Tarton hiihtomaratoni

Eilen se taas hiihdettiin, perinteinen Tarton hiihtomaratoni, joka starttaa Otepäältä ja kiertelee lähiseudun maastoissa 63 km verran päättyen lopulta Elvan kaupunkiin, 18 km Otepäältä.

Tämän vuoden maratoni oli 39. eli voidaan puhua jo kunnon perinteestä. Joka jaksaa vuosi vuodelta kiinnostaa hiihtäjiä yhä enemmän ja enemmän. Tänä vuonna lieni osallistujien määrä ennätyksellinen. Jos oikein ymmärsin kuulutuksista, kaikki halukkaat, jotka viime tingassa ilmestyivät paikalle, eivät mahtuneet mukaan. Järjestäjiltä loppuivat kilpaililijaliivit ja muu kisaan tarvittava hiihtäjille jaettava oheismateriaali.

Minä olisin voinut kertoa tämän järjestäjille etukäteen, jos majoituskyselyistä voi mitään päätellä, ja näköjään voi. Meiltä varattiin koko talo jo puoli vuotta etukäteen ja viimeiset kaksi kuukautta on lähes kaikki asiakkaiden majoitustiedustelut koskeneet juuri tätä viikonloppua. Monilta epätoivoisilta kyselijöiltä kuulimme, että viimeisten viikkojen aikana oli mahdotonta löytää majoitusta mistään Otepäältä tai sen naapurikunnista.

Lähdin tietenkin minäkin ihmettelemään tätä kansanhiihtotapahtumaa, johon osallistuu myös runsaasti hiihtomaailman tähtiä - osan tänä vuonna ollessa tietenkin Vancouverissa.

Väkeä oli lähtöpaikalla kuin meren mutaa, alkuhulinassa hiihtäjät juoksivat paikasta toiseen, etsien omaa lähtöpaikkaansa.

Sitten lämmitellään ja odotellaan startin alkua.

Ja sitten startti pamahtaa ja hiihtäjien meri lähtee liikkeelle. Ja uskokaa huviksenne, että se on hieno näky. Musiikki raikaa, Tartto-maratonin oma tunnuskappale, sellainen mahtipontinen ja isänmaallinen ja komea, kuin kansallislaulu, ja kirjava valtava ihmismassa liikkuu ikäänkuin sen tahdissa.

Kersten kertoi, että hänen äitinsä ei voi kuunnella tätä kappaletta itkemättä, se on niin komea, ja niinhän sitten minullekin kävi, että kyyneleet nousivat silmiin. Kuvasin hiihtäjiä ja vetistelin samaan aikaan. Suuri liikutus!

Kun katseli ohihiihtävien ilmeitä, oli suurimmalla osalla kasvoillaan riemuisa ilme. Keskittynyt ja riemuisa. Mietin sitä, että nämä tuhannet ja tuhannet hiihtäjät ovat kaikki tehneet ison etukäteistyön saapuakseen tähän hetkeen. 63 kilometriä ei nimittäin hiihdetä ihan tuosta vain kylmiltään. Jokainen oli jo lähtiessä ylpeä itsestään, tänne asti olen päässyt, tässä olen nyt. Ja tänään teen jotain suurta. Tätä varten olen treenannut, nyt on se hetki!

Aiempien vuosien tapaan mahtui joukkoon myös hupihiihtäjiä, jotka olivat valinneet hiihtoasuksi jotain hieman tavallisesta poikkeavaa. Oli kana ja neuvostoupseeri, murjaani ja vankikarkuri. Hannu ja Kerttu. Hiihtäjätyttöjä kansallispuvuissa. Ja minun suosikkini: kapteeni Jack Sparrow: