Rohkeasti mennä sinne minne ei olla aikaisemmin menty

Muistattehan vanhan hyvän Star Trek -sarjan, joka alkoi aina lupaavasti: "Space the final frontier. These are the voyages of the starship Enterprise. Its continuing mission, to explore strange new worlds, to seek out new life and new civilizations. To boldly go where no man has gone before."

Meidän kolmen hengen retkikuntamme ei ehkä valloita uusia planeettoja tai seikkaile ulkoavaruudessa, mutta meilläkin on ollut koko Viron aikamme pyrkimys löytää täältä paikkoja, joissa emme ole aiemmin käyneet. Enterprise-aluksen tehtävää on palvellut lähinnä Kimmon vanha Jeep tai minun Punainen Ranskattareni.  Ja suippokorvaisen Spockin sijasta toimii apurinamme ensimmäinen perämies, Latte Lörppäkorva.

Tähtikarttaa emme tarvitse navigointiin, mutta Eesti Teedeatlas 2013-2014 -karttakirja on mainio apuväline.  Kahdeksassa vuodessa olemme kiertäneet lähes kaikki hiemankin tunnetummat luontonähtävyydet, joten meille tuntemattomien seutukuntien löytämiseen tarvitaan hieman paneutumista. Se käy seuraavasti: avataan karttakirja ja etsitään sieltä summamutikassa ikoni, joka markkeeraa luontopolkua – kaksi tikku-ukkoa reput selässä. Ja sitten lähdetään etsimään ko. luontokohdetta.

Ja miltei aina löydämme jotain ainutlaatuista ja ennenkokematonta. Opimme jotain uutta. Ja palaamme kotiin voittoisina ja iloisina kuin Enterprisen miehistö konsanaan. Suosittelen kaikille!

Toissa päivänä avasin jälleen Eesti Teedeatlaksen ja tälläsin sormeni kahden tikku-ukon päälle. Ne löytyivät karttakirjasta sivulta 91, ruudusta D1. Soontaga. Sinne.

Soontaga eli summittaisesti käännettynä Suontakainen tai Suontakunen on pikkuruinen paikkakunta, jonka läpi olemme ajaneet usein matkalla Tõrvaan. Mutta se on yhtä lailla 1226 hehtaaria käsittävä luonnonsuojelualue, joka koostuu suurista metsäalueista, Väike Emajoesta ja Saeveskin tekojärvestä. Soontaga sijaitsee Valgan alangolla, Otepään ja Sakalan ylänköjen välissä.

Luontopolku itsessään kulkee hieman alta 4 kilometrin matkan läpi useiden metsätyyppien. Se on helppokulkuinen ja hyvin viitoitettu. Matkan varrelta löytyy myös useita infotauluja, joissa kerrotaan metsien elämästä, puiden iästä, kasvustosta ja eläimistöstä.

Soontaga-luontoreitti on hyvin viitoitettu ja kulkee metsien läpi sekä seurailee pätkän Väike Emajokea

Ei voi kuin ihailla RMK:n eli Viron metsähallituksen tekemää hyvää työtä. Opastettuja luontoreittejä on  kaikkialla Virossa. Ne ovat yleensä erinomaisesti hoidettuja, retken alkupäästä löytyy useimmiten parkki- ja grillipaikka, kartta ja puuceet. Grillipaikalla  on yleensä valmiina odottamassa valmiiksi pilkotut puut ja puuceessä parhaimmillaan jopa wc-paperit. Aivan uskomatonta.

Opimme opastauluista että alueella kasvaa mm. yli 300 vuotta vanhoja mäntyjä. Sen eläimistöön kuuluvat ilvekset ja majavat, saattaapa alueen läpi vaeltaa myös läpikulkumatkalla olevia susia. Linnustoon kuuluvat metsot, sääkset ja mustahaikarat. Ja kasvustoon taas kylmänkukat (pulsatilla patens) ja näsiät. Kaikki edellämainitut kuuluvat EU:n luonnonsuojeluohjelma NATURA 2000:n rauhoitettujen lajien joukkoon.

