Mustavalkomaanantain #79. haaste: negatiivi

Tämän viikon haaste mustavalkomaanantaissa oli erinomaisen mielenkiintoinen! Kuva-aihe sai olla mikä vain, mutta kuvan piti olla negatiivi.

Ensin hieman mietin, että turhaa kikkailua, mutta kun vauhtiin pääsin hihkuin innosta - tällä negatiivisuudella kun saa välillä aivan uskomattoman hienoja efektejä!

Osallistun haasteeseen alla olevalla kuvalla:

Narcissos

Ohessa myös muita negatiivisia haastekandidaatteja:

Vaahteranlehdet

Musta kuu nousee

Aivan uusi perhoslaji

Kalpea krysanteemi

Muita negatiivisia kuvia voi katsoa täältä: Mustavalkomaanantai

Tiina humpsahtaa Tarton viherkeitaaseen

Minulla oli tänään ns. sovittu tapaaminen! Ja miten miellyttävä sellainen!

Otepääläinen, nyttemmin vantaalainen ystävättäreni Kersten oli Back in Town, joskin vain lyhykäisesti. Ja 'town' oli tällä kertaa Tartto, ei Otepää. Kun vuorella ei ollut tällä erää aikaa tulla Muhamedin luo, hyppäsi tämä Muhamed aamulla bussiin ja matkasi Kerstenin luo - näin luovasti ilmaistuna ja metaforia hämmentäen.

Tapasimme Tarton rautatieasemalla kello 10.00 mikä jätti meille kolme tuntia aikaa käydä kahvilla ja päivittää kuulumisiamme. Aivan liian lyhyt aika, sanon minä.

Kahvilaa ei oltu etukäteen sovittu joten lähdimme lompsimaan kaupungille ja samalla kävi juttu kovaa tahtia. Minä kerroin Võsun ostosta ja Kimmon Brysseliin lähdöstä ja samalla me vaan kävelimme eteenpäin. Kahviloita tuli ja meni mutta me vaan jatkoimme matkaamme, välilä Emajoen rannoille ja siitä eteenpäin. Oli niin paljon puhuttavaa että ei ollut edes aikaa pysähtyä.

Kunnes tulimme kasvitieteellisen puutarhan kohdalle. Poikkesimme sisään, ja minä ajattelin, että puutarha on nopeasti kierretty. Ja samalla jutustelu jatkui. Nyt oli jo Kerstenin vuoro kertoa omista kuulumisistaan, opinnoistaan, reissustaan Ameriikan Yhdysvaltoihin - Unkarista unohdin kysyä tarkemmin!

Ja samalla kävelimme syvemmälle kasvitieteellisen puutarhan ulkopihalle. Ja jossain vaiheessa, päärakennusta kiertäessämme humpsahdimme äkkiä aivan uskomattoman hienoon viherkeitaaseen. Olin ällikällä lyöty. Koska tämä tänne on tullut! Miksi minä en ole tästä mitään tiennyt! Mitä, mitä, mitä!??? Kersten kertoi käyneensä siellä piknikillä - mikä piknik-paikka!

Se miksi olin ällistynyt johtui siitä että olen käynyt Tarton kasvitieteellisessä puutarhassa useammankin kerran, kulkenut niin sisällä kuin ulkona. Mutta koskaan en ole ymmärtänyt kiertää päärakennusta ja näin ollen en ole myöskään tiennyt, että päärakennuksen takana on varsinainen suuri ihastuttava viherkeidas! Suuri!

Jatkuvasti vuolaasti käynyt jutustelukin katkesi hetkeksi, kun minun oli kaivettava kamera repusta. Ei tätä voi jättää kuvaamattakaan!

Ja tässä hieman otoksia tuosta yllättävästä viherkeitaasta, johon humpsahdin sananmukaisesti kesken lauseen:

Yleisnäkymää saavuttaessa puutarhan uumeniin.

Vielä elokuussa on värikirjo ihastuttava, vaikka suurin osa kukkivista kasveista on ohi parhaan paraatikuntonsa.

Salaperäisiä polkuja ja portaita jotka houkuttelevat kulkijaa eteenpäin.

Kersten lummealtaan vieressä.

Vihreään kietoutuva toteemi.

Huvimaja piiloutuu vehreyteen.

Pieni suihkulähde antaa oman säväyksensä puutarhalle.

Puu kuin suuri parsakaali.

Kersten voisi olla suuren puun sisällä asuva henki tai keiju.

Henkeäsalpaavia heijastuksia.

Veikeitä puutuoleja, jotka toimittivat kukkapenkkien tehtävää.

Ehdimme me lopulta pikaisille kahveillekin, ja pääuutiset tulivat varmasti kerrottua.

