Aurinkoa elämäänsä kaipaaville - osa 2

Osa 2 siksi, että osassa 1 esitteli Latte tapaansa nauttia elämästä masennuksen jälkeen.

Aurinko ja valo tuovat iloa ja nopeaa piristystä harmaaseen arkeen. Mutta aurinko tosiaan antaa odottaa itseään. Alkaa masentaa. Alkaa painaa pienetkin huolet. Isoista puhumattakaan.

Nimimerkki Kaanon kommentoi tänään Latten aurinkokuvia ja toivoi itse löytävänsä tähän päivään iloa jostain.

Minä yritän tarjota sitä oheisen videoklipin myötä. Siitä vaan tulee NIIIIN hyvä mieli!

Tässä tämä, jonka nimi voisi olla vaikkapa: Kimmo yrittää esittää vakavamielisen kappaleen, mutta Tiina sotkee väliin.

Toivon että tämä toi hymyn Kaanonin huulille - ja kaikille muillekin!

Ei anneta harmauden murtaa meitä, kyllä se kevät vielä koittaa!!!

Mustavalkomaanantai #55 -haaste: Portti

Maanantaisin pohditaan mustavalkokuvia Mustavalkomaanantain viikottaisissa haasteissa. Tämän viikon haaste on portti.

Ja tässä vastaukseni haasteeseen.

Uni on portti alitajuntaan ja mielikuvituksen maailmoihin.

Muita mustavalkoisia portteja voit katsella täältä: mustavalkomaanantai

Aurinkoa elämään

Tänään alkoi aurinko vihdoinkin paistaa, pitkän pilvisen kauden jälkeen.

On se ihmeellistä miten auringonvalo nostattaa mieltä. Tekee mieli nauraa ääneen pelkästä hyvästä olosta.

Myös Latte, joka on muutaman päivän aikana ollut alavireinen ja murheellinen, ravisti auringon ilmestyttyä turkistaan melankolian seitit, ja varmuuden vuoksi pesi taljansa vielä auringossa kylpevässä lumessa:

Kepeä on Poitsun askel, ei merkkiäkään enää blues-henkisistä tunnelmista.

Ja huutia annetaan melankolian seiteille, koko talja pesuun vaan!

Aurinko kultaa Kultaisen Leijonan, Mamman oman kauniin pojan!

Valokuvaajan koira on tottunut poseeraaja - mitäpä muuta sitä voisi tässä taloudessa.

Tällainen oli meidän aurinkoaamumme.

Totuuden nimissä on sanottava, että aurinkoa ei riittänyt koko päivälle. Lähdimme ajelulle kuvaamaan maisemia jotka auringonkilossa kylpevät. Vaan lyhyeksi jäi se riemu. Jo tunnin sisällä alkoi aurinko mennä pilveen ja loppu päivä menikin sitten tutussa puurossa.

Lopuksi vielä Päivän Kuva, tai sanotaan ainakin näin, kuva josta itse pidin kovasti. Reissu on alkamassa ja perheen Äijät ovat jo autossa:

Minua jo valmiiksi haukotuttaa - arvaan että taas menee pätkä päivästä auton takapenkillä istumiseen.

190. valokuvatorstain haaste: alku

Ruusmäessa päivä alkaa matkalla lähikauppaan

--

En ollut päästä alkuun tämän haasteen kanssa; pari päivää kääntelin erilaisia alkuaineita ja alkuasioita mielessäni.

Tänään lähdettiin aamutuimalla ajelulle, ja Ruusmäessä, (ent. Rogosi) alkuasukkaiden päivä alkoi, kuten se aina tapaa alkaa, kaljanhakureissulla paikallisesta A ja O -kaupasta.

Alla vielä osasuurennos samasta kuvasta:

Muita haasteellisia alkuja voi katsella: valokuvatorstain haastevastaukset

--

Pari päivää myöhemmin

Jatkan vielä aiheesta, lähinnä tuosta A ja O -kaupasta. Lastu totesi kommenteissaan että taitavat olla katoavaan kansanperinnettä nämä lähikaupat, ja niinhän se on.

Voi vain miettiä mitä se tarkoittaa pienten kylien tai paikkakuntien ihmisille, joilla kaikilla ei ole autoa käytettävissään.

Tämä A ja O -kauppa, joka oli kuvan ikäänkuin johtoajatuksena, on ketju melko heikkotasoisia ja ankeita kauppoja, joita saattaa vielä löytyä pikkupaikkakunnilta. Kirjaimet eivät tule kreikasta vaan virosta

A = alati (aina) ja O = odavalt (edullisesti)

Kerstenin äiteen kissi

Kerroin taannoin siitä, että Kerstenin ja erityisesti hänen äitinsä kissi oli tullut elämänsä päätökseen. Näin kävi ja nyt on äidillä suuri ikävä rakasta ystäväänsä.

Kersten halusi helpottaa äidin surua ja pohti taulua tai valokuvaa joka olisi kissasta muistoksi äidille. Ongelmana oli se, että kissasta ei monen monta kuvaa ollut, joiden pohjalta lähteä liikkeelle. Kersten kyseli, josko kolmesta digikuvasta olisi jostain mahdollista tuunata äidille käypä kuva A4-koossa.

Kuvat olivat heikkotasoisia. Kaksi niistä oli n. megan luokkaa, yksi alta 200 kt joten siitä ei saisi printtiä suurin surminkaan.

Ryhdyin toimiin.

Koska Kerstenin äiti ei tietääkseni seuraa tai lue blogiani, uskallan esitellä tätä kuvien työstöprosessia täällä blogissa.

Ensin kolme kuvaa, joista ylimmäisen valitsin työstettäväksi.

Jätin kaksi viimeistä suosiolla pois, toisen epätarkkuuden vuoksi, toisen kuvan mitättömän informaation vuoksi (eli siis koon vuoksi), ja keskityin ensimmäiseen.

Koska kuva on sommittelullisesti aika kehno ja kissan selkä hipoo kuvan reunaa suurensin kuvakokoa ja maalailin taustaa ympärille. Poistin putket ja sekalaisen viherkasvin. Tarkensin miten parhaiten osasin ja sain aikaan tällaisen kuvan:

Ja tästä aloin sitten muokkailla erilaisia versioita. Photoshop tarjoaa tähän paljon vaihtoehtoja, ja aiemmin en ole ollut erityisen kiinnostunut näistä kuvanmuuntajasovellutuksista - siis sovellutuksista, joiden avulla saadaan kuvaa muokattua vaikkapa vesivärityön tai öljyvärityön kaltaiseksi.

Mutta koska alkuperäinen kuva ei kaikkien parannusyritystenkään jälkeen ollut erityisen laadukas, ja koska kuvan kohde on itsekin jo henkiolento, ajattelin, että ehkäpä pieni "taiteellinen" luovuus on sallittua.

Tällaisia versioita sain aikaiseksi perin puuttellisine photoshoppaustaitoineni. Voin kuvitella, että joku toinen, kuvamanipulaatioon perehtynyt pystyisi nopeasti parempaan ja mielikuvituksellisempaan toteutukseen.

Ja ennenkuin kukaan ehtii kovasti taivastelemaan monipuolisia taitojani, kerron että tällainen kikkailu ei ole kovinkaan vaikeaa Photoshop-ohjelmalla. Aiemmin näistä ohjelman ns. taide-ominaisuuksista ei ole minulle ollut iloa, enkä niistä ole innostunut. Mutta annettuun tehtävään niistä oli apua.

Jää Kerstenin päätettäväksi kelpaako näistä joku hänelle. Tässä kuitenkin erilaisia versioita kuvasta:

Cut out

Dry brush

Glowing edges

Neon glow 

Palette knife

Pointillistinen

Watercolour

Ihan mielenkiintoinen tehtävä. Olisi myös mielenkiintoista kuulla mielipiteitä muiltakin - mikä viehätti vai viehättikö mikään?

(Ja kaikki kuvat suurenevat, kuten aina, niitä klikatessa)

Otepäällä soi taas blues

Eilen koitti jälleen se päivä, jolloin nuoren herra Rummukaisen alppiloma päättyi ja hän palasi vanhempiensa huomaan. Ja tunteellinen oli jälleen kohtaaminen.