Matkalla näimme suuria haukkoja, majavan piiloutumassa pesäänsä. Sinivuokkoja, leskenlehtiä, näsiöitä. Kurkimme kirkkaaseen lähteeseen, nuuhkimme metsän tuoksuja ja kuuntelemme sen ääniä. Ensimmäinen perämies Latte Lörppäkorva teki uupumatta tutkimusretkiä lähiseuduille ja kävi myös varoittamassa meitä Emajoen rannalla kykkivästä kalastajasta. Varmuuden vuoksi.

Ensimmäinen perämies Latte kartoittaa lähiseutuja

Tässä on kartoitettu hetki sitten kurapuro

Luonto ja sen ihmeelliset värit

Näkymää Väike Emajoelle

Kimmo kiinnostui nähdessään metsässä sammalten peittämiä vanhoja kuoppia. Minä ajattelin niiden olevan vain kaatuneiden puiden juurien jättämiä koloja. Mutta Kimmo arveli niiden olevan vanhoja poteroita. Opastaulu tiesi kertoa Kimmon arvanneen oikein.

Vuonna 1944 käytiin Väike Emajoen läheisyydessä kaksi viikkoa kestänyt tulitaistelu. Saksalaiset joutuivat perääntymään idästä päälle tulevien neuvostojoukkojen alta. Tulitaisteluissa sai osansa myös metsä ja puihin uponneet sirpaleet ovat hankaloittaneet myös metsänkunnostustöitä.

Vanha II. maailmansodan aikainen potero

Opastauluista selvisi myös se, että neuvostovuosina harrastettiin puiden lypsämistä. Mäntyjen kylkiin vuoltiin uria, joita pitkin valutettiin pihkaa astioihin. Pihkaa käytettiin tuolloin mm. tärpätin valmistukseen. Nyttemmin Virossa ei enää puita näin rääkätä.

Hyvin lypsetyt puut kuitenkin olivat säilyneet ja kestäneet kovan kohtelun. Männyt seisoivat ylväinä kurotellen taivaisiin, vaikka kyljissä oli tällaisia toteemikuvioita:

Toteemipuu muistona ajasta jolloin pihkaa valutettiin männyistä

Luonnonvarainen näsiä

Soontaga-kävelylenkki vei aikaa n. 2 tuntia. Antoisa ja opettava luontoelämys jälleen kerran.

Kotimatkalla luontoelämystä täydensi kolme tien poikki loikkivaa peuraa. Onneksi Captain Kirk Linkama oli puikoissa ja valppaana. Ensimmäinen perämies Latte Lörppäkorva sen sijaan veteli tukevasti snarkkaa takapenkillä. Siinä missä me olimme kulkenee neljä kilometriä, oli ensimmäinen perämies taivaltanut matkaa luultavimmin reilut 10 kilometriä.

Vanha intiaaneilta opittu temppu. Kuunnellaan korva maassa onko lähiseuduilla vierasta elämää.

Soomaa National Park - luonnon oma seikkailupuisto

Ja taas on maa valkeana. Pakkasta pari astetta. On nämä ihmeellisiä nämä nykyiset säätilanvaihtelut. Enpä usko tämän valkeuden kauaa tälläkään erää kestävän.

Mutta palataan ajassa noin viikko taaksepäin, kun elettiin vielä kevättä riemurinnoin. Aurinko paistoi kuumasti ja ilman täytti lintujen sirkutus. Oli juuri sopiva päivä lähteä reissuun, tällä kertaa Soomaan kansallispuistoon ja siellä Riisan suolle.

Latte eilen kertoikin, että olemme tänä vuonna tehneet jo kaksi suokäyntiä koko perheen voimin, ne tähän lähistölle eli Valgesoolle. Nyt lähdin sitten hieman kauemmas, ja tällä kertaa jäivät perheen miehet kotiin.

Soomaan kansallispuisto on suuri suojelualue joka sijoittuu noin summittaisesti Viljandin ja Pärnun väliin. Se on tunnettu hienoista suoalueistaaan ja yhtä lailla viidennestä vuodenajastaan. Ne neljä perinteistä kun ovat kevät, kesä, syksy ja talvi. Soomaan viides vuodenaika on sitten tulva.

Eikä tulvilta tänä vuonnakaan ole vältytty vaikka veden pinta onkin matalammalla kuin yleensä tulva-aikaan.

