Auta miestä, naista, sammakkoa mäessä - eli synttäritunnelmia

Syntymäpäiviä tänään vietetään, vaikka pienimuotoisesti.

Itse asiassa olin varma, että kahta varmaa synttärionnittelijaa lukuunottamatta päivä menee ohitse täysin huomaamatta. En antanut Kimmollekaan pienintäkään vinkkiä asiasta, mikä on tuhon tie. Näin on kokemus opettanut. Jos haluat että mies muistaa hääpäivän, syntymäpäivän tai naistenpäivän on paras alkaa tiputella vihjeitä pitkin edeltävää viikkoa.

Vaan vähänpä minä mistään tiesin.

Vietin ensinnäkin ensimmäistä facebook-synttäripäivääni. Ja kiitos facebookin oli postilaatikko heti aamusta iloisesti pullollaan onnitteluista. Ja pitkin päivää on niitä sadellut lisää. Vihdoinkin olen vakuuttunut siitä että facebookillakin on oma tärkeä tehtävänsä maailmassa - jos ei muuta, se auttaa muistamaan kaverien syntymäpäiviä.

Minä olen sillä lailla vähän hassu, että minusta on hirmu hauskaa juhlia synkkäreitä, ja olen ihan älyttömän onnellinen jos syntymäpäiväni muistetaan. Vaikka vastavuoroisesti olen itse aika heikko muistamaan toisten päiviä. Mistä olen ihan oikeasti nolo. Ehkä facebook auttaa minua jatkossa tässäkin!

Aamulla tuli siis facebookin ja sähköpostin kautta onnitteluja aivan uudella tavalla. Kännykkäänkin rapisi ilahduttavasti muistamisia. Ja postitse oli tullut jo muutama päivä sitten paketti Jaanalta, Turusta. Kaikista näistä muistamisista lämmin kiitos!

Mutta Kimmo ei muista. Eikä toinen vakkarionnittelija, ihana Marja P. joka ei koskaan unohda. Kimmoa en ihmettele, Marjaa kyllä.

Meillä on talossa asiakkaita ja huomasin aamiaista laittaessani että jugurtti on lopussa. Kimmo lähtee sitä ostamaan ennen kuin asiakkaat saapuvat aamiaispöytään. Hetken kuluttua mies palaa kaupasta jugurtti mukanaan. Ja kantaa samalla veikeä ilme kasvoillaan kahta syntymäpäiväkassia, isoa ja pientä. Pienessä on Kimmon muistaminen, isossa Marjan. Marja (ja miehensä Aatos) ei siis unohtanutkaan! Maailmankirjat eivät olekaan sekaisin!

Voi riemua! Voi kiitos!

Avaan paketit. Kimmon paketista löytyy ihastuttava kahvikuppi, jossa on Kihnun kansallispuvun värit. Jaanan postitse tulleesta paketista purkautuu aurinkoa useiden erilaisten auringonkukansiementen muodossa. Ja Marjan paketista löytyy tällaista:

Saku auttaa kaveria mäessä

Joskus sitä tarvitsee kaverilta apua.

Olen todella otettu tästä lahjasta ja sen symboliarvosta. Sillä juuri nyt tuntuu tästä pienestä Otepään sammakosta ajoittain hieman avuttomalta. Huvikumpu-projekti on vielä auki ja kesken. Ja kello käy.

Marjan ja Aatoksen paketin mukana tulee kortti:

Kiitos Marja kauniista ja rohkaisevista sanoista. Ja kiitos sammakosta, joka auttaa kaveria mäessä, ei sen alla.

Ja niinhän sinä ja Aatoskin teette - ettekä vain korulausein, vain teoin. Kiitos vielä näin julkisestikin avustanne Võsulla kuluneella viikolla, taas liikahti asiat pienen askeleen eteenpäin - tuli sänkyjä ja siistiä ja paikkoja korjaantui.

Vielä kerran haluan kiittää lämpimästi kaikkia muitakin onnittelijoita ja muistajia. Kiitos siitä, että päivästä, jonka piti olla ihan tavallinen, tulikin aika poikkeuksellinen.

Äideistä parhain

Olen saapunut kotiin Suomen-reissultamme, jolla oli selkeä syy ja tarkoitus: vietimme äitini 80-vuotispäiviä veljeni luona. Paikalla lähisuku, eli lapset ja lapsenlapset puolisoineen.

Juhlat olivat erittäin onnistuneet: lämminhenkiset ja iloiset. Ja päivänsankari nautti silminnähtävästi juhlistaan:

Äitini tapasi aikanaan todeta, pilke silmäkulmassaan, että miten hänellä on käynytkään sellainen tuuri että juuri hän on saanut kaksi maailman kauneinta, viisainta ja parasta lasta. Millainen säkä!