Kun Seija ja Risto nousivat portaita ylös haukkuivat karvakaverit makuuhuoneen oven takana, Latte matalaa BUFBUFFia ja Rummu kimeää VIUVIUtaan. Seijan ja Riston ehdittyä portaiden puoliväliin alkoi Rummun haukku muuttua puolustushaukusta riemunhaukuksi. Ja kun ovi aukeni, molemmat pojat rynnivät tervehtämään kauan kadoksissa olleita Aasian matkalaisia. Hännät vispasivat ja jaloissa kierrettiin ees ja taas eikä riemulla ollut rajoja.

Viime kerralla olin ollut hieman huolissani siitä miten Rummukainen suhtautuu oman perheen kohtaamiseen oltuaan meillä niin pitkään. Vaan eipä kestänyt montaakaan hetkeä ymmärtää, että pienen koiran lojaliteetit ovat omaa perhettä kohtaan, niin mukava kuin hoitoperhe olikin.

Ja sama nyt. Hetken Rummu istuskeli minun jalkojeni juuressa ja sitten katsoi minua suurin kauniin ja aina yhtä surullisin silmin kuin sanoakseen: "Ethän pane pahaksesi. Rakastan sinua mutta minun paikkani on oman perheeni luona." Ja sitten se kipusi oman isukin syliin ja oli maailman onnellisin pieni koira. Mutta jos tarkkaan Rummua katsoi, huomasi, että sen silmät olivat aavistuksen mietteliäät. Luulen, että se ajatteli silloin Lattea.

Latte tuli Seijaa ja Ristoa iloisena tervehtämään, mutta pian se ymmärsi mitä heidän saapumisensa merkitsi. Rummun pedit ja lelut kerättiin pois. Ja Latte meni sängyn alle josta se ei suostunut tulemaan sanomaan näkemiin Rummun perheen poistuessa.

Sängyn alla se oli koko illan eikä sitä saanut houkuteltua ulos eikä kävelylle vaikka miten remmejä rapisteltiin ja maalailtiin monisanaisesti ulkoilun iloista. Sillä oli paha mieli. Ja se teki itsellekin pahan mielen.

Aamulla heräsin siihen, että kahden kostean kuonon sijasta minua oli tökkimässä vain yksi. Ja kun nousin sängystä kipitteli edessäni vain yksi nelijalkainen kaveri, kynnet lattiaa vasten kopisten. Tuntui haikealta, kun oli jo tottunut kaksien erilaisten kynsien kopinaan, isojen kopsahteluun ja pienten rapinaan.

Aamulla ensi töikseen Latte lähti kellariin etsimään Rummukaista. Tarkkaan se haisteli joka oven ja nurkan, jos pikkuveli olisi sittenkin jäänyt vain vahingossa jonkun oven taakse piiloon. Sitten se huokasi ja asettui pariksi tunniksi portaiden yläpäähän odottamaan, katse portaisiin luotuna.

On siis selvää että Otepäällä soi blues. Meillä kaikilla on ikävä Rummukaista. Minä ja Kimmo tiedämme että tapaamme pian uudelleen, mutta kuinka osata kertoa se Lattelle?

Äideistä parhain

Olen saapunut kotiin Suomen-reissultamme, jolla oli selkeä syy ja tarkoitus: vietimme äitini 80-vuotispäiviä veljeni luona. Paikalla lähisuku, eli lapset ja lapsenlapset puolisoineen.

Juhlat olivat erittäin onnistuneet: lämminhenkiset ja iloiset. Ja päivänsankari nautti silminnähtävästi juhlistaan:

Äitini tapasi aikanaan todeta, pilke silmäkulmassaan, että miten hänellä on käynytkään sellainen tuuri että juuri hän on saanut kaksi maailman kauneinta, viisainta ja parasta lasta. Millainen säkä!

Minä voin vastavuoroisesti todeta, että miten onkaan mahdollista, että juuri minä olen kaikista maailman miljardeista lapsista onnistunut saamaan maailman parhaimman äidin?!

Äidin syntymäpäivien jälkihuumassa on hyvä pohtia hieman lapsien ja vanhempien suhdetta, tuota ikiaikaista ja suurta ja ainutlaatuista. Joka ei ole koskaan helppo.