Soomaa toivottaa kuitenkin tulvat tervetulleiksi - kanoteeraus tulvien peittämillä pelloilla kun on yksi virolaisten lempiharrastuksista. Tarkistin juuri Soomaan omilta englanninkielisiltä sivuilta että Soomaa julisti viidennen vuodenajan eli tulvan alkaneen virallisesti 27.3. eli noin neljä päivää oman reissuni jälkeen. Märkää oli nytkin mutta vesi ei ollut vielä noussut teille ja Riisan suolla pääsin kulkemaan myös kuivin jaloin.

Veden pinta lienee viime päivinä noussut tästä lisää

Yksinäinen hiisi ei ole vielä tyystin veden saartama

Raudna-joki on piripintaan täynnä vettä

Soomaan upeutta on vaikea kuvata. Se pitää itse kokea. Periaatteessa suuren puiston läpi kulkee muutamia viivasuoria teitä, ja jos vain niitä pitkin ajelee, ei oikeastaan näe paljoakaan. On pysähdyttävä ja lähdettävä pääteiltä syrjään, lähdettävä varsinaisille suoreiteille, joita on useita. Ingatsi, Öördi, Riisa ja Karukose tulevat nopeasti mieleen.

Suoretkeily kuulostaa vaivalloiselta, mutta ei sitä kuitenkaan ole. Sillä ohjatuilla kävelyreiteillä on pitkospuut tai paremminkin lautatie, jota pitkin pääsee kulkemaan vaivattomasti. Esimerkiksi Riisan suolla on lautatien alkuosa uusittu ja levennetty niin, että suolle pääsee tarvittaessa lastenrattaiden tai pyörätuolin kanssa.

Soomaalla voi törmätä tällaiseenkin näkyyn. Kuvan vasemmassa reunassa kylttejä,  jotka ohjaavat eri suotaipaleille

Riisan suo on Otepäältä tultaessa se kaikkein laitimmainen suo eli sinne päästäkseen on ajettava koko kansallispuiston läpi. Se kuitenkin kannattaa, sillä Riisan reitti on hieno useammastakin syystä. Ensinnäkin varsinainen lautatie alkaa heti parkkipaikalta. Toisille soille kun täytyy usein kulkea jonkinmoinen matka korvessa ennen varsinaisen suon alkua. Toiseksi lautatie tekee ympyrän, eikä kulkijan tarvitse tulla takaisin omia jalanjälkiään pitkin. Ja kolmanneksi, Riisan reitillä pääsee hyvin tutustumaan eri suotyyppeihin. Kesällä aapasuolla, reitin kauimmaisessa pisteessä, kasvaa lumpeita. Suojärvet tai pienet lammet ovat muutenkin ihmeen kirkkaita ja kauniita heijastellen pieniä mäntyjä ja taivaan sineä.

Kokonaisuudessaan Riisan reitti on n. 5 km pitkä.

Tästä se lähtee liikkeelle

Tie kulkee monen eri suotyypi läpi

Kasvuvyöhykkeet on helposti havaittavissa

Suon kasvillisuus on kiehtovaa niin väriensä kuin muotojensa puolesta

Suojärvet ovat ihmeen sinisiä

Punaista sammalta

Soiden värikylläisyys on häkellyttävää

Kuka uskoisi että tämäkin näkymä on kuvattu maaliskuussa!

Riisan reitti tekee ympyrän ja se ääripään aapasoilla kasvaa kesällä lumpeita

Selfie

Pieni näköalatorni reitin keskivälissä

Koko päivähän tähän reissuun kaikkine ajeluineen sitten meni. Mutta oli se sen arvoista. Suot ovat niin äärettömän hienoja paikkoja. Ja Soomaa on aina näkemisen ja kokemisen arvoinen! Oli kevät, kesä, syksy, talvi tai tulva.

Latte bloggaa: Perhoset on hupsuja - ja suolla on kivaa

Hojo hojo, se olen minä, Latte, teidän karvainen kommentaattorinne.

Kuis teillä sujuu? Meikällä menee ihan jees. Mikäpä sitä tällaisen elämänriemuisen koirapojan on ollessa kun aurinko paistaa ja perhoset ilmassa leikkiä lyö.