Minä voin vastavuoroisesti todeta, että miten onkaan mahdollista, että juuri minä olen kaikista maailman miljardeista lapsista onnistunut saamaan maailman parhaimman äidin?!

Äidin syntymäpäivien jälkihuumassa on hyvä pohtia hieman lapsien ja vanhempien suhdetta, tuota ikiaikaista ja suurta ja ainutlaatuista. Joka ei ole koskaan helppo.

Niin paljon toiveita, niin paljon vaatimuksia, niin paljon odotuksia. Ja niin paljon rakkautta, anteeksiantoa ja ymmärrystä.

Äitini oli yksinhuoltaja ja kasvatti kaksi lasta hellällä mutta vapaalla kädellä.

Ei äidin elämä aina helppoa ole ollut. Avioliiton hajoaminen lasten ollessa vielä pieniä lieni yksi suurimmista pettymyksistä elämässä. Mutta vaikka äitini taipui, hän ei taittunut. Hän puri hampaat yhteen ja teki elämästä parhaan mahdollisen annetuissa olosuhteissa.

Paljon äiti tinki omasta elämästään lasten vuoksi. Teki uhrauksia, joita lapset eivät osanneet arvostaa ennenkuin aikuisiällä. En osaa edes laskea niitä satoja, tuhansia tunteja, joita äitini vietti Vuosaaren busseissa matkalla töihin tai töistä kotiin. Niitä satoja, tuhansia Valintatalon kauppakasseja, joita hän työpäivän jälkeen retuutti kotiin, sanka kämmentä viiltäen, ruokkiakseen lapsensa. Jotka valittivat ruuan mausta tai tylsyydestä tai mistä milloinkin.

Äitini sanoo nyt, että me lapset olimme hänen elämänsä valo. Mutta emme me mitään helppoja lapsia olleet. Olimme veljeni kanssa vaikeita ja vaativia. Uppiniskaisia ja äkkipikaisiakin. Varsinkin minä. Kaikki kaatui äidin niskaan: kiukut, vihanpidot, surut, pettymykset. Kai me kuitenkin jotain osasimme välilllä oikein tehdä, sillä vaikka äitini pinna saattoi aika ajoin katketa, rakkaus ei koskaan.

En muista äitini erityisemmin "kasvattaneen" minua. En muista satujen lukuhetkiä. En muista mitään erityisiä elämänohjeita, joita äitini olisi minulle siirtänyt. En muista minua kannustetun mihinkään kehittävään harrastukseen. Tai että äidillä olisi ollut aikaa pohtia minun mahdollisia erityislahjojani ja sitten suunnata minua oikeaan suuntaan elämässä.

Mutta muistan sen, että äitini luokse saattoi aina tulla ja purkaa sydäntä. Sellaista asiaa, pahantekoa tai virhettä ei ollut, ettei siitä uskaltanut äidille kertoa. Ja vaikka äiti saattoi suuttua, tiesi aina, että äidin rakkaus on vankkumaton, pysyvä ja varma.

Ilon ja huumorin äiti siirsi myös meihin lapsiin. Äitini on aina ollut verbaalisesti lahjakas ja hänellä on ollut kyky nähdä huumoria groteskeissakin tilanteissa. Jos muistan lapsuudestani riitoja ja kiukkua, niin yhtä lailla muistan naurunhetkiä, huikaisevan hauskoja tilanteita, jolloin ei tiedä itkeäkö vaiko nauraa. Ja me valitsimme yleensä naurun.

Äitini vietti nyt 80-vuotispäiviään kera lapsien ja lastenlasten. Äidin vauhti on hiljentynyt, liikkuminen ei ole aina ihan helppoa. Ja ajatuskin saattaa aika ajoin joutua harhapoluille. Mutta sama lämpö, joka on minua kannatellut koko elämäni ei ole mihinkään kadonnut. Kaunis hymy, pehmeä käsi, joka silittää kaikki pahat pois.

Asetuimme koko suku potrettiin, ehkä ensimmäiseen koko elämämme aikana. Äitini on kuvassa keskellä, meistä fyysisesti kaikkein pienimpänä, mutta henkisesti suurimpana. Ja me kaikki siinä ympärillä. Jokaisesta meistä lähtee näkymätön punos äitiin. Äiti on ruokkinut meidät niin että me osaamme jälleen tulevat polvet ruokkia. Ja nyt en todellakaan puhu ruuasta, vaan rakkaudesta, ymmärryksestä ja viisaudesta.