Mutta varmaa on, että palaan vielä kasvitieteellisen puutarhan jännille poluille ja mahtaville istutuksille uudelleen. Sillä tämä paikka todella teki minuun vaikutuksen! Ja minä kun luulin jo kaiken Tartossa nähneeni! Yllätykset ovat mukavia!

Mr Linkama Goes to Brussels

Aikoinaan Gary Cooper esiintyi elokuvassa Mr Smith goes to Washington. Elokuvassa pystymetsästä nostettu mies päätyi päättäjien keskelle ja kiemuroihin Washingtoniin.

Nyt on Kimmo lähdössä Brysseliin, seikkailemaan EU:n pitkille käytäville, jotka johtavat lopulta Krakovaan.

Tämä on se kesän toinen suuri uutinen, josta aiemmin vihjailin. Se ensimmäinenhän oli Võsun talon oston onnistuminen, jos joltain jo unohtui se.

Mitä ja miksi Kimmo lähtee Brysseliin ja mitä tapahtuu Krakovassa? Isoja asioita, vastaan. Ja kerron lisää.

Kesäkuussa Kimmo sai vinkin LinkedIn-foorumin kautta että on kanava minne voi kirjoittaa mielipahastaan koskien yhtenäisen EU-alueen toimimattomuutta. Kimmo kirjoitti ja valitti sitä, että maksuliikenne takkuilee kahden EU-maan välillä. Kiihtyneenä naputteli nettiin jutun, joka löytyy tällaisesta linkistä: Kimmon kirjoitus ja jonka postitti saitille: http://www.tellusyourstory.eu/

Kirjoitus osallistui Euroopan laajuiseen kirjoituskilpailuun, mitä Kimmo ei ollut oikein ymmärtänytkään sitä eteenpäin lähettäessään. Ja edusti sarjassaan Viroa. Ja voitti sarjansa.

Siitä kirjoitus jatkoi sitten isommille kirjoitus- ja kilpa-areenoille, eli kisaan missä jokaisen EU-maan paras kirjoitus kilpaili viidestä loppupaikasta - ja kas, päätyi sitten samalla yhdeksi koko kisan viidestä voittajasta.

Ja nyt se vasta hauskaksi ja mielenkiintoiseksi menee! Nimittäin Brysselistä soitettiin tässä taannoin ja onniteltiin voitosta. Jonka seurauksena tapahtuu kaksi asiaa. Ensiksi Kimmo lennätetään Brysseliin missä miehestä tehdään jonkinmoinen elokuvanpätkä tai video. Joka sitten lokakuun alussa esitetään Krakovassa, minne kokoontuu SIMFO (Single Market Forum) -konferenssi. Ennustusten mukaan kokoontuu Krakovaan yli 1000 delegaattia ympäri laajan EU-alueen, mukana poliitikkoja ja yritysten nokkamiehiä yms. käsittelemään näitä viittä voittajakirjoitusta ja niiden käsittelemiä ongelmia.

Että sellainen käsittämätön, suorastaan surrealistinen tapaus. Kimmo valittaa että tämän rahat eivät liiku tarpeeksi vikkelään Suomesta Viroon ja muutaman kuukauden kuluttua tätä asiaa pohditaan sitten tuhatpäisen joukon kesken! Tehokasta valittamista, etten sanoisi.

Tarkemmin asiasta voi lukea Kimmon blogista, miehen omin sanoin.

Minuahan tämä ei kosketa kuin välillisesti, toki olen miehestä ylpeä. Aluksi oli puhetta että lähtisin matkaan mukaan - niin Brysseliin kuin sitten myöhemmin Krakovaan, mutta ainakin Brysseli jää minulta väliin. Katsotaan mikä on tilanne kun Krakovan aika koittaa.

Sen verran kuitenkin pystyin avittamaan Kimmoa, että kun miehestä pyydettiin valokuvia kotoa, toimistosta, potretteja etc, järjestin pienen kuvaussession ja otin Kimmosta usammankin potrettikuvan. Ja laitanpa tämän postauksen loppuun oman suosikkikuvani, joka mielestäni tavoittaa monin tavoin Kimmon sisintä ja ulkoista olemusta, aina Jeeppiä myöden:

Tämä mies lähtee pian Brysseliin ja sitten Krakovaan valittamaan.

Kuuhullut

Viime yönä oli täysikuu ja alkuyöstä taivaskin oli kirkas, joten keksimme Kimmon kanssa alkaa kuvata kuuta. Minä kun en ole siinä koskaan sanottavammin onnistunut. Enkä onnistunut nytkään.

Yritin ensin pihamaalta napata kuvaa puiden takaa näkyvästä mollukasta, mutta valotukset olivat aivan poskellaan - käytin kiinteää erittäin valovoimaista objektiivia ja kuvista tuli aivan liian valoisia. Eikä sekään asiaa auttanut että tarjoilin kameralle ISOa isosti, 6400. 