Niin paljon toiveita, niin paljon vaatimuksia, niin paljon odotuksia. Ja niin paljon rakkautta, anteeksiantoa ja ymmärrystä.

Äitini oli yksinhuoltaja ja kasvatti kaksi lasta hellällä mutta vapaalla kädellä.

Ei äidin elämä aina helppoa ole ollut. Avioliiton hajoaminen lasten ollessa vielä pieniä lieni yksi suurimmista pettymyksistä elämässä. Mutta vaikka äitini taipui, hän ei taittunut. Hän puri hampaat yhteen ja teki elämästä parhaan mahdollisen annetuissa olosuhteissa.

Paljon äiti tinki omasta elämästään lasten vuoksi. Teki uhrauksia, joita lapset eivät osanneet arvostaa ennenkuin aikuisiällä. En osaa edes laskea niitä satoja, tuhansia tunteja, joita äitini vietti Vuosaaren busseissa matkalla töihin tai töistä kotiin. Niitä satoja, tuhansia Valintatalon kauppakasseja, joita hän työpäivän jälkeen retuutti kotiin, sanka kämmentä viiltäen, ruokkiakseen lapsensa. Jotka valittivat ruuan mausta tai tylsyydestä tai mistä milloinkin.

Äitini sanoo nyt, että me lapset olimme hänen elämänsä valo. Mutta emme me mitään helppoja lapsia olleet. Olimme veljeni kanssa vaikeita ja vaativia. Uppiniskaisia ja äkkipikaisiakin. Varsinkin minä. Kaikki kaatui äidin niskaan: kiukut, vihanpidot, surut, pettymykset. Kai me kuitenkin jotain osasimme välilllä oikein tehdä, sillä vaikka äitini pinna saattoi aika ajoin katketa, rakkaus ei koskaan.

En muista äitini erityisemmin "kasvattaneen" minua. En muista satujen lukuhetkiä. En muista mitään erityisiä elämänohjeita, joita äitini olisi minulle siirtänyt. En muista minua kannustetun mihinkään kehittävään harrastukseen. Tai että äidillä olisi ollut aikaa pohtia minun mahdollisia erityislahjojani ja sitten suunnata minua oikeaan suuntaan elämässä.

Mutta muistan sen, että äitini luokse saattoi aina tulla ja purkaa sydäntä. Sellaista asiaa, pahantekoa tai virhettä ei ollut, ettei siitä uskaltanut äidille kertoa. Ja vaikka äiti saattoi suuttua, tiesi aina, että äidin rakkaus on vankkumaton, pysyvä ja varma.

Ilon ja huumorin äiti siirsi myös meihin lapsiin. Äitini on aina ollut verbaalisesti lahjakas ja hänellä on ollut kyky nähdä huumoria groteskeissakin tilanteissa. Jos muistan lapsuudestani riitoja ja kiukkua, niin yhtä lailla muistan naurunhetkiä, huikaisevan hauskoja tilanteita, jolloin ei tiedä itkeäkö vaiko nauraa. Ja me valitsimme yleensä naurun.

Äitini vietti nyt 80-vuotispäiviään kera lapsien ja lastenlasten. Äidin vauhti on hiljentynyt, liikkuminen ei ole aina ihan helppoa. Ja ajatuskin saattaa aika ajoin joutua harhapoluille. Mutta sama lämpö, joka on minua kannatellut koko elämäni ei ole mihinkään kadonnut. Kaunis hymy, pehmeä käsi, joka silittää kaikki pahat pois.

Asetuimme koko suku potrettiin, ehkä ensimmäiseen koko elämämme aikana. Äitini on kuvassa keskellä, meistä fyysisesti kaikkein pienimpänä, mutta henkisesti suurimpana. Ja me kaikki siinä ympärillä. Jokaisesta meistä lähtee näkymätön punos äitiin. Äiti on ruokkinut meidät niin että me osaamme jälleen tulevat polvet ruokkia. Ja nyt en todellakaan puhu ruuasta, vaan rakkaudesta, ymmärryksestä ja viisaudesta.

Kiitos Äiti! Ja hyvää syntymäpäivää!