Kiitos Äiti! Ja hyvää syntymäpäivää!

Kuin sieniä sateella

Pari päivää sitten kävin jälleen Taevaskodalla, tuossa taivaan asumuksessa, josta olen useasti tänne loruillut. Joka ON hieno paikka.

Olihan se nytkin!

Pientä Taevaskodaa

Törmäpääskyn pesiä

Outoja kuvioita kalliossa

Suurta Taevaskodaa

Saniaisia kortteiden keskellä

Mukana minulla oli syntymäpäiväporukka, joka tuli Villa Ottiliaan viettämään päivänsankarin 50-vuotispäiviä.

Itse asiassa Ottiliassa on juhlittu parin päivän sisällä yhteensä 100 vuotta elettyä elämää. Sillä ennen tätä seuruetta oli paikalla myös toinen syntymäpäiväporukka.

Me siis lähdimme jälkimmäisten synttärivieraiden kanssa Taevaskodalle ihmettelemään devoninaikaisia punaisia kallioita.

Kalliot ja taivaisiin asti ylettyvät männyt ja ikipuut synnyttivät asiaankuuluvat 'aah' ja 'ooh' -huokailut. Mutta todelliset 'AAH' ja 'OOH' -huudahdukset kirvoittivat Taevaskodan metsien valtavat sienimättäät. TATTEJA! Jeeees. Haarakkaita. JEEEES. Kantarelleja. JEEEEEES. Ja lopuksi bingo, mustia torvisieniä: JEEEEEEEEESSSS!

Sekaisinhan siinä ihminen menee, kun metsä on täynnä aarteita.

Keltahaarakkaita

Maahistatti istuu väsyneen mietteliäänä kannon nokassa

Hapero

Aurinkosieni

Sienestäminen on hauskaa, intohimoista puuhaa. Ensin näet yhden sienen, sitten toisen. Ja äkkiä silmät vilistävät maastossa etsien sieltä himottuja kiintopisteitä. Ja kun niitä löytyy, mikään ei pientä ihmistä enää pidättele. Siinä ollaan nelinkontin ja puhistaan onnesta ja kiihkosta:

Ja kyllä kerättävää löytyikin:

Metsä kirjaimellisesti mustanaan sieniä

Mutta sitten tulee ongelma: kenelläkään ei ole kassia, johon sieniä kerätä. Ensimmäiset tatit kulkevat käsissä:

Sitten otetaan lippis käyttöön:

Seuraaaksi irrotetaan takista huppu, joka täytetään sienillä. Mutta eiväthän hattu ja huppu mihinkään riitä. Sitten lähtevät jo t-paidat päältä, ja paidoista rakennetaan isoja nyyttejä täynnä sieniä. Mottona: Näitä ei metsään jätetä!

Onneksi luontoreittimme päättyi sopivasti ennen kuin oli minun vuoroni luopua jo housuistani. Paidan olin jo antanut päältäni yhteiseen hyvään.

Sienestäminen on kivaa ja intohimoista puuhaa, kuten yllä jo totesin.

Kyllä voi pieni ihminen mennä sekaisin tällaisesta saaliista:

Voitte vain arvailla kuinka mahtava soossi näistä tulikaan?!! Röyh.

Kotona kääntymässä

Elämä on viime aikoina ollut aikamoista haipakkaa. Valtakunnista toiseen reissaamista ja paluuta. Ja välissä monen moista. Ei siis ihme, että kirjoitan tätä lyhyttä juttua pieni mutta jatkuva jyskytys ohimossa.

Kävimme siis Suomessa, kuten Latte kertoikin, laittamassa Lohjan talomme myyntiin. Toivotaan että se menee kaupaksi ja vielä nopeastikin.

Suomen reissu oli lyhykäinen ja sisälsi porhaltelua Uudellamaalla linjalla Lohja-Tuusula-Helsinki. Perjantaiaamuna palasimme sitten Viroon ja jatkoimme matkaa Haapsaluun, mökillemme, Villa Vallattomaan.

Vanhan kasvihuoneen raameihin on villiviini rakentanut suojaisan pergolan

Terassin reunaman kermesmarja on venähtänyt pituutta ja leveyttä

Kermesmarja on koko lailla kummallinen kasvi

Haapsalun reissun perussyy oli kaverimme 50-vuotisjuhlat lauantaina. Mutta perjantaillekin eli saapumisiltaan riitti ohjelmaa. Haapsalussa vietettiin Valge Daamin karnevaaleja ja linnanraunioilla esitettiin aiempien vuosien tapaan spektaakkeli eli legenda Valkeasta Daamista. Sitä siis katsomaan ja kuvaamaan.