Alla ainoa edes jotenkuten onnistunut kuva - kuu on silti vain vaalea pallo ilman muotoja:

Siellä se on, täysikuu, parvekkeelta nähtynä

Yrittelin sitten vielä yhtä sun toista asetusta ja sitten meni hermo. "Ei tästä tule mitään!!" messusin ja lopetin kuvauksen.

Jolloin perheemme insinööriluonne asettui tietokoneen ääreen ja kirjoitti Googleen: How to shoot full moon. Ja sitten rauhallisesti kysyi, että olenko kokeillut yhdistelmää: 100 ISO, aukko 11f ja nopeus 1/125 sec?

Käsittämättömät asetukset - voiko muka yön pimeydessä saada kuusta kuvaa tällaisilla asetuksilla!? Sysipimeäähän siitä tulee, pohdin. Kun vähänkin heikommassa päivänvalossakin ollaan näillä asetuksilla aika vaaravyöhykkeellä valon suhteen. Mutta kokeilemaan.

Alla olevan kuvan on ottanut Kimmo ja se on paras kuva kuusta mitä minun kamerallani on koskaan otettu. Parantamisen varaa toki on, mutta nyt ainakin alkaa tarinan juoni olla selvillä. Saattaapi olla että ensi yönä pyörii taas meidän parvekkeella kaksi kuuhullua tähyten taivaalle:

Räpinassa ruusujen aikaan

Tänään on ollut jotenkin vetämätön päivä, olen kulkenut ikäänkuin puolilla kierroksilla. En tiedä alkaako Võsun talon ostojännitys ja luokkatapaamisen odotus nyt laueta. Joka tapauksessa tänään olen ollut koko lailla hiljainen.

Lähdin kuitenkin Kimmon matkaan kun tämä lähti Beresjeen trimmaamaan talon pihaa + esittelemään taloa mahdollisille ostokandidaateille. Minä jäin trimmaamisen ajaksi Räpinan kaupunkiin, kun ei minusta kuitenkaan olisi ollut iloa trimmauksessa.

Räpina on minulle hyvinkin tuttu kaupunki - onhan se lähin suuri (heh) kaupunki Beresjestä katsottuna. Kaupunkia halkoo Viron pisin joki, Võhandu, joka antaa kaupungille ihan oman ilmeensä. Olen joskus kirjoittanut kaupungista artikkelin, jonka otsikko oli: Hiljaa virtaa Võhandu. Ja niin se todellakin tekee.

Võhandu-joki

Hiljainen ja rauhallinen Räpinan kaupunki sopi minun hitaisiin mielentiloihini kuin nyrkki silmään. Minä vaeltelin hiljakseni kaupungin puistoissa ja vietin pitkän ajan Sillapään kartanon puutarhassa. Olenkin kertonut aiemmin niin Räpinasta ja Sillapäästä, juttua löytyä mm. tästä: Räpinan rauhaa

Sillapään kartano on tällä hetkellä kiinni, toisin sanoen sisälle ei pääse, puutarhoihin kylläkin. Jossain vaiheessa kartanoa pontevasti korjattiinkin, mutta nyt on remontti pysähtynyt, eikä korjaustelineitä ym. rempparekvisiittaa ole edes paikalla. Voin vain arvata syyn remontin tyssäämiseen - rahapula. Ei ole Sillapään kartanon remontti ensimmäinen joka on täällä jäänyt kesken rahojen loputtua tai rakentajan vetäydyttyä projektista.

Kartano joen toiselta puolen nähtynä.

Sillapään kartanon puutarha on hyvin hoidettu, joen puolella kartanoa on ns. ranskalainen puutarha.

Ja kartanon pääoven puolella on puolestaan englantilainen puutarha.

Minä siis vaeltelin useamman tunnin kartanon mailla, kuvailin lähinnä kukkia - ruusuja ja päivänhattuja ja päivänliljoja. Ja istuskelin pitkiä tovia joen rannalla katsoen miten vesikirput tanssivat veden päällä ja miten kalat nousivat pintaa kokeilemaan jättäen samalla jälkeensä renkaita jotka kasvoivat ja levenivät muuten tyynen joen pinnalla.

Niinpä päivän kuvasaalis koostuukin vesikasveista ja kukista, jotka hehkuivat iltapäivän auringossa upeasti.

Tiina hullaantuu pelloista - vaikka paketoituina

Eilen oli ilmojen puolesta jännä päivä. Päivällä oli aurinkoa ja outoja pilvimuodostelmia. Iltaa kohti mentäessä taivas alkoi antaa vinkkejä siitä, että kohta tulee sadetta ja lujaa. Ja saattaa tulla muutakin. Kuten tulikin.