Perhonen se muuten on ihan hassu asia. Suorastaan hupsu. Se mennä väpättää vähän sinne ja tänne, ilman sen suurempaa lentosuunnitelmaa. En osaa oikein päättää, että pitäisikö niistä suuren pienen koirapojan oikeastaan välittääkään. Maailmassa kun on niin paljon kaikenlaisia outoja ja hupsuja asioita, joiden syvin merkitys jää meikältä aina hieman arvelujen varaan. Niinko hyttynen? Kuka senkin on keksinyt? Ja miksi?

Miksi minä muuten rupesin perhosista kirjoittamaan? Ai niin, siksi että niitä näkyy nyt paljon. Ja pari viikkoa sitten, kun me lähdettiin Johtokunnan kanssa suolle, niin siellä niitä vasta näkyikin. Ja yksi yritti kovasti laskeutua meikän kuonolle, ja se oli myös hyvin kummallista.

Ne perhoset väpättää niin lujaa ettei niistä edes kunnon kuvaa saa

Nuin. Nyt olen käsitellyt perhoset. Siirryn otsikon kakkosasiaan, eli suohon. Joku sanoo: suo siellä, vetelä täällä, mutta se on taas sitä ihmisten pohdintaa. Sitten sanotaan, että joku on ihan suoruma. Taas täysin käsittämätöntä meikälle. Minä sanon: suo on kiva asia. Ihan älden kiva. Ja tässä asiassa Johtokuntakin on ihan samaa mieltä kanssani.

Kerron siis suoreissustamme. Kahdesta, jos tarkkoja ollaan. Molemmat samalle suolle, nimeltänsä Valgesoo. Aikas lähellä Otepäätä. Vielä lähempänä sellaista kaupunkia kuin Põlva.

Sinne suolle mennään autolla, Iskä ajaa, Äiskä höpöttelee vieressä ja minä istun auton takapenkillä turvavöissä ja otan rennosti. Kun aikansa ollaan ajettu, Otepäältä sellaisen tunnin verran, tullaan metsään ja laitetaan auto parkkiin. Ja sitten lähdetään menemään.

Jokainen suo on vähän omanlaisensa. Sekin on jännää. Mutta yhteistä niille kaikille on se raikas ilma ja aikas jännä värimaailma. Ja sitten on kans jännää, että siellä suolla voi kulkea puisella tiellä.Ettei jalat tai tassut kastu. (Niinko se nyt mua yhtään haittaisi!)

Teen suotutkimusta, tarkkaa puuhaa

Siellä suolla oli tällainen jännä raami. Mutta ei se ollut riittävän iso mulle. Hieman jäi peffasta yli raamin.

Kuten jo kerroinkin niin tää Valgesoo oli niin kiva paikka, että käytiin siellä ihan kaksi kertaa parin viikon sisällä. Johtokunta halusi nähdä josko suo olisi muuttunut sinä aikana. Minähän sanon aina tällaisille tutkimusretkille että jee, mennään vain.

Jälkimmäisellä kerralla aurinko paistoi, jos mahdollista vielä nätimmin, ja Äiskä loikki sillä lautatiellä ihan innoissaan ja räpsi lisää vaan kuvia. Se tulee sellaisesta näköjään kovasti onnelliseksi. Ilmeisesti senkin mielestä suo ON kiva asia.

Ja tässä me sitten kuljetaan siellä punaisessa maastossa

Äiskä se sitten tykkää kuvata näitä suon kasveja.

Tää on vaivero.  Se on hassu kasvi. Vastavaloon ihan punainen, mutta myötävaloon vaan ruskea.

Mä en saa suolla olla vapaana. Kerta se on luonnonsuojelualue ja kerta vois muuten tapahtua jotain kurjaa

Tämmöttiikin siellä oli

Mun Iskä on kauheen pitkä ja moniulotteinen

Niin että ei mulla sitten muuta. Kuhan nyt kerroin että kaikkee jännää täällä voi tehdä, vaikka lunta nyt ei enää olekaan. Niinko mennä suolle helmikuussa tai maaliskuussa. Ja nähdä perhosia. Hyttysistä ei ole niin väliä. Eikä niitä siellä ollutkaan.

Sen pituinen se. Ciao

teidän Lattenne

Minä