Ystävättärelläni Annella oli tänä vuonna näytelmässä Pahiksen rooli - hän oli äiti joka mieluummin kiroaa poikansa kuin näkee pojan naivan itseään alempisukuisen tytön

Ohjaajaa halataan esityksen lopuksi

Lauantai koitti sateisena - oli yksi kesän ainoita sateisia päiviä, mutta ei se kaverin puutarhajuhlia silti haitannut. Viini ja shampanja virtasivat, juttu luisti ja meillä kaikilla oli niin muu-kaa-vaa, oi jospa oisit saanut olla muu-kaa-na.

Vaikka Eräs uuvahtikin kesken juhlien. Kaikki jännitys oli pienelle liikaa.

Ravut saapuvat ja se Pientä Juhlijaa ihmetyttää kovasti

Iski uuvahdus

Hauskat olivat kekkerit. Kuten kekkereiden tuleekin. Kiitos vielä kerran isännälle mainioista juhlista ja monipuolisista antimista.

Tänä aamuna sitten pakattiin taas koko Hullunkurinen perhe autoon ja hurautettiin Pärnun kautta kotiin. Pärnussa sentään käytiin huitaisemassa naamaan Steffani Pizzerian Hitu Sarvoset eli lemmikkipitsamme.

Kesä jatkuu vielä Pärnussa

Ja tässä sitä nyt ollaan, väsyneinä mutta tietenkin onnellisina. Kameran 1000 kuvaa on purettu koneelle, ja tänne nopsasti napattu sieltä muutamainen räpsy. Minähän aiempien vuosien tapaan pyynnöstä kuvasin koko Valgean Daamin esityksen, mikä oli ihan oikeasti aika voimia vievää. Pimeä yö, kirkkaat spottivalot ja nopeasti liikkuvat näyttelijät on kaiken kaikkiaan haasteellinen tehtävä.

Turha on toivoa, että huomennakaan olisi lepopäivä. Ehei. Huomenaamulla jatkuu reissaus. Nyt lähdemme Rakvereen, notaarin luo. Ehkä tällä kertaa saamme tehtyä jo esisopimuksen Huvikummusta eli Võsun talosta, josta olen täälläkin kertonut.

Ei siis ihme, jos päätä hieman särkee. Mutta ehkä huomenillalla hetkeksi jo vauhti helpottaa.

Pidetään peukkuja!

Victoria, Daniel, Jaana ja minä

Meillä neljällä on jotain yhteistä. Meillä kaikilla on tänään nimittäin juhlapäivä! Onnea siis meille!

Ruotsissa juhlitaan hieman näyttävämmin kuin mitä täällä Virossa, mutta kyllä täälläkin merkkipäivä oli  noteerattu. Pidän erityisesti kortista, joka odotti minua aamulla pöydällä. Sen teksti on: Tänään olet sinä fokuksessa;

Lähdemme tästä pieneen reissuun, joten ei muuta kuin: bailaamisiin!

Synkkäriaamuna

Huomenta kaikille, ja lämmin kiitos muistamisista, niin tänne blogiin kuin myös yksityisesti!

Lupasin paljastaa Aurajoen iloisen lohen arvoituksen. Siis tuon kauniin paketin sisällön, ja tässä se on:



Työhanskat niin sisä- kuin ulkotöihin. Ja katsokaa mitkä hanskat! Kyllä sai rouva nyt arvoisensa kumihanskat - kera kukkasten.

Eikä tässä kaikki!

Hanskojen mukana tuli runo, jonka soisin päätyvän seuraavaan uudistettuun Kalevalaan.

Jaana, tuo sanansäilän kruunaamaton suomenmestari, tuo Turun Trubadurix, tuo Länsi-Suomen Larin Paraske sisällytti lahjaan myös ainutlaatuisen Mahtirunon, jonka poljento nostaa minut uusiin sfääreihin ja saa ryhtymään hommiin aivan uudella puhdilla:

Näinpä loihe lausumahan
Tiina tuo etevä emäntä
kätevä käden töissä:

tästä pistän kuntoon pihan
rikat roskiin romautan
pilkkakasvit pientareelle

kukat laitan kasvamahan
rinkeplummat riemuksemme
iirikset ikuiseen ilohon

sitten pistän kuntoon kämpän
kyytiä pölypunkeille
koirankarvat kesannolle:
tule kesä kartanolle
puhtahalle parketille
kiiltävälle klinkkerille!

Komiaksi kasvoi kartano
viheriä valtakunta:

korkia talon katto
seinät toista sylttä leviät
naapuriin asti eteinen!