, aamulla herätessäni oli ensimmäinen ajatus, että poistan nämä kaksi runoa, jotka syntyivät yön ja aamun pikkutunneilla. Kun en ole paljoakaan runoilija.

Päätin, että olkoot. Ainakin toistaiseksi. Jos itsekritiikki käy liian kovaksi, poistan sitten.

Tämä äiti-runo on omistettu paitsi omalle äidilleni, myös Kerstenille ja tämän äidille.

Mietin miten upea ja uhkea Kersten valmistumisjuhlissaan oli.

Ja mietin hänen äitiään. Joka oli niin ylpeä tyttärestään, mutta ei sanonut mitään. Oli hiljaa vain takana.

Me olemme niin ollaksemme, luulemme olevamme keitä olemme, omista ansioistamme. Ja unohdamme kiittää äitejämme, noita ihmeellisiä naisia, joiden ansiosta me todellisuudessa olemme juuri sitä mitä olemme.

Kersten kirjoitti...

Tiina, kirjoitat runoja liian harvoin! Poistaminen kielletty.

Siili kirjoitti...

Äitiruno oli Runo - isolla alkukirjaimella. Herätti tunteet, herätti kyyneleet silmiin. Ja ajatukset kahteen omaan tyttäreen sekä edesmenneeseen äitiin. Jatkumo.
Herätti myös huomaamaan, että äitiin kohdistuva ikävä ei katoa, ei vielä keski-iässäkään. Kokonaan.
Hyvää juhannusta Tellulle ja Miähelle. Niin - ja koiruuksille kans. Täälläkin yksi Latte-fani.

Tiina Linkama kirjoitti...

Siili on ymmärtänyt intuitiivisesti juuri sen ajatuksen, mitä runollani ajoin takaa. Ikävä äitiin ei katoa koskaan, ei keski-iässäkään.

Vaikka me olisimme muuten miten uhkeita ja itsevarmoja ja maailman valloittajia, kuten moni varsinkin nuoruuden hormonimyrksyissä kokee olevansa, olemme silti aina, jossain osaa sydäntämme se pieni tyttö, joka ihmisvilinässä pelkää kadottavansa äidin käden.