Sadesäät ovat valokuvaajan kannalta itse asiassa mielenkiintoisia. Eilen illalla minulle tuli vahva kutka siitä, että nyt pitää hypätä autoon ja lähteä kuvaamaan maisemia. Kuka tietää mitä taivas meille niskaan antaa - ja miltä se näyttää.

Ja näyttihän se! Lähdin kuvaamaan kultaisia notkuvia viljapeltoja, ihanasti heilimöiviä niittyjä, heinäpeltoja, jotka tuulessa tanssivat tulevan myrskyn värittäminä. Vaan miten oli - pellot olivat jo pannut pakettiin. Oli Tiina myöhässä.

Mutta turha ei reissu ollut, ei todellakaan. Matkan aikana sää vaihteli vinhaan, välillä oli umpiharmaata vesisadetta ja sitten aurinkoa ja uhmakkaita myrskypilviä. Ja niiden alla ihanat heinäpaalipyörylät riveissä ja sekasorrossa - mitä enemmän niitä katsoi ja kuvasi, sitä inhimillisemmiltä ne näyttivät.

Kuvia tuli paljon, ja yritän olla teitä liikaa niillä piinaamatta. Mutta kun ne paalit vaan olivat niin ihania! Melkein voisin niille antaa nimiä, niin inhimillisiltä ne sateen alla vaikuttivat. Välillä harmaassa sateessa hytisten, sitten tulevan myrskyn alla panikoiden. Kimmokin totesi, että katso tuotakin paalia, kohta se loikkii karkuun!

Alla siis kuvasatoa peltoreissultani. Mutta aloitetaan ensin kolmella kuvalla Pyhäjärven rannasta, mistä kuvaukseni aloitin:

Minä olen hyyyvin terhakka ulpukka, oikea ulpukkojen primus.

Kaksi esteetikkoa keskustelee olevaisuuden olemuksesta.

Tämä voisi olla 70-luvun tapaan kuvamanipulaatio (duotone) vaan ei ole.

Tässä siis kuvia kuvauskeikan alkumetreiltä. Pyhäjärveltä pyyhälsin Harimäelle ja sieltä jatkoin seikkailua Otepään luonnonpuiston mutaisilla teillä kunnes kohtasin lammikon ja savimössöä, jota en uskaltanut ylittää. Harjoittelin peruutusta metsätiellä puolen kilometrin verran. Ja sitten jatkoin matkaani.

Olin jo melkein luopua toivosta dramaattisten kuvien ottamisesta kun taivas vaihtaa väriään merkittävästi. Ja edessäni oli jo aiemmin mainitsemiani heinäpaalikeriä. Onko niille muuten olemassa joku nimi? Lapset kutsuvat niitä dinosauruksen muniksi - ilmeisesti silloin tarkoittaen niitä muovilla peitettyjä munia. Nämä minun munani olivat pellolla muovittamatta. Ja miten kauniita ne olivatkaan!

Taivas alkaa lupailla sadetta, mäenharjan tiedustelijapaalit tarkkailevat tilannetta.

Sade putoaa niskaan ja peittää maiseman harmaalla kalvolla.

Paalit hytisevät vesisateessa

Kaksi kaveria hakee turvaa toisistaan.

Aurinko ilmestyy esiin, vaikka taivas on tummaakin tummempi.

Paalit vetävät hartiansa kyyryyn ja odottavat että taivas putoaa niskaan.

Nyt ovat suuret luonnonvoimat liikkeellä.

Ui-ui-ui-ui, voihkivat paalit, kuin Mikki Hiiri merihädässä, sillä pahalta näyttää.

Taivas levittäytyy molemmin puolin tien jakamaa paaliyhdyskuntaa.

Mitä tekee Tiina? Juoksee pelloilla ja pitkin tienpenkkaa tukka harallaan ja kuvaa, kuvaa, kuvaa. Ilmat muuttuvat nopeasti, sateen jälkeen tulee aurinko ja sitten taas uusi sade. 

Ja lopulta, Tiinan ja kameroiden ja paalien perusteellisesti kastuttua, sade lakkaa. Ja näyttämölle saapuu sateenkaari, joka ikään kuin pokkaa yleisölle kiittäen mielenkiinnosta:

Sateenkaari kiittää mielenkiinnosta.

Mutta älkääpä menkö halpaan, katsokaa hieman tarkemmin, hieman korkeammalle, ja huomaatte että sateenkaari vain huijaa, sillä dramatiikka päivästä ei ole sittenkään aivan ohi!

Synkeä musta pilvi vaanii sateenkaaren yläpuolella.

Minä jatkan matkaani. Kello käy jo yhdeksää illalla. Suuntaan auton kotia kohti, puuskittaisen sateen saattelemana.

Ja sen sanon, että ei ole huonoja ilmoja; on hyviä ilmoja ja sitten on aivan fantastisia valokuvausilmoja.

 M.O.T.